sunnuntai 20. elokuuta 2017

Itä-Kuusamon sorateillä

Meikäläisen polkupyöräilyharrastuksen yksi olennaisista ydinasioista on ajaminen sorateillä. Ehkäpä lapsuuden muistot kotikadun rapisevasta hiekkatiestä kaikuvat yhä tunnetasolle ja saavat pyörän keulan osoittamaan katuvalojen alta jonnekin kauemmas.


Soratielenkit ovat olleet kuluneen kesän aikana vähissä, mutta nyt oli aika korjata tilanne. Mika ja Joonas ajoivat Oulusta pelipaikoille, nautiskelemaan soran murskauksesta eli siitä ison maailman gravelgrindingista, hyvästä seurasta (köhöm) ja siitä, että ei ole minkäänlaista käsitystä, minne ollaan menossa. Tai no Mikalla saattoi olla muistijälkiä -14 vuoden reissusta, mutta nekin haalistuneina.

Tässä harrastuksessa on parasta, kun saa ajaa aistit avoinna, ottaa vastaan se mitä eteen tulee tietäen, että ei joudu karhujen syötiksi tai eksy koillismaan kairoihin. Itse olen nauttinut todella paljon vastaavasta tilanteesta muualle suuntautuneilla reissuillani. Itselle on tietysti mukavaa päästä näyttämään kotipitäjän hienoja maisemia ja parhaita sorateitä. Niitä kun riittää satoja ja taas satoja kilometrejä ajettavaksi.

Lauantaiaamu valkeni sateisen yön jälkeen hivenen harmaana ja kosteana, mutta lämmintä oli jo aamusella n.+15°C. Ennusteet lupasivat pilvipoutaista päivää ja lähelle kahdenkympin lukemia. Täydellistä ajosäätä siis. Mitään kiirettä emme pitäneet aamutoimissa, vaan käynnistelimme ihan rauhassa ajopäivää. Pyörät liikahtivat portin pielestä suurin piirtein puoli 11 maita. Suuntasimme kohti itää lyhyen, rantareittien kautta ajetun starttiluupin jälkeen.

Liikkeelle Kirkkosaaren kautta


Akonlammentiellä, suunta kohti Kajavantietä
Hivenen haikeana katselin Mikan Kongaa ja Joonaksen Pelagoa. Kippurasarvinen teräsrunkoienn randonneur-henkinen kokonaisuus viehättää ja vaikka Santacruz onkin loistava peli ja tykkään sillä ajaa, niin jotenkin tässä seurassa se oli pikkaisen fuskun tuntuinen laite. Jäykkäperä 29" joustokeulalla on aivan eri maailmasta. Viimeaikoina mielessä pyörinyt ajautus sen muuttamisesta ns. monstercrossari-tyyliseksi laitteeksi sai taas lisäpontta. Jäykkä kuitukeula, kippurasarvet, uudet jarru/vaihdekahvat ja sehän olisi siinä. Sitä on tullut mietittyä, että älyääköhän jotkut SRAM:n cx-sarjan kahvat pyöräni 2x10 vaihtajia. Takana on XO Type 2 ja edessä XX-sarjan vaihtaja. Luulisi ainakin...?

Kajavantiellä rullailtiin viimeinen asfalttiosuus, kunnes päästiin Purnunsuolle johtavalle soratielle. Keli parani ja tunnelmat olivat korkealla. Pojat pääsivät näkemään alusta lähtien myös toisenlaista Kuusamoa, mistä suurin osa täällä käyvistä ei todellakaan valitettavasti näe. Eli sitä maalaismaisemaa, järvi-Kuusamoa ja sen ominaisia näkymiä ja tuoksuja. Lehmänpaskan ja lietetankkien, sekä muun sellaisen viipyilevissä tuoksuissa on jotain rehellistä, juurevaa ja aitoa. Talojen koirat haukkuvat reviirille yhtäkkiä ilmestyviä pyöräilijöitä ja porot säntäilevät alta pois niiden harvojen aivosolujen kohdatessa hetkellisesti toisensa. Alkuasukkaat eivät ole moiseen tottuneet.

Saavuimme Kuoringintien kautta Sossonniementielle ja kohti Törmäsenvaaraa. Ensimmäinen tauko meni ajotankkien tyhjäykseen.




Sitten päästiinkin ajamaan alati kumpuilevaa osuutta kohti Muosalmea ja Muokankaan harjuja. Tämä osuus on pyöräilijälle todella hieno ja antoisa. Kiivettävänä on napakoita ylämäkiä ja vastapainona alamäissä kokee hienoa vauhdin hurmaa. Harjuosuuden korkeimmalla kohdalla pääsee aistimaan kansallismaisemiin kuuluvaa näkymää Muojärvelle ja Iivaaran sinertävä silhuetti siintää etelässä.

Muosalmen lampaita

Upea Muojärvi

Näkymät kelpasivat pojillekin :)

Matka jatku kohti Koskenkylää

Pienen tauon jälkeen matka jatku kohti Koskenkylää ja sieltä edelleen kohti Piikstammia. Seurasimme GG 2014 -tapahtuman reittiä. Itsekään en ole ajanut Piikstammiin sen jälkeen, joten mukava oli muistella sitä tapahtumaa ja kaivella mielestä oikea reitti lukuisten risteysten seasta. Erään mökkitien risteyksessä oli hieno mummispyörä, jota pysähdyttiin ihastelemaan. Se osoittautui Fennia-merkkiseksi pyöräksi Oulusta! Löysin tietoja, että kyseessä on oululaisen Iisak Kauppi Oy:n edustamasta, 1930 luvulla myydystä pyörästä. Vanteet olivat lähes atomeina, mutta esim. rungon peräosa oli hyvässä iskussa. Taidettiinpa ihmetellä samaista pyörää silloin GG:ssäkin?



Marjastajia oli liikkeellä ja saimmekin kommentin erästä porukkaa ohittaessamme Piikstammiin johtavalla metsätiellä, ettei ihan ensimmäisenä käynyt mielessä nähdä pyöräilijöitä niillä seuduin! Hauskaa :) Lopulta oikea reitti löytyi ihan helposti ja saavuimme Piikstammin kanavalle ja riippusillalle. Siitähän piti tietysti mennä ajamalla yli ja viimeisen ylittäjän armoton osa oli todistaa kykynsä, kun kaksi virnuili valmiina vastarannalla. Hyvin siitäkin selvittiin :) Piikstammen kanavan syntyhistoria liittyy Kuusamojärven järven pinnan laskemiseen 1830-luvulla, joka mahdollistui kaivamalla kanava Joukamojärven ja Muojärven väliin Piikstammiin. Reissun alussa koukattu Kirkkosaaren lenkki liittyy tähän myös, kun saari syntyi tässä vedenlaskuprosessissa erinäisten lisäruoppausten myötä.

Hetken maisemien ihailun jälkeen oli aika keskittyä olennaiseen, eli tulistelemaan ja sapuskointiin. Tämänkertainen menyy sisälsi kahta erilaista makkaraa, eväsleipiä ja juomaa jos jonkinlaista. Poikien ilmeet olivat muikeat, kun kaivelin selkärepusta vohvelipakkauksen ja edellisenä päivänä vissypulloon tekemäni vanilijakastikkeen :) Tuntui maistuvan kaikille tämä jälkkäri!


Ajamalla yli, totta kait!

Pojat kävivät uimassa, kyllä tässä kuvasta Tinderit kävisivät kuumana!

Ei tarvinnut kauaa ihmetellä näiden kanssa.

Rikollisen hyvää! Toimii myös kotioloissa, kun laittaa hetkeksi leivänpaahtimeen. Kokeilkaapa, lisukkeenahan menee ihan mikä vain. Jäätelö, kermavaahto ja marjat...


Piikstammi on kalamiesten lempipaikkoja, eikä ihme. Pientä kalanpoikasta oli todella paljon ja niiden perässä tulevat isommatkin.

Joukamojärvi pilkistää salmen takana.

Syöntien ja uintien jälkeen oli aika lähteä jatkamaan matkaa. Takana oli kuitenkin vasta n.47km pätkä ja edessä oli jonkin verran enemmän. Jalat tuntuivat hivenen oli raskailta tauon jälkeen ja ensimmäinen kymppi ajettiin nätisti koneita käynnistellen. Muistelimme edellistä reissua ja sen hapokasta vauhtia Tauriaisesta Kärpänkylään. Nyt mentiin sopivaa tahtia ja kroppa heräsi jälleen toimimaan. Tien pinta muuttui raffimmaksi Nännänvaarantieltä lähtien aina Kärpänkylän ohi. Tien perusparannustyöt olivat käynnissä ja pinta oli sen myötä vähän rouheahko. Mutta hyvin sitä pystyi ajamaan, ei sillä.


Kaukana kaikesta, Nännänvaarantiellä kohti Koppeloperää ja edelleen Kärpänkylää.

Joonas graindaa Pelago Sibbollaan


Kärpänkylän jälkeen jatkettiin Nevalan suuntaan, josta Kivirannalle ja Pukarin vieressä kulkevalle rajatielle. Perinteinen leivänsyöntitauko kuului ohjelmaan. Jatkoimme Kivijärven savuilta Taipaleen sillalle, jossa pojat täyttivät juomapulloja.




Mika ja upea Kongan mittojen mukaan tehty randonneur-pyörä. Tältä se näyttää, kun mitat ovat just eikä melkein. Iso mies, iso pyörä mutta hallittu kokonaisuus.

Ja maan!


Pukarin eteläpuolisen Huutoahon kannaksella sijaitseva torni, rajavyöhykkeellä.


Sään pieksemä kohtaamispaikan merkki



Juomapullojen täyttöä Taipaleenkoskella

Matka jatkui kuvan risteyksestä oikealle kohti Kuusamoa.

Tästä alkoi varsinainen paluumatka. Itärajan kierros oli tehty ja nyt lähdettiin jatkamaan kohti Kirpistöä ja Heikkilää. Mittarissa oli suurin piirtein 80km ja entisen merenpohjan miehet alkoivat myöntämään, ettei pohkeissa ole enää ihan parhaat napsut jäljellä. Eikä ihme, sillä takana oli kuitenkin jo paljon kiivettyjä nousuja, joskin edessä oli vielä lähes yhtä paljon. Mutta meillähän ei ollut mikään kiire ja jatkoimme rauhallisen rennolla ajotahdilla. Kirpistön seudulta eteenpäin ajeltiin vielä voimissaan olevien asutusten läpi. Kuusamolaisia maalaismaisemia parhaimmillaan.

Vähitellen noustiin Kirpistöltä Pikku-Kiitämän rantaan ulottuvalle harjutieosuudelle, jossa oli taas mukava ajaa, väliin kiiveten kipakkaa nousua ja sen perään viilettäen vauhdikkaita alamäkiä. Päivän sää ei olisi voinut olla parempi. Tuulta ei ollut nimeksikään, eikä sen myötä tullut minkäänlaista lisävastusta ajamiseen. Lämpötila oli yhä lähellä kahtakymppiä ja aurinko paistoi välillä pilviharson välistä.

Perusparannustöiden myötä osa teistä oli hivenen karkeammassa pintakunnossa.

Sileämpää torpparin asfalttiakin riitti.

Pyöräiljän elämä on usein pelkkää alamäkeä!

Hanaa! Joonas nautti vauhdikkaista alamäistä!

Niin saavuimme Pikku-Kiitämän rantaan, jossa pidimme viimeisen evästauon. Upea sinitaivas horisontin kumpupilvineen kohosi upean järven yllä. Silmä lepäsi maisemassa. Vasemmalla Sonnisaari (tuttu oululainen olutpanimo muuten!), keskellä Pyöreäsaari ja oikealla Karankaniemen kärkeä.

Sonnisaari, Pyöreäsaari ja Karankaniemi Pikkukiitämän maisemassa



Kertakaikkisen rentouttavaa ja akkuja lataavaa hommaa. Mutta istumalla ei matka joutunut ja lähdimme viimeiselle etapille. Kirpistöjärven ja Kiitämän välille ruopatun Heikkilän kanavan ohi Heikkilän kylään, jossa laitumella olleet lehmät katselivat meitä kiinnostuneina.

WTH? Pyöräilijöitä?

Eikä aikaakaan, kun sadan kilometrin rajapyykkikin tuli täyteen. Vielä oli jonkin verran edessä. Pikku-Säynäjän jälkeen koetti pitkä jontonousu. Pitkäojelmus nimeltään. Pohkeet saivat kuritusta. Ajoin nousun suurimmalla vaihteella ja putkelta jyhkien.

Säynäjään kun ei pääse nousematta. Riekintien puolella on useampia huomattavasti pistävämpiä ja jyrkkiä kynnyksiä. Kuusamo GT-kuskit tietävät. Pitkäojelmus on niihin verrattuna helppo, eritoten nyt, kun vastatuulikaan ei ollut riesana. Säynäjän asutusten jälkeen saavuimme Hangasjärventielle, asfaltin reunaan. Soran murskaus oli ohi. Nousumetrit ja kilometrit olivat tehneet sen verran tehtäviänsä, että Saapungin lenkki päätettiin jättää välistä ja ajeltiin suoraan kotiin. Mutta viimeiset riemut syntyivät Hangasjärventien vauhdikkaissa alamäissä. Joonas oli ihan liekeissä, kun sai tintata alamäkiin kunnon vauhdit. Ei kuulemma ollut ketju monesti pienimpiä rattaita hyväillyt Oulun maisemissa. Nii-in, kyllä meidän kuusamolaisten pitää olla tyytyväisiä saadessamme ajaa vaihtelevilla teillä. Niin vain päivä tuli päätökseen ja kolmikko kurvasi takaisin Pirttilän portinpielestä pihaan. Vajaat 6h ja 122km tuli päivän kiepiksi. Hieno reissu, jonka voi uusia milloin vain!


Pyöräily on parasta hyvässä seurassa. Soratiepyöräily vielä parempaa ystävien kesken!




maanantai 7. elokuuta 2017

Syöte MTB 2017: kuudes kerta toden sanoi

Kummallista, kuinka 11h ulkoilu väsyttää näinkin paljon, kaksien yöunienkin jälkeen? Täytyy olla happimyrkytys kyseessä...


Lauantaina ajettiin historian kuudes Syöte MTB. Tapahtuma houkutti taas satoja polkupyöräilijöitä Syötteen vaativiin maastoihin. Edeltävät viikot menivät omalta kohdalta hyvin valmistavien harjoitusten sekä reitin merkkauksen ja rakentamisen merkeissä. Tälle vuodelle olikin tarjolla uutta reittiä, mikä toi myös mielenkiintoisen spekuloinnin aiheen kokonaisuudesta. Minkälaisia uudet osuudet olisivat, olisiko uusi reitti nopeampi vai hitaampi yms.

Viikon takaisia talkootunnelmia




Ajosukat olivat iskussa!
Ajelin pelipaikoille jo perjantaina ja lunastaakseni majapaikan talkoolaisten korsuista, tein hommia kansliassa viimevuotiseen tapaan. Mukavaa hommaa ja samalla pääsi itse tapahtuman ytimeen, näkemään osallistujia ja juttelemaan sananen numerolappuja hakeneiden kanssa. Porukkaa saapuikin tasaista tahtia iltapäivästä iltaan asti. Illan suussa 20 maita siirryin majoitukseen lepäämään ja valmistautumaan lauantaihin. Yöunet olivat yllättävänkin rauhalliset, seitsemisen tuntia sai unta alle ennen aamukuuden herätystä.

Aamutankkaus
Herätyksen mittalin aamusokerit (8.4) ja edessä oli ensimmäinen ratkaiseva hetki eli insuliinien annostelu päivän koitos huomioiden. Tuossa kohdassa on nimittäin erittäin helppoa ryssiä koko päivän tekemiset. Liika ei olisi hyvästä, mutta ilmankaan ei pärjäisi, koska pitkäkestoinen suoritus vaatii kuitenkin jonkin verran insuliiniakin. Pitkävaikutteisen Levemirin annostus on ollut viimeaikoina 6-8 yksikköä aamuin illoin. Laskin aamun annoksen 5 yksikköön ja aterialle annostelin 4 yksikköä Novorapidia. Kun aamusokeri oli normaaliin tapaan hivenen korkealla, niin tuo annostus vastasi aamupalalla syötyjen hiilihydraattien määrään. Pieni ekstravara siis jäisi sokeritasoon, varsinkin kun insuliinin vaikutus tulisi hivenen viiveellä. Ennen starttia söisin vielä yhden banaanin, jolloin ensimmäisen kolmen vartin aikana ei tarvitsisi muuta kuin juoda energiajuomaa.

Sokerihommien jälkeen puin vaatteet päälle ja kävelin hotellin aamupalalle. Kaurapuuro maistui ja otin kyytipojaksi hedelmää, hivenen pekonia, kananmunaa sekä leipää lisukkeineen. Sekä tietysti kahvia. Muuten ei hommasta tulisi mitään. Syödessä tuli rekisteröityä tuulinen ja pilvinen sää. Lämpötila oli n.12 astetta siinä vaiheessa. Eipä ainakaan tulisi liian kuuma keli, mutta mitenhän vaatetuksen kanssa sitten...?

Energiatäydennysten ja omahuollon viritykset
Palasin majapaikkaan puolitoistatuntia ennen starttia. Valmistelin kahdeksan juomapulloa päivää varten. Kaksi pienempää 0,6l ja kuusi isompaa 0,75l vetoista. Kaikkiin annostelin aavistuksen vajaan yhden mittalusikan squeezyn energiajuomajauhetta kohtuullisen laimean seoksen saamiseksi. Viileämpi keli ei vaatisi ihan niin paljoa ötyä juomaan ja toisaalta vatsakin tykkää kohtuudesta. Otin pienemmät juomapullot pyörään ensimmäiselle "osuudelle" omahuoltoon asti ja kaksi isompaa vein toisen kierroksen lähtöön. Loput neljä pulloa pakkasin 30/90km omahuoltopisteeseen menevään reppuun.

Pakkasin myös omahuoltoreppuun kaksi 2dl karviais-boysenmarjakeittopurkkia ja yhden otin mukaan selkäreppuun. Vaikka ne ovatkin sokeroimattomia, niin juomassa on hivenen marjoista tulevia hiilihydraatteja. Pakkauksista on myös nopea juoda.

Eväspuolen suhteen olen oppinut sen, että mitä vähemmän otan geelejä, sen paremmin sokeritasapaino pysyy kohdillaan. Nopea vaikutusmekanismi ei ole minulla toiminut, muuta kuin suorituksen loppupuolella kofeiiniversiona. Yhden sellaisen juotavan version varasin kuitenkin hätävaraksi selkäreppuun.

Tein kolme ruiskerrospaahtoleipää metvurstileikkeellä. Halkaisin leivät kahtia ja pakkasin pieniin foliokääreisiin. Siinä olisi sopivia suupaloja ensimmäiselle lenkille. Syöntitapahan menee kuin oravalla, joka varastoi posket täyteen evästä. Eli leipäpalat molempiin poskiin ja siitä sitten pienempinä paloina ruokatorvea kohti. Keuhkoihin ei kannata niitä kiskoa :)

Sama syöntitaktiikka pelaa energiapatukoihinkin. Varasin mukaan neljä Puls Barin 50g gluteeinitonta ja kuitupitoista, kookosta sisältävää energiapatukkaa. Paloittelin patukat neljään osaan pakkauksen sisällä ja repäisin pakkauksen auki toisesta päästä. Näin niistä olisi helpoin saada palaset ajonaikana ja toisaalta sujautettua pakkaus takaisin taskuun. Kaksi patukkaa takataskuun, yksi selkäreppuun ja yksi omahuoltoreppuun.

Selkärepussa oli siis puolen kilon sisärenkaan lisäksi normaaliin tapaan ketjun katkaisin, ketjuliitin, ketjupihdit, korvakko, vaihdevaijeri, kolme nipparia, minipumppu, sadetakki, yksi 2dl marjajuoma, kolme puolikasta leipäpalasta ja yksi patukka. Sekä sokerimittari ja ateriainsuliinia.

Omahuoltoreppuun meni neljä juomapulloa, energiapatukka, pari 2dl marjajuomaa, hedelmäsmoothie, varaketjut, irtohihat (virhe, olisi pitänyt pitää selkärepussa) ja irtolahkeet.

Bonussektoriin valitsin salmiakkihedelmä -aakkosia pussillisen. Oikean puolen takataskusta saisin palkita itseäni hyvistä suorituksista päivän aikana.

Lähtöön
Puin lämpimästi päälle ja lähdettiin Antti-Ollin kanssa lähtöpaikalle hyvissä ajoin, 40min ennen starttia. Siitä eteenpäin siirryin omaan kuplaani, josta en sitten ennen iltaa poistunut. Jätin omahuoltorepun kuljetukseen ja aloitin kevyen verryttelyajon. Kävin tekemässä myös pari napakampaa lyhyttä vetoa herätelläkseni kroppaa. Sitten n.10min ennen lähtöä irtohihat ja lahkeet pois, samoin pitkähihainen ajopaita ja lähtöryhmitykseen odottamaan starttia. Sijoituin aika konservatiivisesti koska erityistä kiirettä ei tällä kertaa tarvitsisi pitää.

Matkaan
Kankaisen Mika antoi luvan lähteä retkeilemään ja sittenhän se oli mentävä. Kärjellä tuntui olevan kiire totuttuun tapaan ja muu osasto venyi pitkin Välihuikosta. Jossa tapahtui ikävä kaatuminenkin jollekin, liekö takarenkaaseen tullut kosketusta ja asfaltin pinta kutsui. Talkoomuumioiden ohituksen jälkeisellä soratiellä ajajat löysivät paikkansa parijonosta. Ensimmäisellä polkupätkällä loppuivat kiireet lopullisesti, standstillissä sai odotella useampaan kertaan etenemistä. Tulipahan varmistus rauhalliselle aloitukselle. Kukin kiipesi sitten Pikkusyötteelle omaan tahtiin ja näytti pahimmat kimpoilut laantuvan soratien jyrkissä kulmissa. Itse jauhoin tasaisesti eteenpäin. Fiilis oli hyvä ja oma rytmi oli löytynyt. Ajoin tasan siten ja niillä linjoilla, mitä halusinkin.

Syötekeskuksen pihatielle tultaessa oli mennyt n. 25min startissa, joten aloitus oli passeli. Jonakin hätäisempänä kertana siihen on tullut ajettua n.18min ajassa. Kodalta lähtevä lasku meni hyvin ja ihmetys oli suuri kun pitkokset olivat kuivat. Aina ne ovat olleet vähintään kosteat, mutta hyvä näin. Jonkun OTC-paitaisen perässä laskin aina uuden Peikonpolun lenkin alkuun. Homma eteni muistellen Männyn Mikan erinomaista ohjetta "aja pykälä tai kaksi kevyemmällä vaihteella kuin muutoin ajaisit". Pyöritys säilyi tällä taktiikalla hyvänä. Säkkisenojan kivipuutarhan jälkeen ajaminen oli oikeastaan koko Pitämävaaran lenkin ajan erilaisissa jonoissa ajamista. Säkkisenlammilla oli joillakin ohjelmaa ohjaamossa hitusen haluttua enemmän ja oli poistuttava ripeämmin paikalta löytääkseen taas väljempää polkua. Pitämävaaran nousussa sain pidettyä sopivan rytmin eikä homma mennyt höntyilyksi. Uusi polkulinjakin oli mukava yllätys. Aina on ratamestarilla jotain uutta takataskussaan!

Laskuun lähtiessä huomasin ohjainlaakerin olevan aavistuksen väljistynyt. Sitä jouisi seuraamaan. Saavuin ykköshuoltoon 1h 13min lähdöstä ja kurvasin samantien pumppaamoon. Tässä vaiheessa ei olisi syytä pysähtyä yhtään ylimääräistä kertaa. Pumpaamon jälkeen tuli seuraava jono vastaan ja sen perässä laskettiin Portinojan laavulle. Reitillä olevat roskat alkoivat pistää silmään, geelipusseja oli tasaisesti polulla. Ei mennyt enää vahinkojen piikkiin se määrä. Toinen pumppaamo johdatti suon reunamia taas vanhalle reitille Portinmännikköön ja kohti Ahvenvaaraa. "Säkkisenojan roiskautuksen" jälkeen jatkuva nousuvoittoinen tieosuus oli hyvä ajaa liikaa voimia tuhlaamatta. Itselle ainakin sopii se, että helpoilla pätkillä tasataan kulkua, jotta vaativimmilla voi polttaa pari tikkua huoletta.

Ahvenvaarasta lähtevä uusi osuus pelasi hyvin, kun malttoi pikkaisen niissä alun jyrkissä pikkukinkamissa. Äkkiä niissäkin saa jalat tukkoon ja sitten olisi jatko taas kankeata. Polku oli jo muotoutunut aika hyvin. Kolmas pumppaamokin toimi hyvin, tosin pohjat olivat aavistuksen syöpyneet ja pumppaus ei ollut ihan jouheata. Reittien risteyksen jälkeen seurasi vauhdikasta harjupolkua serpentiineineen. Itse kyllä tykkäsin kovasti koko uudesta pätkästä. Edellisillä viikoilla tehdyt pyöritysten kautta haetut terävät intervallitreenit alkoivat näkyä ja eteneminen sujui "pohjepyörityksillä" hyvin. Reisipankot eivät hyytyneet kun ei tarvinnut survoa voimalla. Sähkölinjan kautta saavuin Niskavaaran omahuoltoon, siihen 2. huollon kylkeen. Aikaraudassa oli 2h 14min. Seurasi nopeat pullon vaihdot, marjajuoman juominen ja taas matkaan.

Pytkyn pätkät
Valkamantieltä lähti seuraava uusi osuus, joka kiersi Pytkynharjun eteläpuolisen lammen, palaten takaisin postilaatikkorivistölle ja siitä ylös harjulle. Hyvä lisäys sekin. Pytkynharjun uusi nousulinja toimi itselleni hyvin, mieluummin ajan kuin tunkkaan tai könyän portaita. Tasaista pyöritystä ja jalat pysyvät paremmassa kuosissa kuin könyämällä. Suurkiitokset hienosta kannustuksesta kaikille, jotka siellä olivat! Kyllä oli mukavaa!

Koko osuus Pytkynharjulta Kellarilammelle, takaisin Pytkynharjulle ja sieltä Lauttalammen kolmoshuoltoon tarjoaa parasta flowta koko reissulla. Terävissä nousuissa kun varoi sakkaamasta liiaksi niin mitään ongelmaa ei tuolla välillä pääsisi tapahtumaan. Saavuin kolmoshuoltoon hyvissä voimin ja olin onnistunut pitämään jalkaa hyvänä ajatellen seuraavaa osin vaativaakin kympin lenkkiä. Otin kolmoshuollosta puolikkaan banaanin ja kipon urheilujuomaa ja jatkon matkaa 2h 52min startista. Paluu Pytkynharjulle sujui tasaisesti. Suosiolla tunkkasin jyrkimmän pengerryspaanan osan. Naisten sarjan kuski kärsi kovista krampeista siinä. Häijyä teki itselläkin. Harjulla puhalteli sitten navakka vastatuuli. Onneksi siinä kohdassa ajettiin pienessä kolmen kuskin ryhmässä, jolloin ajatus pysyi kasassa. Riihisuon ylityksen jälkeen sai tasattua pulssia ja Riihituvan jälkeinen mörköjuurakko odotti.

Teknistä jumppaa
Täytyy se vain yhä todeta, kuinka fatbikella on helpompaa juurakkojumpan selvittäminen verrattuna kapearattaisiin peleihin. Ja on sitä osaamista tullut kuskille itselleenkin parin viimevuoden aikana. Puron ylittävän sillan jälkeen alkavalla osuudella oli porukkaa takana, mutta kummasti äänet hiljenivät selän takana. Ilmeisesti siellä oli ohjelmistossa lisänumeroita. Toissavuotisen kaatumispaikan kohdalla sai taas ihmetellä asiaa. Mutta silloin ajolinja osui huonoimpaan mahdolliseen kohtaan. Nyt ajoin saman paikan ongelmitta niin ylälinjaa kuin toisella kierroksella alalinjaa. Mutta kun kerran söheltää niin ei tarvitse toista kertaa toistaa samaa asiaa. 

Saavuin neloshuoltoon hyvillä mielin vajaa 42min kolmoselta lähdön jälkeen, 3h 34min lähdöstä. Ihan hyvää tasaista 13-14kmh tahtia, jossa sykkeet pysyivät 160 tasossa ja homma hyvin hyppysissä. Ajattelin jo tuossa vaiheessa, että jos toisella kierroksella olisi vaikeata niin tunnin aikalimittiin olisi vara löysätä tuolla pätkällä paljonkin. Nopea tankkaus taas, päivän ensimmäiset suklaapalat jälkiruoaksi ja matkaan. Huomasin tässä vaiheessa ajattelevani ensimmäisen kerran maaliin tuloa. Hätistelin äkkiä moiset ennakkohaihattelut pois mielestä. 

Pulevardilta kierroksen loppuun
Pärjänjoentien ylityksen jälkeen alkoi reitin viimeinen lyhyt uusi linjaus. Loppuosan mutkittelua lukuunottamatta vaikutti ihan ok:lta. Pärjänjoen rantabulevardilla ei sitten ollut mitään kummallista. Omituiselta sen ajaminen tuntui pyöritellen menemään, kun aiempina vuosina siellä on saanut noitua ja jumpata ihan tosissaan. Hymyilytti ne synkimmät seikkailut vuosien takaa :) 

Annintuvalta alkoi taas nousun kiipeäminen talvireitin pohjaa ja siinä ei ollut mitään sen kummempaa. Luontokeskukselta tuli mukavasti kannustusta ja lyhyen teknisen polun jälkeen alkoi viimeinen osuus. Ekan oikeasti jyrkän pätkän talutin, samoin teknisen väliosuuden ja lopussa myös suolta pienen osuuden. Itseasiassa koko hommassa vaikeinta oli tällä kertaa nousun alussa alkanut sade. Nimittäin lämpötila laski jonkin verran ja päätinkin kaivaa repusta sadetakin etten olisi kastunut läpimäräksi. Tajusin, että huipulla täytyy tuulla kylmästi ja jos sinne mennessä olisi jo märkä, niin toisen kierroksen alusta tulisi karmea. Sadetakista huolimatta palelin ja siinä kennojen ylityksen jälkeen 4h 47min lähdöstä vaihdoin nopeasti uudet pullot telineisiin. Kiristin myös klappaavan ohjainlaakerin, sillä ajatus siitä ja laskettelurinteen vauhtilaskusta ei kiehtonut. Kankaisen Mika tuli jutuille ja manasin jättäneeni irtohihani omahuoltoreppuun. Nyt niitä olisi tarvittu! Mika pelasti tilanteen kipaisemalla viereiseltä mökiltä omat irtohihat ja auttoi pukemaan ne päälle. Sitten sadetakki ylle, vähän evästä ja matkaan. Mikan halaus ja sanat "kunto kestää, pidä pää kasassa" viitoittivat tien toisen kierroksen alkuun. 

Santsaamaan
Heti siinä hotellin kulmalla sai ottaa tarkasti kallion kautta kulkevat kiemurat ennen laskettelurinnettä. Kannatti sekin kohta käydä kävelemässä edellis-iltana. Laskettelurinne oli onneksi pysynyt kuivana, en siinä ainakaan huomannut liukkautta jos sitä oli. Vastatuuli oli melkoinen ja kylmä vaivasi. Pääsin kuitenkin hyvin rinteen alas ja auttoihan se paljon, kun sitä viikkoa aiemmin rakennettiin talkoissa ja tiesi mitä siellä on edessä. Sitten kohti pitkoksia.

Pyörätiesiirtymällä mietin, että lähtö ei ollut kovinkaan vaikea paikka. Siitä toissavuotisesta kokemuksesta oli hyötyä, vaikka homma jäikin silloin kesken. En oikeastaan rekisteröinyt mitään siinä maalialueella, muuta kuin että koetin olla kylmettymättä. Eli taas se tuli todistettua, että aiemmista vaikeista hetkistä on aina opittavaa ja niistä kertyneistä tunnekokemuksista on myöhemmin arvokasta hyötyä. Nyt säilyi maltti ja mieli rauhallisena. Kavereiden kannustuksen arvoa ei voi ikinä liikaa korostaa. Muistan yhä toissavuotisen Karhun Jannen taistelu-kehoitukset ja nyt kannustushuudot laskuun lähtiessä. Suurkiitokset!

Vaikein hetki osui vasta Pikku-Syötteelle johtavan asfalttinousun kohdalle. Vastatuuli meinasi hyydyttää ja piti vain malttaa ajaa liikaa puskematta. Lueskelin tiehen kirjailtuja tekstejä. Niiden avulla selvisin takaisin polulle kirjaimellisesti. Soratienousussa tuuli kääntyi myötäiseksi ja se auttoi! Hotellin kulmalle nousussa huomasin ensimmäisen kerran, että reisipatteristo alkoi puutumaan. Ohitin Syötekeskuksen aikakennot ajassa 5h 28min.

Jos verrataan kierrosten alkujen eroja Välihuikoselta lähtevän soratien ja virallisen mtb-reitin risteykseen, niin toisen kierroksen reitti on tietysti täysin eri kun lähtö tapahtuu Iso-Syötteen hotellilta Safaritalon sijaan. Ensimmäisen kierroksen startista samaan kohtaan on n.1,7km ja nyt matkaa tuli n.3,1km. Toki tuosta on kilometri vauhdikasta alamäkiosuutta. Mutta pitkososuus on hitaampi ja sitten saat työstää tiepätkät ilman muiden mahdollista peesihyötyä. Nyt siis vastatuuleen yksin. Eli toisen kierroksen alusta Syötekeskukselle meni 41min kun ensimmäisellä kierroksella hivenen jonossa passaillen 25min. Huoltoon tuosta meni muutamia minuutteja.

Pitämävaaraan ja ykköshuoltoon
Kodan nurkalta lähtevä polkulasku oli ensimmäinen, jossa huomasin käsivarsien olevan jo kipeät ja rytinät sattuivat hauiksiin ja jänteisiin selvästi. Otin pitkoskohdat varman päälle. Siitä lasetin sitten miljoonaa alas Lähteenmäen pelloille. Olihan se mukavaa toisenkin kerran ja kiitos mestari Soinin Köpin kaarreajoneuvojen vauhtimutkat sujuivat hyvin! Peikonpolun kierrolta homma eteni Säkkisenojalle ja -lammille. Siellä oli eri helppoa ajaa omilla linjoilla niitä vitasrinnepätkiä. Terävät nousut piti jo tunkata, enää ei riittänyt potku ajaa niitä ylös. Tai oikeastaan, olisi riittänyt, mutta pelkäsin aiheuttavani ongelmia jatkoon ja otin varman päälle.

Siinä Pitämävaaran nousua kiivetessä ajattelin, että tunne on rauhallinen ja homma etenee koko ajan. Tiesin, että aikaraja olisi varmuudella lähempänä nyt, mutta mitään hätää ei kuitenkaan pitäisi olla. Sitten tajusin, että kus meinaa tulla housuun! Ei auttanut kuin ruveta tyhjäämään pilssivettä. Oli ainakin juominen onnistunut! Sehän on varma minun kohdalla, että vaikka missä erämaassa otat sukukalleudet esiin, niin kohta on joku näkökentässä. Ei pettänyt aavistus nytkään, kun tajusin hahmon tulosuunnan horisontissa.

Sen että kerkesin jakkaralle takaisin ja liikkeelle niin kohta surraa raatokuski takakonttiin! Niin tietysti, olin siis viimeinen joka selvisi toiselle kierrokselle. Tai lähti. Surina johtui siitä, että Stöckellin Heikin alla oli Cuben sähköläski. Oli kuulemma yhtä flowta se ajaminen! Minä että kohta flout näytän :) No ei siinä, ei se minua oikeasti haitannut. Hyvä että tuli perälauta paikalle, jos alkaisi isäntä horjumaan. Joitan häikkää oli kait vaihteiden säädössä ja ketjut taisivat tipahtaa jossain vaiheessa ja hetken ajoin taas itsekseni. Mutta ei mennyt kuin ajatus ja taas sieltä tultiin. Näköjään sitä hanaa löytyy noista vehkeistä! Saavuin Pitämävaaran huoltoon ihan kohtuullisen hyvissä voimissa ja oman kellon mukaan kymmenisen minuuttia takarajasta. Tänne keskeytin toissa vuonna, piestynä ja läpimärkänä, vasen jalka tunnottomana.

Nyt otin ensimmäisen kerran suolaista. Suolakurkkuja ja sipsejä, taisi siinä mennä suklaatakin joku pala. Käsivarret alkoivat ilmoitella tosissaan rasituksesta ja jumppasin niitä hetken, kunnes jatkoin matkaa. Ylitin kennot ajassa 6h 38min. Eli kolmisen minuuttia siinä meni.

Kohti Ahvenvaaraa, Huuhaksia ja omahuoltoa
Nyt ei ollut pumppaamon jälkeen jonon päätä, jota ottaa kiinni. Omassa rauhassa sai jatkaa, kun Heikki jäi esittelemään sähköläskiä hetkeksi huoltoporukoille. Portinkurun lasku tuotti aikamoista tuskaa, kipu oli melkoinen siinä rytinässä ja jouduin aivan liikaa olemaan jarruilla. Se taas jumitti sormet. Portinojan laavulla oli ensimmäisen kerran koko päivänä kohtalaisen puutunut olo. Mutta jalat pelasivat, selkä ei sanonut mitään eikä hanuri ollut rohtunut. Joten hetken tasaisemman ajon aikana sai taas ravisteltua käsiä ja pumppaamon jälkeen pääsi kohti Ahvenvaaraa.

Säkkisenojan ylityksessä otin vielä enemmän vauhtia kuin ensimmäisellä kerralla ja täräytin oikein kunnolla puron yli. Jotain viihdettä piti järjestää :) Heikin kanssa juteltiin ja hivenen piti passailla vauhtia, ettei olisi tieosuuden nousuissa polttanut turhaan tikkuja. Edessä oli vielä melkoinen matka. Saavuimme Ahvenvaaraan reittien risteykseen, jossa odotti toinen sähköläskimies. Jäivät sinne jutuille ja jatkoin matkaa. Tankkasin tässä kohdassa evästä ja join. Pystyin pitämään yllättävän hyvää vauhtia Huuhkasille ja oikeastaan koko pätkän omahuoltoon asti. Nyt kun tutkailin osuusaikojani, niin vain 9min ero tuli tälle pätkälle ensimmäisen ja toisen kierroksen välille ja luulen sen syntyneen Portinojan laskusta Ahvenvaaraan. Sen verran kipeää teki ne röykytykset toisella kierroksella.

Mutta vauhti oli kuitenkin Ahvenvaarasta eteenpäin taas niin hyvää, että sain lisättyä marginaalia ja sitä oli 12min Niskavaaran 2./omahuollossa. Ajattelin, että tämä menee nyt hyvin. Rauha säilyi mielessä, eikä mitään mörköjä ilmestynyt olkapäille. Tankkasin marjajuomaa ja vaihdoin juomapullot repustani ja otin suolaista virallisesta huollosta. Vainion Leo oli tuonut paikalle seuraavan raatokuskin. Mukaani lähti Ylläksen seudun mahtavien maastopyöräilijöiden joukosta huippuhienolla Kongan sinkulamonstericrossarilla ajava Miettusen Markus. Täytyy sanoa, että ehkä se oli kuitenkin psyykeelle aavistuksen helpompi, kun ne ympärillä pörräävät "paarmat" eli sähköläskimiehet jäivät siihen :) Ei mitään, oikeasti se oli ihan ok kuten jo aiemminkin kirjuutin.

Tässä kohdassa pidin pienet välijuhlatkin, sillä olin nyt ajanut jo pisimmän mtb-lenkin koskaan eli 90km ja lähdöstä oli kulunut 7h 48min. Palkitsin itseni takataskun aakkosilla.

Pytky²
Pytkynharjulle nouseminen sattui jo sillä kipeät käsivarret vaikuttivat siihenkin. Päivän ensimmäinen ja onneksi ainoa krampin poikanenkin meinasi iskeä nousun aikana oikeaan sisäreiteen. Onneksi selvisin siitä säikähdyksellä. Siitä eteenpäin se ei ollut kuin ajaa kohti kolmoshuoltoa. Enimmäkseen hiljaisuudessa, mutta aina silloin tällöin Markuksen kanssa jutellen. Ihan kuten Heikkikin niin hänkin osasi olla kannustava ja piti hyvää fiilistä yllä. Pyöräily on parasta hyvässä seurassa!

Jyrkät Kellarilammen jälkeiset nousut tunkkasin, säästellen itseäni. Vielä olisi pystyttävä palaamaan näille harjuille ja sinne tarvisi syttyviä tikkuja. Kolmoshuoltoa edeltävä tieosuus ei ollut yhtään sen helpompi kuin ykköskierroksellakaan. Mutta huolto häämötti. Siellä näin ilokseni kanssakilpailijoitakin! Nimittäin neloshuoltoon oli saapunut mies- ja naiskuski ja he olivat lähtöä tekemässä kun itse siihen tulin. Eli kolme varttia oli ainakin meillä eroa. Tuloksista katsottuna Eve ja Anssi Lahti JYPS:stä. Heidän lisäksi neljä muutakin ajajaa on ollut siinä vaiheessa liikkeellä, todennäköisesti lopettelemassa mörköjuurakko-osuutta ja suuntaamassa samaan huoltoon.

Niin tai näin, huollon ja ensiavun porukat kannustivat kovasti, söin taas palan leipää runsain suolakurkuin, otin sipsejä ja suklaat jälkkäriksi ja taas matkaan. Ylitin kennot 8h 34min lähdöstä. Marginaalia oli edelleen reilu kymmenen minuuttia. Seuraavaan kymppiin ja odottavaan neloshuollon aikarajaan oli siis 1h 10min. Olin ajanut ensimmäisen kierroksen aikana osuuden 42minuuttiin, joten luotin selvittäväni homman kunnialla, jos tekninen osuus menisi uudestaan ongelmitta. Vaan olihan se Pytkylle nouseminen jo tuskaa. Mutta ei se ollut Markuksellakaan helppo kiemurrella sinkulallaan niitä kinkamia ja ylipäätänsä ajaa liian hitaasti. Yhdellä vaihteella ajaminen vaatii ennakointia, jota hän ei minun tahdin mukaan enää voinut todennäköisesti tehdä.

Vastatuuli puhalteli reippaasti harjulla, kivien ja juurien rytinä teki todella pahaa kaikissa alamäissä. Tuntui, kuin hauiksia ja ojentajia olisi revitty irti käsivarsista. Ehkä se keulajousitus olisi ollut paikallaan...siitä kuitenkin selvisin ja saavuttiin Riihisuon ylitykseen. Tuuli oli sen verta navakka, että uusilla pitkoksilla sai olla todella tarkkana. Sen verran koordinaatio alkoi olla hukassa, että ylimääräistä horjumista oli havaittavissa. Eikä se leveähkö keskirakokaan auttanut asiaa. Ainakin Barbegazin nappulat tuntuivat tarraavan siihen selvästi. Mitähän se on ollut kapeammilla rattailla?

Juurihoidon kautta neloshuoltoon
Sorapätkällä nautiskelin taas aakkosia ja latasin itseäni juurakkojumpalle. Otti se koville, eritoten laskuvoittoinen osuus rytinöineen, mutta pystyin pitämään homman kasassa ja ajelin toista kertaa toissavuoden ongelmapaikankin ilman murheita. Kun siinä ei ole mitään ongelmaa. Täytyy sanoa, että en ole monestikaan ollut niin tyytyväinen, kuin olin saapuessani uudestaan Lauttalammen huoltoon. Siinä vaiheessa oltiin jo toisella sadalla kilometrillä reilusti, voimia oli vielä jäljellä, eikä mikään asia ollut muuttunut menoa liikaa haittaavaksi. Tankkasin itseasiassa ihan rauhassa viimeiset tankkaukset ja juteltiin SPR:n ensiavun kanssa diabeetikon haasteista. Ylitin toiseksi viimeiset kennot 9h 26min lähdöstä, kellon ollessa 18:26. Marginaalia oli siis aikarajaan 19min. Hämmästyttävää.

Kun Markus asian minulle vahvisti, taisin todeta ääneen, että tämä loppu menee vaikka päällään. Nyt vain rennosti bulevardille ja viimeiseen savottaan loppunousuun.

Viimeinen voitelu
Bulevardilla puski mieleen muutamaankin kertaan maaliin pääsy. Piti jälleen karistaa ajatukset hetkeen. Keskittyä ajamiseen. Vaikkakin sorapolulla oli helppo mennä, ei se ollut mitään leveää baanaa. Jo vain siinä olisi saanut hölmöiltyäkin itsensä ongelmiin. Loppuosan käännöksissä kolhaisinkin oikeata olkapäätäni puuhun, kun motoriikka alkoi sakkaamaan. Siinä kohtaa Markus totesi, että nyt vain tarkasti loppuun ja se sai homman taas raiteilleen. Tulin luontopolun nurkkaan ja siitä laskettiin Annintuvan suuntaan ja pitkoskäännökseen. Loppunousun alkuun. Päätin, että annan itselleni luvan tunkata kaikki jyrkät kulmat, mutta muut ajettaisiin. Luontokeskus oli hiljainen sinne saavuttuamme. Totesin edessä olevan viimeisen juurakkopolun. Siitä heinikko-osuudelle. Silta työntämällä ylös. Lasku alas ja ajamalla seuraavan jyrkän alkuun. Tunkkausta, pari sekuntia henkeä ja laskuun. Kunnes taas tunkkausta ja laskuun. Toistettuna vielä neljännen kerran. Sitten pystyi ajamaan välipätkän viimeisen kilometrin taululle. Tekniset pätkät talutin, mutta muutaman helpomman pätkän ajoin taas. Soininsuolle, jossa alkuosan jälkeen tunkkausta. Mökkitielle päästyä alkoi mennä tunteisiin.



Huipun kierron osuus edessä. Alun jyrkkä tunkaten, sitten taas satulaan. Kuin tilauksesta väkeä kannustamaan kulkijaa! Siitä taas fiilistä ja kohti huipun mökkejä. Kuinka houkuttelevaa olisikin ollut ajaa suoraan pihalle! Mutta ei, kaarros vasempaan ja viimeiselle osalle. Nyt ajamalla kaikki muut paitsi kivikko-osuus ja seuraava viistorinne. En uskaltanut ottaa riskejä. Huipun kierron jälkeen pieni lasku ja keula kohti maalin suuntaan. Mitä ihmettä, hitonmoinen älämölö kuului suunnilta! Kuin sumussa kurvasin viimeisen laskun kivikkojen reunoja ja tulin maalille! Kainaloita sai tuulettaa, kun aikakennot ylittyivät ajassa 11h 3min 53s ja vastassa oli iso kaverijoukko Kommuunin väkeä ja talkoolaisia! Mieletön tunne!! Roskaa pukkaa silmään nyt tätä kirjoittaessa, siinä hetkessä olin vain niin tyytyväinen. Onneksi se oli ohi!!

Halauksia, taputuksia, iloa. Helpotusta.

Loppuun
Se meni uskomattoman hyvin. Numeropuolelta löytyy tämmöistä:
Keskisyke 147, max 179. Nousua yli 2km. Kilometrejä GPS:ään 125km.En tiedä sitten varmuudella mikä on todellisuus. Kalorioita paloi n.6200kcal. Saa syödä lähipäivinä.  Aikaa meni rutosti, mutta se ei ole olennaista.

Tulokset täältä: http://my5.raceresult.com/79791/?&lang=fi

Fysiikka kesti, vaikka hiipuikin loppuun selvästi. Mutta jos tuolla ei niin käy niin on kumma. Olennaisinta koko hommassa sokeripuolen kanssa oli kuitenkin se, että henkinen puoli ei hiipunut, korkeintaan välillä hivenen tarkkuus heikkeni. Mutta opitut henkisen vireen keinot toimivat ja kaikki saatu kannustus yleisöltä, kanssa-ajajilta, raatokuskeilta, huollolta ja ensiavulta oli enemmän kuin kullan arvoista. Siitä suurkiitokset!!

Selkäreumaatikon selkä kesti täydellisesti, hanuri oli terästä! Vatsa ja muu sisuskalusto pelasi. Juomat ja ruoat toimivat. Oma suunnitelma toimi ja kaikki etukäteisvalmistelut petasivat onnistumisen puolesta. Onneksi sade ei sotkenut sitä kierroksen vaihtoa enempää kuvioita.

Kertaakaan en mitannut sokeria matkan aikana, enkä ottanut insuliinia. Mittari ja insuliinikynä oli mukana repussa koko ajan. Pystyin tuntemaan toimintakykyni tilan riittävän hyvin pärjätäkseni. Mökillä puoli tuntia maaliin tulon jälkeen mittasin sokeriksi 5.8. Ei kait se paremmin voinut enää mennä mitenkään. Ihan täydellinen onnistuminen. Tämä oli lopulta koko reissun suurin onnistuminen.

Että olin osannut suunnitella juomat ja syömiset riittävän hyvin etukäteen, pystyin noudattamaan tätä suunnitelmaa koko päivän ajan ja osasin myös joustaa sen suhteen mm. lisäämällä suolojen syöntiä toisella kierroksella. Kun ei tehnyt mieli makeaa, niin silloin sitä ei kannattanut ottaa. Kuitenkin salmiakkihedelmäaakkoset olivat juuri se palkinto, joka oli aina saatavilla. Pakitsin itseni aina onnistumisien jälkeen - eritoten viimeisten tuntien aikana.

Illalla en kyennyt isommasti syömään. Kurkkua, tomaattia, marjajuomaa, hivenen sipsejä, banaania ja pari kuppia kahvia oli pakko saada! Join loppuillan vissyä. Uni tuli puolen yön jälkeen ja pystyin yllättävästi nukkumaan aamuseitsemään. Aamusokeri oli 3.9 joten se osoitti jälkipolton olevan isolla liekillä.


Farley reissun jäljiltä. Näkee, kuinka kuivaa tänä vuonna oli reitillä.


Tähän kirjoitukseen taisi mennä lähes yhtä kauan kuin itse reissuun. Osimoilleen yksitoista tuntia. Mutta nyt se on tässä ja nyt tämä saa jäädä muotoutumaan ajatusten lokeroihin ja kropan lihasmuistiin. Vuosien työ on eräällä tavalla huipentunut, mutta ei se nyt tähän pääty.

Jatkuen jollain erilaisella tavalla, josta itsekään en tiedä vielä yhtään mitään. Sehän on elämän makuista ja arvoista se.