maanantai 24. huhtikuuta 2017

Marraslumilta keväthangille

Tätä kirjoittaessa on hivenen epätodellinen olo. Nimittäin Koillismaalla on edelleen täysi talvi. Lunta on paikasta riippuen 70cm-1m ja yöpakkaset jatkuvat edelleen.


Vilkaisin päiväkirjoja tältä vuosikymmeneltä, eikä yhtenäkään vuonna ole ollut tällaista tilannetta. Toki lunta on vielä ollut ja hankikelejä joinakin keväinä. Toissaviikolla, (pääsiäistä edeltävä viikko) satoi vielä yhteensä +50cm uutta luntakin ja SE oli hivenen epätodellista. Yleensä huhtikuussa on tullut avattua maantielenkkeilykausi, joskus jopa ihan kuun alkupuolella. Loppukuusta on ajettu pitkiäkin siivuja. Viimekeväänä sivakoin henkilökohtaisen hiihtomittarin tappiin kuun alussa ja olin hyvinkin kyllästynyt siinä vaiheessa koko hommaan. Hetken päästä napsahti hankikelit ja hivenen harmitti, että olisi voinut silloin säästellä henkistä lankaa asian suhteen ja nautiskella harvinaisesta olosuhteesta pidempäänkin.


Tämän talven osalta oikeastaan kaikki on tapahtunut täysin erilailla, kuin koskaan aiemmin. Ensinnäkin olin totaalisen tyhjä marraskuun alkupuolella pitkästä ja vaativasta työrupeamasta. Oli ehdottoman tarpeellista siivota kalenteri tyhjäksi ja antaa rauhaa palautua. Niinpä mm. seitsemän talvea ohjelmassa ollut sisäpyöräily jäi siinä vaiheessa pois, aluksi vuoden loppuun asti. Tunne oli se, että ei kiinnostanut, eikä ollut minkäänlaista kykyäkään aloittaa vaativaa harjoittelua. Toisekseen, ajatukset olivat jossain ihan muualla. Nimittäin päätin hankkia pitkään kaavailemani fatbiken ja kävin lunastamassa yhden kappaleen tällaisia leveämmillä renkailla varustettuja jäykkärunkoisia maastopyöriä Pyörä-Suvalasta. Sen jälkeen käsikirjoitus oli selvä - lenkkeily tapahtuisi Farleyn ohjaamossa siitä eteenpäin ja juuri tasan sillä intensiteetillä, kuin huvitti.

Tähän saumaan luontoäitikin sattui suopealle tuulelle. Nimittäin Kuusamon alkutalvi oli erittäin vähäluminen. Oikeastaan joulukuulle asti mentiin tilanteessa, jossa lunta ei ollut 30cm enempää. Sehän tiesi sitä, että 4,5" Barbegazi piirsi jälkeä ahkerasti kotipoluilla. Aluksi kesäpolkuja pitkin ja vähitellen sinne tänne syntyviä orastavia talvipolkuja. Tosin niitähän saa hakea täällä kissojen ja koirien kanssa, mutta jotain aina löytyy. Sitten hoksasin kaverini Harrin myötä, että lumikengillähän saa nohevaa uraa aikaiseksi. Eikä aikaakaan, kun omistin itsekin sellaiset ja tamppattiin Harrin kanssa talvipolkua lentoaseman kiitoradan seutuville. Muutaman kerran ehdittiin ajaakin niitä pitkin ennen lumituiskuja ja siistiä hommaahan se oli.






Sivakointi tuli mukaan varsin myöhään, vasta joulukuun puolen välin maissa. Mitään kiirettä ei sinänsä senkään suhteen ollut, edessä oli kuitenkin pitkä talvi ja halusin tosiaan varmistella sitä, että keväällä riittäisi intoa viihtyä ladulla paraatikelien aikaan. Vuosi päättyi sitten Rosan kanssa ajettuun, satasen talvimaantielenkkiin. Yllätti hieman se, että reissu ei juuri ollut muuta kuin ajella menemään. Yhden lyhyemmän talvitielenkin pohjilla ihan kelpo päivä ja se vahvisti vain ajatusta, että talviteiden hinkkaaminen saisi sen jälkeen jäädä taas ja tekemiset voisi aivan huoletta keskittää Farleyllä ajamiseen ja hiihtämiseen.

Joulun ja uuden vuoden jälkeen katseet alkoivat sitten kiinnittyä helmikuun lopussa odottavaan Syöte MTB Winter-tapahtumaan. Tammikuussa koetin kaivaa vielä hiihtorutiinia esille pääpainon ollessa ladulla. Kävin kuitenkin talven ensimmäisen reissun (ja elämäni ensimmäisen talvella tehdyn reissun) Syötteellä, päästen Köpin ohjauksessa tutustumaan talvireitteihin. Helmikuussa pari reissua lisää ja niin olin valmiina tapahtuman saattokuskitehtäviin. Päässä oli aika hyvä kartta talvireiteistä ja käsitys niiden luonteesta. Luotto omaan ajokykyynkin oli kunnossa. Tapahtumahan sujuikin loistavasti. Ajokunto nousi entisestään palauttelun jälkeen ja suuntasin vielä kerran Syötteelle tyhjäämään energiapankkeja oikein kunnolla. Ja saatiinhan se naama harmaaksi Köpin ollessa mukana päivän jotoksella!


Helmikuu siis meni ajaessa, paria hiihtolenkkiä lukuun ottamatta.  Maaliskuussa oli jälleen aika palata ladulle. Nimittäin aprillipäivän 12h Sivakointi alkoi pyöriä ajatuksissa vääjäämättä. Yllättävän nopeasti pääsin kuitenkin juonen päästä kiinni, kiitos Esan, Vesan, Harrin ja Tanelin kanssa sivakoitujen lenkkien. Käskytin myös itseni mukavuusalueeni ulkopuolelle ja valikoin entistä enemmän itselleni vaativampia lenkkejä. Ei niinkään erityisen pitkiä vaan esim. nousua ja hiihtotekniikkaa vaativia reissuja. Viimeisillä viikoilla pyrin myös ahdistamaan ihan tosissaan itseäni, vaikkei se nyt mahtanut ulkoisesti näkyä muuta kuin naaman irvistyksenä. Yleensä mukana olleet höpöttelivät peesissä, kun itse survoin lähes maksimia menemään :)

Porukkalenkillä Oivangista Rukalle, johtotehtävissä...kuva Harri Mourujärvi

Lisäys: meinasi jäädä maaliskuinen Oulangan erämaareitin reissu pois tästä yhteenvedosta. Sen verran tosiaan kyttäsin olosuhteita, että tuolle 26km pätkälle kannattaisi lähteä. Ja koettihan sellaiset kelit kuun puolen välin jälkeen yöpakkasien kiristyttyä.





Niinhän se sitten käy huippu-urheilussa, että kun kunto viritellään viimeisen päälle huippuunsa, niin basillit saattavat iskeä koteloon salakavalasti. Eikä mitään, kuun viimeisenä aamuna heräsin kaktuksen lempeään kuristukseen kurkussa ja pääkopan kivistykseen. Tässäkö se nyt sitten oli? Kaikki sallitut keinot käyttöön ja sivakointiaamuna tilanne ei ollut muuttunut. Tosin ei myöskään huonommaksi. Olin aamusta Oivangissa järjestelyhommissa ja tutkailin olotilaa. Keuhkoissa ei ollut mitään ongelmaa, mutta siitä ylöspäin olo ei ollut häävi. Joten päädyin lähtemään ladulle kolmisen varttia myöhemmin varsinaista starttia, aamupakkasten hälvettyä. Lopulta päivä sujui isommitta ongelmitta, tosin täysin puolivaloilla edeten. Yhtään en rassannut konetta missään vaiheessa. Hitusen jäi harmittamaan se, että alla oli loistava suksi kiitos Maaningan Arin (!) ja hiihto paremmin kasassa kokonaisuutena kuin ehkä koskaan. Mutta kun oli kipeä niin oli kipeä ja piti olla varovainen. Siihen nähden 6,5h ladulla päivän mittaan ja 90,6km oli kelpo juttu. Maaginen satanen jäi vieläkin rikkomatta, vaikka terveenä ollessa se olisi mennyt ilman muuta selvästikin. No, jäipähän tavoiteltavaa ensivuodelle. Rankaisihan se sitten parin viikon täysflunssalla ja edelleenkin lenkillä puskee räkää nokasta ihan nokosti. Onneksi ei kuitenkaan sen kummempaa. Ehkä seuraavalla kerralla jätän kuitenkin hiihtämättä samassa tilanteessa. Ei kannata riskeerata kuitenkaan tulevia viikkoja toista kertaa.






Lentsusta selvittiin ja vähitellen ajatukset alkoivat suunnata maantiekauden alkuun. Totta sitä nyt kuun puolesta välistä alettaisiin jo suunnitella asiaa? Mutta kuten todettua, luontoäiti järjesti kaikkien aikojen lumityötalkoot pääsiäisen alla ja täräytti tonttiin lähes puolet lisää lunta. Joten maantiehaihattelut unohtuivat nopeasti ja hiihtokausi sai jatkua. Viimeviikolla tuli pitkälle toistasataakilometriä sivakointia ja eiköhän tuota vielä tälläkin viikolla jatketa harjoituksia. Vapulta näyttää alkavan lämmetä siihen tahtiin, että lienee siinä vaiheessa syytä laittaa sivakat säilörasvoihin. Mutta jos sitä kävisi ensimmäistä kertaa eläissään vapunpäivänä hiihtolenkillä?

Nyt siihen on tuhannen taalan paikka!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti