keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Lentäjän poikana 10v. sitten

Kymmenkunta päivää vaille kymmenen vuotta sitten kokeilin lentäjän pojan uraa. Olen kirjoittanut asiasta ennenkin, mutta kun kyse on elämäni yhdestä isoimmasta käännekohdasta, niin haluan kerrata asiaa näin vuosikymmenen takaa.


Tässä yllä olevassa kuvassa on kotitaloni ja koirani Tellu päivystää viimetalvena  otetussa kuvassa etupihan lumikasan päällä, vahtien arvatenkin lumitöiden tekoani. Oikessa ylänurkassa näkyy katoksen lippa, jonka päältä pudotin lunta aamupäivästä 14.2.2006. Tai olin itseasiassa tiputtanut lumet lähes koko katolta ja olin jo lopettelamassa urakkaa. Muutama tunti siinä oli vierähtänyt ja alhaalla pihalla oli samanlaisia kasoja lunta kuten kuvassa. Ainoastaan kulkuväylät olivat puhtaana. Pusero märkänä ja energiat vähissä päätin pukata vielä yhden lumikokkareen alas ja tiputtaa sen jälkeen kolan alas, kävellä takapihan puolen tikapuille ja lähteä syömään. Ystävänpäivän tapaaminen odotti iltapäivästä.

Yks kaks
Noin olisin voinut ehtiä laskemaan siinä hetkessä, kun mätkähdin kyljittäin jäiselle betonille. Sen parin sekunnin aikana ehdin valitettavasti tajuta, että kohta sattuu. Ja sattuihan se. Niin julmetusti.

Ähkäisin ääneen osuessani maahan, keuhkojen tyhjetessä iskun voimasta. Vasen kylki oli kuin tulessa ja oikean käden ranne alkoi jomottamaan samantien kasvavaa kipua. Muistan liikuttaneeni sormia ja varpaita. Päässä heitti. Kun sain vedettyä tyhjentyneet keuhkot uudestaan täyteen, koetin huutaa apua. Hetken kuluttua vanhempani tulivat hätiin. Silloin 8 vuotias tyttöni Eveliina alkoi itkemään hysteerisesti. Isäni huusi äidille, että "Taneli on puonnut!". Eveliina kuuli että "kuollut"...

Ei kuitenkaan, vaikka kaikkea olisi voinut sattua. Jopa se lopullisin. Olin horjahtanut kolan tökätessä taaksepäin, astunut rännin päälle ja pyörähtänyt siitä kyljittäin. Lääkäri totesi jälkeenpäin, että jos nyt piti 4m korkeudelta tipahtaa alas, niin tein sen vähimmillä vaurioilla. Pää edellä seurauksena olisi voinut olla halvaantuminen tai jopa se, että elämän taival olisi voinut päättyä siihen paikkaan. Jalat edellä laskeutuminen olisi tarkoittanut pahoja vaurioita nilkkoihin, polviin, lantioon...
Refleksinomaisesti tarjosin oikean puolen kättä ensimmäisenä vastaanottamaan tärskyä. Ranne meni siinä palasiksi. Sekunnin päästä vasen lantio osui maahan ja suoliluuhun tuli 5cm murtuma. Lihashermotus otti niin kovan iskun vastaan, että en kyennyt liikuttamaan vasenta jalkaa. Enkä voinutkaan. Vaikka varpaat liikkuivatkin, niin esim. pottuvarpaan liikauttaminen sai aikaan niin kovan kivun, että tajunta meinasi lähteä siinä paikassa. 


Jiiäspeelle
Muistan kertoneeni isälleni hätänumeron että hän soittaisi ambulanssin. Nyt taitaisi olla tarve päästä joukkosidontapaikalle...vanhempani hätääntyivät tilanteessa niin paljon, etteivät muistaneet numeroa. Jonkin ajan kuluttua lanssi saapuikin ja ukko saatiin kyytiin. Muistan mananneeni, että nyt en pääse ystävieni luokse iltapäivästä...

Muistan hälytyssireenien äänen. Pillit päällä mentiin eikä meinattu. Sitten muistan kun minut nostettiin paareilta jollekin odotustilan sängylle ja kivut olivat hirveät. Omaiset tulivat hetken kuluttua paikalle. Kului aikaa, eikä mitään tapahtunut. Muistaakseni ambulanssit olivat joutuneet lähtemään kuljetustehtäville, Rukan rinteillä oli kuulemma murrettu jalkoja ja käsiä. Potilaita riitti sinä päivänä ja heitä lähdettiin kuskaamaan kotipaikkakunnilleen. Sekin lanssi, jolla minut tuotiin oli jo matkalla etelään. Taivalkoskelta tuli toinen kuskaamaan minua 220km matkalle Kuusamosta Ouluun. 

Jossain vaiheessa pyysin, että saisin jotain niin vahvaa lääkettä, että hirveä kipu lakkaisi. Aina kun liikautinkin itseäni silmissä musteni. Meni hetki ja perspakaraan iskettiin semmoinen ruisku, että hetken päästä melkein kävelin itse sinne lanssin takalunkkaan :) Vartin päästä nukuin höyhensaarilla.

Lopputulemana olin viikon päivät OYS:ssä tutkimuksissa ja toipumassa. Mies tutkittiin yltä ja päältä, aasta ööhön. Jos jonkinlaista tutkausta tehtiin. Tarkistivat, ettei ole sisäisiä vammoja. Muut vauriot selvisivät nopeasti. Murtumaa ja ruhjetta, sekä väliaikaista hermovauriota tai mitä lienekin. 

Jokatapauksessa opettelin uudestaan kävelemään, hinkaten osastoa ympäri jonkin sortin tukihäkkyrän avulla. Lopulta olin siinä kunnossa, että minut voitiin kotiuttaa. OYS:n katakombeista kaivettiin jo käytöstä poistettu kainalosauva ja vasempaan käteen uudempi kyynärsauva. Aluksi ukko kärrättiin rullatuolissa ulos. Päivän päästä hylkäsin sen. Lopulta olin 4kk sairaslomalla parannellen itseäni. Ranteen pienet luut eivät meinanneet millään luutua ehjiksi. Joskus kesän korvalla sain kipsin lopulta pois oikeasta ranteesta. 

Häijjyä teki myöhemminkin
Pääkoppaa piti huoltaa seuraavat pari vuotta. Näin aluksi painajaisia tipahtamisesta. Korkeanpaikan kammo muodostui todella voimakkaaksi. Muistan kävelleeni joskus syksyllä tikapuiden luokse ja ottaneeni niistä kiinni. Sekin riitti laukaisemaan hillittömän vapinan ja pahanolon tunteen. Kävin kuitenkin siedättämässä itseäni tikapuilla koko seuraavan talven. Jossain vaiheessa nousin ensimmäiselle askeleelle. Talvella 2008 nousin uudestaan katolle ja pystyin käsittelemään pelkoni niin, että saatoin tehdä tarvittavia rännien puhdistuksia yms. töitä - mitä nyt katon huoltoon kuuluukin. 

Sanomalehdissä ja uutisissa kerrotut tipahtamisonnettomuudet saivat myös aikaan pahanolon tunteen. Tipahdin välittömästi itsekin uudestaan. Mutta ajan kanssa tämäkin jäi. Trauma vaati työstöä niin henkisesti kuin fyysisestikin varmaan pari vuotta. 

Tässä ja nyt
Tuo kokemus muutti kaiken ajattelutavassani. Sitku ja mutku jäivät vähemmistöön ja elämä nyt ja lähitulevaisuudessa alkoi maistumaan. Tekee muuten sitä yhä edelleen. Muutama vuosi aiemmin selvinnyt selkärankareuma ja fyysisen voinnin parantaminen saivat hetkellisen takapakin jälkeen uutta voimaa. Olin 35 vuotiaana aika karujen faktojen edessä. Painoa oli kertynyt  selkävaivojen myötä. Liikkuminen oli todella vähäistä, kun ei kyennyt oikeastaan mihinkään. Syömiset ja juomiset olivat mitä sattuu. Pitkä sairasloma ei auttanut tuota asiaa yhtään, vaan saivat paidan napit pullottamaan entisestään. Puntarissa hivoteltiin jo maagista 100kg lukemaa, viisarin pystähtyessä 96 kiloon. Tänä päivänä mittarissa on n.82-83kg.

Alkoholin olin jättänyt pois juomavaliostani jo muutama vuosi aiemmin. Ajattelin, että ilmankin pärjään. Elämä maistui sen verran hyvälle ihan itsessään, että en halunnut tuhlata yhtään tuntia tai päivää krapulalle. Nyt aloin opetella syömään uudella tavalla ja kuluttamaan energiaa: remontin tekoa, pyöräilyä ja talvisin kävelyä sukset jalassa sekä lumitöitä.  Minulla oli alakouluikäinen tyttö, joka piti ajatuksen skarppina ja tavoitteen selkeänä. Halusin olla fyysisesti ja henkisesti toimiva isä hänelle. 

Vielä eivät koettelemukset tuohon loppuneet. Saman vuoden lopulla sairastuin sitten 1-tyypin diabetekseen. Siinä sitä riittikin sitten nielemistä. Mutta jotenkin ajattelin heti lääkärin siitä minulle kertoessa, että "asia pihvi, tilanne on tämä...en kyllä ymmärrä mitä tämä kaikki tarkoittaa, mutta en aio tähänkään kuolla - ainakaan ihan helpolla". Enkä ole kuollut. 

Jotta elämä ei olisi niin yksioikoista, sain kuulla kesällä 2007 saavani kenkää talosta, jolle olin tehnyt töitä yli vuosikymmenen. Sekään ei minua murtanut, korkeintaan horjutti. Ajattelin vain, että jossain vaiheessa täytyy tämä pataan koliseminenkin loppua. No, ihan äkkiä se ei loppunut, sillä oikestaan vasta 2010-luvulle siirryttäessä pääsin seuraavaan työpaikkaan kiinni ja edes hitusen parempaan taloudelliseen tilanteeseen kiinni. 

Neljäs vuosikymmen
Täyttäessäni 40 vuoden 2010 joulukuussa tiesin jo varmuudella, että tästä eteenpäin mennään paremmissa merkeissä. Koko kolmosella alkanut vuosikymmen oli sen verran tymäkkää tavaraa (avioero, muuttoja, selkäreumadiagnoosi, katolta tipahtaminen, 1-tyypin diabetekseen sairastuminen, edesmenneen isäni vakava sairastuminen, kenkää pitkäaikaisesta työsuhteesta) , että ihan äkkiä en osannut ajatella tulevaisuudesta enää vaikeampaa. 

Jos palataan tuohon fyysiseen minääni, josta aika paljon tässäkin blogissa on kautta vuosien ollut kyse, niin nykyään tilanne on kyllä melkoisittain hyvä. Miehen kunto on 45 vuotiaana parempi kuin koskaan. Kestävyysliikunnan aktiivinen harrastaminen luo sen perustan, jonka ympärillä voin ylipäätänsä elää. Olen saanut kasvatettua ex-vaimoni kanssa yhdessä upean ja itsenäisen nuoren naisen. Olen saanut olla työelämässä siinä määrin näinä vaikeina vuosina, että hengissä on taloudenkin puolesta säilytty. Pätkätyöläisyys tosin ei ole maailman helpoin asia ja mieluusti sitä olisi töissä. Kovin kummoisia ei voi suunnitella. 

Toisaalta ei tarvitsekaan. Vaikken kykene taloudellisesti kummoisiin asoihin, pään päällä on katto ja ympärillä lämmin koti. Pihassa on auto, joka hoitaa tehtävänsä. Harrastusvälineitäkin on voinut hankkia. Tytön tarpeita on voitu täyttää. Monenlaista on tullut koettua. Monenlaista on myös tullut nähtyä. Mitä vanhemmaksi ehtii, sen tärkeämmäksi esim. luonnossa liikkuminen tai ylipäätänsä ympäristössänsä liikkuminen muodostuu. Oman fysiikan kehittäminen motivoi edelleen. Tänä talvena panostetaan taas hiihtämiseen ja katsotaan mitä siitä seuraa tulevan suven maastopyöräseikkailuja ajatellen. Pyörä on muuten siitä hyvä härveli, sillä pääsee aika pitkälle. Suksillakin pääsee talvella aikamoisia matkoja.










Kun on riittävän hyvässä kunnossa, voi matkata aika kauas ja tulla vielä takaisinkin. 



10 kommenttia:

  1. Jätkä kyllä kuuluu siihen luokkaan "hemmetin vaikeasti kuolevat otukset". ;)

    VastaaPoista
  2. Hyvä, rehellinen ja rohkea kirjoitus. Nostan pipoa ja kypärää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Aika monenlaisista jutuista selviää, kun uskaltaa edetä.

      Poista
  3. Kiitos tarinastasi. Se kosketti ja antoi perspektiiviä asioihin. Hyvää kevättä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä vain, samalla näitä jäsentää itselleen, kun kirjoittaa juttuja auki. Näkökulma on jokaisella omanlaisensa, pääasia että uskaltaa katsoa. Sitä samaa!

      Poista
  4. Hyvä kirjoitus. Aina ei ole helppoa mutta ehkä sitä osaa nauttia ja iloita pienemmistäkin asioista sen jälkeen kun on ollut vähän vaikeampaa ja vastoinkäymisiä. Ja tsemppiä tämän vuoden tavoitteisiin pyörän päällä ja muutenkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, näin se vaikuttaa olevan. Vaikka sittemmin on kyllä osannut olla tyytyväisempi eri asioihin, kun muistelee joskus näitä sattumuksia. Itsensä motivointi on ainakin helpompaa. Hyvää ajokautta sinullekin, toivon menestystä!

      Poista
  5. Rohkea, ajatuksia herättävä ja jälleen kerran niistä elämän perusasioista muistuttava teksti! Kiitos ja onnistunutta talven jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, parempi jalat maassa kuin ilmassa! Tai korkeintaan pyörän polkimilla, kun otetaan vähän ilmaa renkaan alle :) Hyvin on talvi mennyt, sitä samaa sinnekin o/

      Poista