torstai 27. lokakuuta 2016

Unelmia?

Muistan, kuinka kuulin ensimmäiset tahdit Status Quon 12 Golden Bars -kokoelmalta noin 35v. sitten. Tämä maaginen hetki tapahtui n.10v. pojalle tuossa korttelin toisella laidalla, erään sen aikaisen kaverin kotona. Kokemus oli käänteentekevä.



Varhaisimmat musamuistot kytkeytyvät hieman aiemmin koettuun Elvis-tietouden syntymiseen (kiitos Mika!) ja Hurriganesin Crazy Daysin "löytämiseen" toisen naapurin pojan luona. Pulitin kolme sinistä vitosen seteliä kädet täristen ja ostin kasetin itselleni, enkä muuta kunnellutkaan aikoihin. Ensimmäisen live-keikan kokivat kaikki seutukunnan ala-asteikäiset, kun Eero ja Jussi Raittisen koulukiertue pysähtyi myös Kuusamossa Nilon ala-asteella. Oli käsittämätöntä tajuta, että nehän soitti samaa matskua kuin Elvis ja että nyt oltiin jonkin uuden äärellä. Nuori poika asteli liikuntasalista muuttuneena. Homma pomppasi uusiin ulottuvuuksiin, kun Iron Maidenin debyytti ilmestyi 1980 ja Killers seuraavana vuonna. Taisi olla nimenomaan Killers se, mistä homma lähti liikkeelle. Muistan ihmetelleeni sitä soundia, jossa oli paahtoa ja melodisuutta aivan uskomattomalla tavalla. En tietenkään silloin sitä mieltänyt noilla termeillä, kun en niistä vielä mitään älynnyt. Mutta ymmärsin rakastavani sitä mitä kuulin. Olen jälkeenpäin miettinyt, että yksi näistä vaikuttavista biiseistä oli Prodigal Son. Kuunnelkaa niin ehkä saatte kiinni siitä, mitä tarkoitan.

Maidenista oli joka jannu välittömästi myyty. Sitten ilmestyi Stray Catsin ensimmäinen levy 1981 ja kun Runaway Boys helähti eetteriin, kaikki, siis KAIKKI olivat ihan ruvella. Mitä TÄMÄ on?! Se oli menoa. Ihan kuin kulovalkea olisi pyyhkinyt kaveripiirin sitä mukaa, kun näitä nykyisiä klassikoita alkoi ilmestymään. Aivoihin muodostui noina varhaisvuosina aivan omanlaisiaan kiitoteitä ja ne kantavat näköjään edelleen erittäin voimallisina. Musiikilliset kiinnostuksen kohteet ovat onneksi monipuolistuneet vuosien varrella ja rikastuttaneet elämää kaikin tavoin.

Kotona ei ollut kuin kasettiradioita, siis mankkoja.  Eikä ollut sen puoleen kovin monella muullakaan kaverilla. LP-levysoittimet olivat harvojen herkkua. Mutta mankoissa oli REC-nappulat ja kaseteille nauhoitettiin radiosta joskus tulevia hyviä biisejä. Sitten kun tuplapesämankat tulivat markkinoille, homma karkasi samantien lapasesta. Sillä tavalla kehittyi musiikkigenret ja niiden kuuntelutottumukset. Joku sai käsiinsä kasetin ja se kopioitiin välittömästi lukuisille halukkaille. 60min kaseteille ei vaan sopinut kuin yksi levyllinen ja ehkä toiselta levyltä muutama irtobiisi. Kunnes tarjolle tulivat 90min ja 120min kasetit. Oi autuutta!

Kuusamossa kaiken a ja o oli kuitenkin kirjasto ja sen kattava musiikkiosasto. Siitä voi edelleenkin antaa propsit nykyiselle kaupungille. Ihan mielettömän hieno ja olennainen satsaus siihen aikaan. Kirjastoon mentiin säällä kuin säällä ja pakkasessa sekä tuiskussa. Tiskillä oli kansiot, jossa oli muovitaskussa listat tarjolla olevista äänitteistä. Sitten tehtiin valinta ja otettiin kuulokkeet pykälään ja mentiin kuuntelutilaan, tökättiin plugi seinään ja alettiin kuuntelemaan. Musiikkiosastolla oli töissä perhetuttuni Tarja, joka antoi (kenties vastoin sääntöjä?) kuunteluhuoneeseen levyn kannet, joita sitten tutkittiin piirun tarkasti musaa kuunnellen.Tai sitten otettiin mukaan Soundin viimeisin numero ja ahmittiin se kannesta kanteen. Noina talvi-iltoina alkoi syttymään ajatus siitä, että olisikohan koskaan mahdollista päästä livekeikalle näkemään näitä idoleita...? Ei, kyllä se tuntui mahdottomalta. Täällä kaukana kaikesta ei olisi mitään saumaa moiseen. Silti ajatus jäi kytemään ja vaikkei siihen uskonutkaan silloin, ensimmäiset unelmat olivat syntyneet.

Unelmia todeksi
Ei mennyt kuin vaivaiset 13-14 vuotta noista varhaismuistoista, kun olin v.1994 haltioissani Turun silloisella Typhoonhallilla opiskelukaverini Janin kanssa, lavan takaosassa pitkät rivit valkoisia Marshalleja ja etukulmassa erivärisiä Telecastereita telineissä. Kyse oli Status Quon Thirsty Work Tourin keikasta. Ihan käsittämättömän hieno hetki. Sama toistui hivenen "lievempänä", mutta siltikin hienona kokemuksena v.2010 Oulussa Teatrian Pictures Exposed Tourin keikalla. Bändi oli ihmeissään, kun salissa oli ehkä n.500 katsojaa, mutta heitti silti kelvon keikan. Taisi olla viimeinen kerta näillä tanhuvilla. Lapsuuden ja nuoruuden idoleiden keikkoja on sittemmin kertynyt niin Deep Puplen, Whitesnaken, AC/DC:n, The Whon, Lynyrd Skynyrdin, Dion yms. muodossa. Jostain ihmeen syystä mm. Iron Maiden on jäänyt näkemättä. Yksi, mikä oikeasti harmittaa varmaan ikuisesti on Rainbowin keikka Oulun Jäähallissa marraskuussa 1982. Sinne oli hinku, mutta ei mitään mahiksia. Ei ollut 11 vuotiaalle (kohta 12 vuotiaalle) muuta kuin toteutumaton unelma.

Joka tapauksessa kaikki musakeikat ovat olleet elämyksiä, niin pienemmät kuin isommatkin. Kaikille olen oikeasti halunnut ja artisteja myös läpikotaisin kuunnellut. Toki jokunen ex-temporekeikkakin on osunut matkan varrelle ja ne ovat olleet aina omalla tavallaan elämyksiä. Kuten esim. 1989 kesällä Lontoon Marquee-klubilla, jossa ihmeteltiin Elvis-tietouteni herättäneen lapsuuden ja aikuisuuden kaverini Mikan kanssa meininkiä. Turistipojat olivat ihmeissään Lontoon yössä! Bändiä en kykene muistamaan, jotain hard-rock -systeemiä se kuitenkin tarjoili, kuinkas muuten.

Lapsuuden unelmat ovat toteutuneet, vaikkei minusta kitaristia tullutkaan. Pois lukien satunnaiset mystikkoblues-sessiot tai jammailut.

Unelmien universaali rytmi
Maailmankaikkeudessa vallitsee universaali pulssi, joka antaa välillä säväreitä, muuttaen rutinoitunutta nuottiviivastoa. Parit riitasoinnut silloin tällöin tekee poikaa. Eikä bassarin takakeno haittaa mitään, päinvastoin. Meissä ihmisissä on tuo sama alkeishiukkasten rytmi, joka kuulostaa sykkivän maailmon äärissä asti. Täällä pohjoisella pallon puoliskolla tanssivat revontulet halkoen taivaan kantta. Suotta ei Kuusamon vaakunassa ole reposet. Kun ukkoset päättävät tulla kylästelemään kesällä koilliskairaan, saapuminen ei jää epäselväksi.

Ukkosjytinät kimpoilevat graniiteista ja gneisseistä siihen tahtiin, että ihmiset ja elämet ovat hitusen varpaillaan. Mitä on tällä kertaa sanottavana? Ääniaallot lävistävät inhimillisen lihan ja koko pallon pinnan. Minkä takia meillä on muuten korvat? Kait se on sitä varten, että meillä olisi edes jonkinlainen alkeellinen kyky aistia tätä universaalista rytmiä. Tosin kajuuttamme kaikessa ihmeellisyydessään ei kykene kuulemaan kuin murto-osan siitä, mitä joku metsän eläin.

Ihmiset eivät ole sen aistikyvyn arvoisia, kun on niin kiire häslätä pallolla kaikenlaisien joutavuuksien parissa. Kuuloaistimme on surkastunut muiden aistien mukana. Emme osaa enää edes hädintuskin kuunnella. Itse olen koettanut pitää sitä taitoa yllä. Istumalla vaikkapa kelopuun päällä ja ollen paikallaan, silmät auki ja koettaen ymmärtää mitä ympärillä tapahtuu. Tai sitten vaikka musaa kuunnellen, laidasta laitaan. No repertuaarissa olisi varmasti paljonkin laajentamisen varaa yhäkin, mutta kohtuullisen laaja kattaus on päässyt iän myötä muodostumaan.

Toisaalta onhan se niinkin, että ihmistä ei ole luotu jököttämään paikoillaan. You gotta keep on movin´. Niin se menee, mutta siltikin on hyvä välillä pysähtyä. Jos ajattelen tätä toista rakasta elämäntapaani liittyvää asiaa eli pyöräilyä, niin rytmistähän siinäkin on kyse. Kierrosluvut vaihtelevat karkeasti ottaen 50-150rpm kun tuolla mennään. Eri lajivariaatioissa eri tavalla. Toisissa kontrolloidusti, toisissa sen mukaan, mitä eteen tulee. Kyse on kuitenkin siitä, kuinka kykenemme kehittämään rytmitajuamme ja resonoimaan sen mukana.

Tässä kaikessa kyse on myös unelmista ja niiden täyttämisestä tai jälkikäteen todettuna niiden täyttymisestä. Kaikkia ei pystytä millään tietoisesti täyttämään, vaan osa tapahtuu jos on tapahtuakseen. Pyöräilijöinä olemme saaneet seurata syksyn aikana naispyöräiljöidemme unelmien täyttymistä. Ainakin osittaisesti, vielä ei ole kaikkea sitä kyetty näkemään ja kokemaan, mistä on unelmoitu. Omalla kohdalla toteutui Hossan suunnittelupestin 5kk jaksossa jotain sellaista, mistä en koskaan osannutkaan unelmoida. Työn yhtenä isona elementtinä oli ajaa maastopyörällä kenties valtakunnan parhailla maastopoluilla työstäen reittisuunnittelua ja saada siitä vielä digitaalista plussaa pankkitilille. Ensimmäisenä maanantaina, klo 8.00 maissa Iikosken sillan kupeen neulaspolulla tämä asia kojahti roppaan kokonaisvaltaisesti. Ei saakeli, olen töissä!

Nyt vietän viimeisiä päiviä tuosta työpestistä, pekkas- ja lomapäiviä pois pitäen. Kolme reittiä on maastoon merkittynä, kaksi täysin valmiina ja se kolmas pientä viilausta vaille. Neljättä (pisintä sellaista) ehdittiin vajaaseen puoleen väliin. Voi siis sanoa, että ehdittiin pidemmälle, kuin osattiin unelmoidakaan. Näillä näkymin (mikäli zenit, jingit ja jangit pysyvät kohdillaan), Hossan luonnon rytmin vaihtuessa alkukesän orastavaan vehreyteen, astun jälleen sinne Iikosken polun nurkalle, napsautan ajokengän pedaalille ja suuntaan kohti uusia seikkailuja. Kohti kansallispuiston avaijaisia, ehkäpä reitit merkittyinä, kartat painettuina ja digijäljet virtuaalisesti ladattavina.

Talvi on aikaa tuumailla muitakin asioita. Unelmoidakin, koska ikinä ei ole liian vanha siihen hommaan. Eikä pidä tukahduttaa koskaan unelmiaan. Kun tähän ikään mennessä on alkanut ymmärtämän sen, että asioilla on tapana järjestyä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti