sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Laajennettu painos

Minua suorastaan pelottaa tämä jokapäiväinen kertakäyttökulttuuri. Siis siinä mielessä, että kuinka mukulat nyt ja tulevaisuudessa käsittävät maailmaansa ja ennen kaikkea altistuvat kaikessa mahdollisessa elämäänsä liittyvässä asiassa pirstaloituneeseen sekametelinäkakofoniaan. Minäkin, joka sentään olen peräisin viimevuosituhannen harmaalta -70 luvulta, tunnistan itsessäni näitä nykypäivän höpötyksiä.


Joten vastareaktiona kaikelle tälle olenkin pyrkinyt laajennettuun painokseen siinä, mistä pidän. Jopa siinäkin, mistä en pidä. Tarkoitan sitä, että joko olen jossain jutussa syvällisesti mukana tai sitten en ollenkaan. Voin olla aikaansaavan suorittajan rinnalla myös täysin mitään aikaansaamaton, flegmaattinen haaveilija. Takaraivossa on samanlainen on-off -kytkin kuin aikanaan Farfisan vahvistimessa erään eskolan autotallissa, Laid back bound -nimisen autotalliorkesterin harjoituksissa. Onnekseni tätä nykyä nämä on-asennot liittyvät tekemisiin, jotka eivät ainakaan kovin paljoa mahdollisesti vahingoita itseäni. Nuoruuden ja nuoren aikuisen itsensä etsintä alkaa olla tietyllä tapaa ohi. Vaikken kyllä edelleenkään tiedä, mikä minusta tulee isona. Sen olen itsestäni tähän mennessä oppinut, että en ole parhaimmillani päävastuullisena tai jonkin ison jutun avainasemassa. Mieluummin pikkaisen taustalla, ei välttämättä edes näkyvästi esillä (vaikka olen oppinut sitäkin sietämään tarvittaessa), sopivasti perseelle potkittuna ja viitekehyksiä annettuna, mutta omaa intuitiota, kokemusta, harkintaa hyödyntäen.

Arvostan ja vaalin kovasti musiikkia, lähes kaikkea pyöräilyyn liittyvää, lukemista, hyvien dokumentäärispohjaisten ohjelmien tai sarjojen katsomista (todella vähissä nykyään), hyvien elokuvien katsomista (määritäpä sitten se!), valokuvausta ja rakkaita ystäviäni (onnekseni minulla on useampia sellaisia). En ole siinä mielessä yltiösosiaalinen, että voin aivan hyvin olla yksin pitkiäkin aikoja, olematta silti yksinäinen. Joskus kyllä koen olevani sitäkin, mutta niin kait kaikki kokevat? Yksin ollessani uppoudun näihin pitämiini asioihin ja koen tuolla silmieni ja korvieni takana kaikenlaisia seikkailuja.

Joskus kuvittelin haluavani kokiksi, koska tykkäsin ja tykkään edelleenkin kokkailla. Mutta tajusin kuitenkin, ettei se ole SE juttu. Hyvä ruoka on hyvää ruokaa, parhaimmillaan taivaallisen hyvää (kuten äitimuorin jauhelihakastike), mutta ei sittenkään sen enempää. Valokuvaus on vähän sama juttu, tosin pikkaisen isommassa roolissa. Homma on kuitenkin minulle enemmän onnea kuin ymmärrystä. Sama kuin musiikissa, että nuotteja en koskaan oppinut lukemaan oikeasti. Pääsin siihen viimeiselle kynnykselle, jonka ylittämisen jälkeen homma olisi avautunut. Mutta en ollut kiinnostunut asiasta oikeasti niin paljoa, että olisin vaivautunut yrittämään tosissani. Minusta tuli korvakuulolta opetteleva rämpyttäjä.

Valokuvauksen suhteen tajuan ehkä sen verran, että huonossa valossa okuläärin luukut tarvitsee olla pidempään auki ja kamera mielellään paikoillaan (jalustassa). Muuten tulee sutta ja sekundaa. Sillä aikaa kuvaajan sydän lyö ja parta kasvaa, kuten ikimuistoinen Sotilasmestari Kinisjärvi jaksoi muistuttaa valtion palveluksessa ojennusta harjoitettaessa. Kinnusen Juhanin oppi oli, että ota aina useita kuvia samastakin kohteesta. Hyvällä tuurilla ehkä yksi voi onnistua. Näillä ohjein on menty siitä lähtien. Tähtää ja laakase.


Nykypäivän digiaikana sekin puuha on mennyt pilalle. Muistikortin koko rajoittaa enää kuvien määrää ja yleensä tämmöiset tasalakki-osaston pokkarivalokuvaajat eivät saa ikinä muistikorttiansa täyteen. Tieten moottoriperämiehet ja -naiset kymmenen kuvaa sekunnissa -napilla sen voivat tehdäkin. Mutta siinä se laajennettu painos -ajattelu menee minullakin yli. Miten ihmeessä siitä massasta enää noukitaan ne olennaiset ruudut? Mutta siis oikeasti, minä mitään valokuvauksestakaan tajua.

Lukemisen suhteen homma riippuu täysin siitä, kuinka olen kuormittunut muuten fyysisesti ja henkisesti. En esimerkiksi kyennyt juurikaan lukemaan viimeisen puolen vuoden aikana. Kun palautuminen eteni homman loputtua, avasin myös kirjan kannen ennen nukahtamistani. Luen siis iltaisin, kun valon aikana tekemistä on muutenkin niin paljon. Tai en vain saa aikaiseksi luettua.

J.R.R. Tolkienin tekstien lukeminen ensimmäistä kertaa oli mullistava kokemus. Aivan kuin joskus Pink Floydin The Wallin teksteihin tutustuminen levyä kuunnellessa. Tai The Who Tommyn.
Sellainen ero näissä on, että kaksi jälkimmäistä suorastaan ahdistivat, kunnes kielellinen käsityskykyni eteni peruskoulun englannin opiskelujen myötä. Sen sijaan Tolkienin luomat maailmat kielellisine nyansseineen, muutamine piirroksineen sekä karttoineen ovat jo vuosia ruokkineet lukuhaluani. Jostain kumman syystä palaan niihin talven tulon myötä. Ehkä se on yksi keino paeta pimeyttä ja pakkasia.



Kiitos modernin maailman parhaiden puolien, Peter Jacksonin ohjaamat kuusi elokuvaa (kolmeosaiset The Hobbit ja The Lord of the Rings) toivat ensimmäistä kertaa nuo maailmat audiovisuaalisiksi kokemuksiksi, niin elokuvateattereissa kuin vaikkapa dvd-tallenteina. Muistan, kuinka pakenin tipahtamisonnettomuuden traumaa mm. katsomalla tuolloin suht tuoreita LOTR-dvd:tä ohjaajan erikoisversioina. Materiaalia löytyy tuntitolkulla varsinaisen elokuvan lisäksi itse elokuvien tekemisestä kaikkine elementteineen. Viimevuosina julkaistut The Hobbit -elokuvan extended editionit ovat jatkaneet, tai itseasiassa tuoneet sen esitason samalla tavalla tutkittavaksi. Huikeita juttuja! Mutta ehkäpä juuri siksi, että aikanaan on tullut luettua kaikki olennainen Tolkienin kirjallisuus, jolloinka myös elokuvista saa aivan eri tavalla irti. 

Mutta sitähän se on tän pyörähommankin kanssa. Olen koettanut tietoisesti olla polttamatta kynttilää molemmista päistään. Koettanut vaalia sitä homman ydintä, eli että kuinka hauskaa hommaa pyöräily voikaan olla. Erityisesti sitten, kun fysiikka antaa reserviä ajaa lyhyttä ja kovaa, rauhallisempaa ja pitkää sekä kaikkea siltä väliltä. Aluksi kiksit löytyivät maantieltä, sittemmin maastopoluilta. Tai talviajan ajamisesta. Kulunut ajokausi oli hyvin poikkeuksellinen, koska maantie jäi lähes kokonaan kevään määräkautta lukuunottamatta sivuun.

Nyt olen lataillut akkuja muutaman viikon ja olen kuulostellut, miltä se maailma näyttää tässä vaiheessa harjoituksia. Mille sitä alkaisi? Hoksasin hiljakkoin, kuinka kokonaisvaltaisesti vaativa kulunut kesä ja syksy olivatkaan. Ei ole nimittäin kiinnostanut harjoittelu tai muu sellainen pätkän vertaa. Olen koettanut tehdä syrjään siirrettyjä asioita, jotka eivät liity pyöräilyyn millään tapaa. Viikko sitten kävin sentään Oulussa talkoilemassa avointen cx-kisojen merkeissä ja sunnuntaina ajamassa piiitkästä aikaa porukkalenkkiäkin ja varsin reipasta sellaista. Itseasiassa pisin ja vauhdikkain lenkki sitten juhannuksen.


Tässä olen yhtä asiaa vähän jännittänyt. Nimittäin sisäpyöräilykausi on käynnistynyt jo aikapäiviä sitten, mutta ei ole sekään sytyttänyt vähääkään. Saapa nähdä miten huomenna käy. Keräänkö kamppeet kasaan ja suuntaanko salille? Kiinnostaako vieläkään? Vai keskitynkö tiistaina jälleen merimaihin suuntautuvaan reissuun. Luulen, että sen jälkeen taas on uutta virtaa.

p.s. näillä näppäimillä pääsee taas hiihtamahan. Onneksi on ne karvapohjat oottamassa sivakointeja, niin voi näyttää taas muille mallia, miten mennään suorilta...






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti