maanantai 8. helmikuuta 2016

Pertsan kilut - havaintoja pitokarvasuksista

Kolmen sivakkalenkin ja 72 hiihtokilometrin jälkeen osaan jo jotain luonnehtia monien mielessä pyörivistä pitokarvasuksista. Minun tapauksessani Rossignolin R-skineistä.

Rukan laduilta, Vuosselin (Uuttusuon) lenkiltä viime lauantailta, ennen suojasäiden saapumista.

Tehdessäni alkutalvesta päätöksen panostaa hiihtoon enemmän kuin ennen, aloin samalla tuumailemaan perinteisen kaluston tilannetta. Pitäisikö moiset hankkia ja erityisesti pitokarvamallit? Koilliskairassa näkyi jo edellisenä talvena useita tyytyväisiä sivakoitsijoita esittelemässä suksiensa karvoja rintakarvat kaarella. Luikkarisuksilla kun ei paljon nahkeilla pakkaskeleillä kehtaa hiihtää, ainakaan minä en. Rannan Jannen lanseeraamaa voimahiihtoa, jolloin näkökenttä on harmaana ja hermot riekaleina joka lenkin aikana.


Peltoset testiin
Sain mahdollisuuden testata Peltosen versioita aiheesta, jotka tottelevat mallinimeä SkinPro. Kyseiset yksilöt eivät vain olleet minun ruholleni sopivat parit. Alusta lähtien sai ihmetellä kovasti, mitä näillä pitäisi oikein tehdä, edetäkseen jotensakin siedettävästi? Suksilla oli hankala löytää kohtuullsenkaan rentoa etenemistapaa, kun koko ajan pitokarva tuntui joko tökkivän tai toisaalta suksi lipsui ponnistuksessa läpi. 

Testi-iltana keli oli hyvä, vanhan lumen -6C keli ja Petäjälammen latu-urat olivat erittäin hyvässä kunnossa. Pitokarva tuntui tökkivän herkästi, enkä saanut suksiin missään vaiheessa sitä tuntumaa, kuinka niitä olisi pitänyt hiihtää. Toki osa meni varmaankin kokemattomuudenkin piikkiin. Toisaalta, näitä pitokarvasuksia on tuotu markkinoille nimenomaan tavan hiihtäjille, jolloin eteneminen pitäisi onnistua kohtuu helposti. Varmasti ko. parit olivat jollekin muulle ihan passelit.

Tässä kohtaa kävi selväksi se tosiseikka, että pitokarvasuksien valinta on tehtävä erittäin huolellisesti ja asiantuntijan toimesta.



 


Voideltavat sittenkin?
Hetken pohdin tosissaan jo tavallisten pitovoidesuksien hankkimista. Sain kokeiltavakseni vanhat, mutta toimiviksi todetut sukset ja perehdyin perusvoitelun saloihin. Ostin jo voiteitakin. Pakkasherra narautti tässä kohtaa lukemat pariksi viikoksi arktisiin lukemiin ja homma jäi odotuskannalle. Lainasukset odottivat eteisessä asian etenemistä ja voidepurkkien kannet pysyivät kiinni. Kyselin ja haastattelin karvapohjasuksien omistajia heidän kokemuksistaan ja luin netistä aiheeseen liittyviä juttuja.




Pakkanen alkoi vähitellen osoittaa lauhtumisen merkkejä. Oli aika tehdä päätöksiä, mikäli haluaisin helmikuun lopussa odottavaa Kuusamon 12h Sivakointia ajatellen perinteisen kaluston vaihtoehdoksi. Päädyin jälleen siihen toteamukseen, että minun tapauksessa olisi parasta pitää hiihtolenkille lähtemisen kynnys niin alhaalla kuin mahdollista. Varsinkin kun oikestaan kuluvana talvena on saanut vähän enemmän juonen päästä kiinni ja jonkinlainen kiinnostus lajia kohtaan on nousussa. Tammisen teesein KISSiä kehiin eli "keep it simple stupid". Vähemmän voitelua ja enemmän itse asiaa. Toisekseen, olisiko ollut taas järkeä hankkia käytettyjä suksia, kun asiantuntijan opastuksella voisi hivenen enemmän maksamalla päästä uusien välineiden pariin?
 
Lopetin soutamisen ja huopaamisen asian suhteen ja 
päivänä eräänä raavin pörssiä pohjia myöden. Ostin Rossignolin R-skinit Rottefellan siteillä ja sauvoiksi valitsin Rexin Wizardit. Monothan olin jo ostanut viimevuoden puolella ja ne ovat Alpinan Competition CLS:t. 



R-skinejä testaamaan
Tammikuun pakkasjakson päätyttyä ja Oulun talvipolkuseikkailujen rasitusten haihduttua suuntasin vielä luistelulenkeille pakkasten pysyessä miedoissa lukemissa. Seuraavalle eli viimeviikolle kehittyi hyvät perinteisen kelit, pakkaslukemien ollessa -5...-10C koko viikon. Uutta luntakin satoi välissä lisää.

Ensimmäinen lenkki maanantai-iltana tapahtui jälleen Petäjälammella. Olosuhde oli hyvin samantyyppinen kuin joulukuussa Peltosia testattaessa. Pakkasta oli -5C ja tällä kertaa latu oli paikoin hivenen kuluneemmassa kunnossa.





Tuntemukset olivat hyvät alusta lähtien. Ensimmäisiin kinkamiin löytyi hyvin pitoa ja luisto oli latu-uran isommissa laskuissa kuin luistelusuksessa. Mikä tärkeintä, muutaman potkun jälkeen sain juonen päästä kiinni. Ei ollut sellaista arpomista, että miten tässä pitää nyt toimia päästäkseen etenemään. Kohtuullisen rentoa menoa. Vaikutti hyvältä! Hiihdin maltillisesti 4 x 3,4km ja jokaisella kierroksella suksi toimi hyvin. Jälkikäteen kun katsoin kierrosaikoja, niin verrattuna Peltosilla hiihtämiini kierroksiin digitaalissa oli jopa toista minuuttia nopeampia aikoja. Toki se on sanottava, että aikoja ei voi suoraan verrata yksi yhteen. Nyt olin tuoreempana liikkeellä kuin joulukuussa, jolloin testi tapahtui aktiivisen viikon päätteeksi. Eikä se olosuhde tietenkään oli presiis sama. Mutta sillä kellon lukemalla ei ollutkaan merkitystä vaan tuntemuksilla suksien päällä. Sauvat tuntuivat myös todella hyviltä. Kevyet mutta jäykät kuitukepit pelasivat oikein loistavasti. Monoista jäi mieleen se, että ainakin jalat tarkenivat niissä hyvin, melkein oli liiankin kuumat, kun jalassa olivat merinosukat.

Seuraava päivä meni lonkan lihaksia hoitaessa, jumittamaanhan ne meinasivat heti uudesta aktivoinnista johtuen. Keskiviikona suuntasin sitten tasaisemmalle taajamaa kiertävälle ympärysladulle. Pakkasta oli -6C ja uutta lunta ei ollut satanut sille päivälle. Latukone oli tehnyt työtänsä ja uusi priima kiskoura oli hyödynnettävänä Torankijärven kierroksella. Ai että muuten suksi pelasi hyvin. Jotenkin vain sain juonesta samantien kiinni ja etenin vuorohiihtoa ja yksipotkuista hyvällä, tasaisesti etenevällä rytmillä. 



Ai että.


Siellä, missä latukone ei ollut vielä käynyt ja latu-ura oli eilisen päivän jäljiltä hivenen kulahtanut, suksien luisto tipahti hivenen. Samoin karva saattoi epätasaisemmissa kohdissa hiukan tarrata kiinni. Hiihtäminen kuitenkin sujui, kun muisti antaa painetta sukselle ponnistuksessa. Sellainen laahkaamistyyli ei ole hyvä karvapohjilla hiihdettäessä. Pitokarva ei toimi kunnolla tai sitten se nappaa justiinsa kiinni kun ei pitäisi. Parin tunnin lenkki oli kuitenkin onnistunut. Paitsi että.

Vasemman kantapään akillesjänteen ja kantapään välimaastoa oli alkanut hiertää lenkin puolessa välissä. Viimeinen vitonen oli jo hivenen ärsyttävää, kun joka potkulla alkoi aristamaan. Rakkohan sielä oli. Koetin tutkia monon sisustaa, löytyisikö syyllistä. Tuumailin nilkan seudun pehmusteessa rakon kohdalla paksunnoksen ja toisaalta sukassa oli myös kantapalan saumaus suurinpiirtein samassa kohdassa. 

Parantelin sitten rakkoa ja taas tuntumaa saaneita lonkan lihaksia pari päivää, kunnes suuntasin lauantaiksi Rukan laduille seurakavereiden kanssa. Lupasivat olla jättämättä miestä yksin. Lenkin 11,4km mitta oli hyvä ja sopivan vaihteleva, tarjoten myös pidempää nousuakin tahkottavaksi. Taas tulisi erilaista testiympäristöä. Sää oli -5...-7C ja lunta oli satanut edellisenä päivänä ladulle, eikä reittiä oltu ajettu latukoneella. Latu-ura oli selvästi kuluneempi kuin taajaman laduilla ja paikoin se oli heikossa kunnossa kierroksen viimeisellä kilometrillä tultaessa takaisin Vuosseliin. 

Lenkki lähti hyvin liikkeelle, minut laitettiin tahdin määrääjäksi ja oikeastaan hyvä niin. Enpähän joutunut sivakoimaan jojon nokassa vaan koetin mennä omaa tahtia. Ensimmäinen kierros tuli täyteen ja taas alkoi hiertymät tuntumaan, tällä kertaa myös oikeassa nilkassa samassa kohdassa. Noin 18km hiihdon jälkeen pysähdyttiin munkkikahvitankkaukselle Lammintuvalle ja tarkistin tilanteen. Vasemman monon pohjallinen oli siirtynyt senttitolkulla kantaa kohden ja oli noussut hiertymäkohtaan asti. Ilmanko varpaiden kohdalla tuntuikin jotenkin omituiselta...mutta hämmstys oli suuri, kun monon varsinainen sisäpohja oli liukasta muovia. Ei siis minkäänlaista kitkapintaa sen ja pohjallisen välillä? Oikean monon pohjallinen oli sen sijaan pysynyt paikoillaan, mutta nilkassa oli aristava kohta paksumman vuorauksen sauman kohdalla. 




Ihmehiihtäjiä?

Valtavaara edessä oikealla.
Rukan maston rinteet vasemmalla, Vuosseli keskellä ja Parkki, Saarua sekä Pessari oikeassa reunassa.

Huoltotoimien jälkeen jatkettiin. Vasenta nilkkaa aristi jo ihan kunnolla hetken päästä. Yksi kierros taas täyteen ja avasin taas vasemman monon Lammintuvalla. Pohjallinen oli taas liikkunut. Loppulenkki oli sitten enempi vähempi irvistelyä. Vaikkakin muuten reissu sujui hyvin. Eritoten toinen kierros munkkitankkauksen jälkeen oli oikeinkin sujuvaa. Perässähiihtäjät alkoivat jo mutisemaan, että "mikä sille nyt tuli?". Pitkässä jontonousussa sain hyvin rytmin päälle ja saavutimme hyytyneen luistelijan ennen nousun huippua. Pieniä voittoja omalla sivakointiuralla o/ Vaan kolmannella kierroksella samassa paikassa oli kuin tulpatonta mopoa olisi polkenut, totuus paljastui ja mies alkoi pehmenemään uhkaavasti. Mutta sellaista hyytymistä ei tapahtunut kuin edellisella Rukan reissulla luistellessa. Sykkeet pysyivät kuitenkin huomattavasti alempana koko reissun ja sitä kautta voimia sai paremmin säästettyä.



Reilu 3h tuli sivakoitua ja tähän astisen "hiihtourani" pisin lenkki 36,3km oli tosiasia Saaruan parkkipaikalle saavuttuamme. Mutta nilkkoihin sattui ja se otti päähän. Monojen hiertäminen on nyt tosiasia. Katsotaan nyt mitä niiden kanssa on tehtävissä. Pohjallisen nyt pitäisi pysyä paikallaan. Auttaako tuohon muu kuin liima? Vaan miksi sisäpohja on liukasta muovia? Siinäkö se hintalappu näkyy? Kun eivät olleet kuitenkaan halvimmat, 220€ ovh-hinnalla luulisi jo löytyvän kohtuullista laatua. No ei sillä, en minä muutoin monoja moiti. Uhkaavasti näyttää vain, etteivät sovellu meikäläisen koiville. Hiihtokaveri Harri hiihteli samoilla monoilla täysin tyytyväisenä lauantain lenkillä. Hänellä ei ollut mitään ongelmaa. 

Nyt on vaan sellainen pelko persiissä, että paraneeko hiertymät ennen 27.2. hiihdettävää sivakointia? Kun nämä diabeetikkojen jalkavaivat ovat huomattavasti hitaampia paranemaan kuin terveillä. Uskaltaako tässä enää edes kokeilla monoja, jos niihin joku ratkaisu saadaan? Luistelumonossa kun ei ole vuosien aikana ollut minkäänlaisia ongelmia. Jalka on ollut erittäin tyytyväinen oransseihin Rossignolin xiumeihin.

Niin se yhteenveto suksista...
Mutta siis. Yhteenvetona jo näin alkujaan, että Rossignol on onnistunut tekemään helposti hiihdettävän pitokarvasuksen. Tämmöinen, ei niin kokenut sivakoitsija kykeni samantien hiihtämään arpomatta, mistä se pito tai luisto löytyy. Luistokin riittää kun tekee kelivoitelun latusään mukaan. Pitokarva ei ole älyttömän agressiivinen, vaan kohtuullisen "pehmeästi kytkeytyvä". Napsautin siteiden asentoa pykälän edemmäs Rukan lenkkiä ennen ja se oli hyvä veto. Pidon löytyminen parani entisestään, enkä huomannut että luisto olisi alkanut kangertamaan. Toki pitokarvasuksella on hyvä olla hitusen takapainoinen, niin lasku sujuu. 

Tarkkana pitää olla erityisesti, jos latu-uran poikki menee vaikka kelkkaura. Epätasaiset kohdat voivat herkästi napata pitokarvalle ja suksi tökkää. Muutamassa kohdassa lauantain lenkillä tuli ylimääräistä jännää sellaisissa kohdissa. Loivahkojen nousujen eteneminen sujuu meikäläiseltäkin tosi hyvin niin kauan kuin lihaskunto ylipäätänsä antaa myöden. Suksen ominaisuus ei lopu usean tunninkaan jälkeen. Jyrkissä kinkamissa vaadittaisiin varmaankin parempaa hiihtotekniikkaa. Sukselle pitää vain uskaltaa antaa painetta. Narukäsi etenee tasaisemmalla mieluiten vuorotahdilla tai yksipotkuisella, kun olematon hartiapankki (tai ainakin hiihtoon tottumaton) ei anna tasuripumppuun edellytyksiä kovin kummoisesti. Mutta siinähän se viuhtoessa paranee. 

Pyöräilijänä olen tykännyt kun olen saanut hyödynnettyä jalkojani huomattavasti paremmin pertsalla kuin luistelussa. Vaikka olen kuullut, että luisteluhiihto ja pyöräily sopisivat paremmin tukemaan toisiaan? En tiedä, minusta vain olen edelleenkin hivenen hukassa luisteluhiihdon tekniikan kanssa. Ehkä kroppani muut ongelmat korostuvat sitten siinä kohtaa? Selkäreuman jäykistämä lanneranka, muut kieroudet ja voimaton rintarangan alue näkyy sitten siinä, että sinänsä kohtuullisesti voimaa sisältävät jalat eivät oikein tiedä mitä pitäisi tehdä? Pertsalla on mukava hyödyntää pohkeita ja reisilihaksia. Pakarassakin tapahtuu jotain. 

Jatkan kokeilujani, jahka tuo mono-ongelma ratkeaa. No, sadeviikko ja suojasäät taisivat tulla sen puoleen sopivasti. Eipähän ole hinkua lähteä tuonne sätkimään moisessa kelissä.





4 kommenttia:

  1. Hei.

    "Wanha" ja hyvä konsti olisi kokeilla kahta ohutta urheilusukkaa päällekkäin. Monojen kanssa on pirullista se, ettei kaupassa sovitettaessa voi tietää alkavatko ne hiertää hiihtäessä.

    Sitten olisi tärkeä ymmärtää, että tasatyöntöä hiihdetään pääsääntöisesti jalka, vatsa ja selkälihaksilla. Tasurilla pääsee kohtuu kovaa, vaikka pitäisi kädet lähes staattisessa asennossa vähän koukistettuina.

    Olet päässyt kuitenkin oikein mukavaan hiihtokuntoon. Tavan kuntoilijalla menee useampi talvi tuommoiseen tahtiin ja vauhtiin pääsemiseksi, jos lähtötilanne on luvallasanoen heikko, kuten itselläni oli.

    -TT

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä, testataan ja varmaan pitää pohjallisia viilailla vaikka tuplana. Se että taustalla on jo useamman vuoden maastopyöräilypohjat vaikuttaa hiihdon sujuvuuden etenemiseenkin. On ainakin sitä yleiskuntoa harjoitella hiihtämistä.

      Poista
  2. Ootsää kyllä meleko sälli kans :) Vooi vitsit, kuin upeet maisemat kerta kaikkiaan! Iha sielu leppää kun kahtelee näitä talavisia maisemia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. o/
      Lunta on säpännyt noista kuvista vielä lisää, että eiköhän sitä taas juhannukseen asti riitä :) Vaan monot lähti myyntiin, testasin tuplapohjallisilla ja rakkoa lähti kehittämään yhä.

      Poista