maanantai 28. marraskuuta 2016

Sisältää tuotesijoittelua: Elite Turacaio, Bontrager OMW, Lake MXZ303...

Seuraavassa kokemuksiani muutamista pyöräilyyn liittyvistä tuotteista, näin talviajan näkökulmasta.


Elite Turacio 500ml juomapullo
Talviajamisen yksi ongelma on se, että ei tule todennäköisesti juotua riittävästi johtuen siitä, että viileä tai kylmä keli ei välttämättä hikoiluta kuten sulan maan aikana. Toki maastomönginnässä tulee hetkellisesti kuumakin, kun pata punaisena vääntää menemään. Itse olen käyttänyt pientä termospulloa juomapullotelineessä ja takataskussa sitten normipulloa. Otin näille lumille testiin Eliten thermal-sarjan Turacio -nimeä tottelevan, korkkieristeen sisältävän juomapullon. Yleensä en käytä lumiajalla urheilujuomaa vaan Ekströmin mustaherukkamehutiivisteestä tehtyä mehua. Sellainen sentin verran tiivistettä pohjalle ja sitten hanasta lämmintä vettä puolet ja keitettyä vettä vajaa puolet, sen mitä pulloon sopii. Tavallisen juomapullon ongelma on se, että itse pullo menee melkoisen pehmeäkylkiseksi kuuman veden kanssa ja lämpö haihtuu todella nopeasti ulos siirryttäessä. Ainoa keino pitää juoma juomakelpoisena on laittaa se ajopaidan keskitaskuun.

Tämä Eliten korkkikerroksen sisältävä puolen litran vetoinen pullo eristää lämpöä ihan eri malliin ja lämmin juoma ei pehmennä itse pulloa, koska pullossa on tuplarunko (joiden välissä korkki on). Pullo on konepestävä ja korkin mekanismi pelaa siten, että korkkia käännetään muutama sentti oikealle auki-asentoon, jolloin juoma on saatavilla.
Epäilin hiukan, että mitenkähän puteli pelaa täällä koilliskairan olosuhteissa. Mahtoivatko italiaanot testailla pullojaan näihin keleihin? Tässä on vuosien mittaan oppinut, että suuren pyöräilymaailman talvituotteet ovat hivenen eri asia kuin meidän kairojen kelit edellyttäisivät. Kun ei se varmaan isosti käy mielessä, että jotkut hullut täällä susirajoillakin ajaisivat ulkona pakkasten paukkuessa.




Täytin pullon eilen yllä kuvatulla seoksella ja läksin ulos. Pakkasta oli siis n. -11°C ja tuuli viilensi keliä entisestään nahkan pinnassa. Asetin pullon Farleyn juomapullotelineeseen. Puolen tunnin kohdalla juoma oli vielä lämmintä. Tunnin päästä siitä se oli viileää. Kolmen tunnin ajon jälkeen juoma oli hileistä, mutta vielä osin juotavaa. Täytyy sanoa, että yllätyin positiivisesti. Putelin italiankielisessä tuotekuvauksessa seisoo google-kääntäjän toimesta seuraavasti:

"Using the characteristics of the cork which is the natural material with the most Turacio the insulating power is able to keep the temperature of the cold liquid for about 3 hours."

Tiedä sitten missä ulkolämpötilassa tuo kuvaus on annettu. Mutta erittäin lämmin juoma säilyi juotavana napsakassa pakkaskelissä 2,5h ennenkuin alkoi hyytymään. Vielä 3h kohdalla juoma oli osittain juotavaa. Joten minusta tuo oli enemmän kuin hyvä käytännön tulos ja nyt ei tarvitse välttämättä survoa juomapulloa puseron sisään, kun sen voi pitää telineessä.


Talviajokengät
Talviajokengät ovat yksi eniten parran pärinää aiheuttavista asioista aina, kun sininen palkki laskee miinukselle ja lunta on satanut maahan asti. Ajelin aiemmin paljon talviteiden lenkkejä ja varpaiden kohmettuminen oli suurin ongelma aina jossain vaiheessa lenkkiä. Käytin kesäajokenkää, jonka päällä oli itse viritelty paksu sukka ja sen päällä karvavuorisuoja. Muutaman asteen pakkasessa tämä riittikin oikein hyvin, mutta kun pakkanen alkoi pyöriä -10°C tuntumassa, ongelmia alkoi tulla. Siinä tien laidan hinkkaamisessa kun ajoviiman vaikutus on niin selkeä ja jalkaterä ei pääse muutenkaan juurikaan tekemään töitä kengän sisällä, kun homma on kuitenkin enemmän pyörittämistä.

Seuraava evoluutio oli hankkia ensimmäiset talviajokengiksi suunnitellut ajokengät (juttua täältä). Laken MXZ303:t ovat jo monessa suhteessa erinomaiset. Nahkakenkä, jossa on mainio Vibram-pohja, jalkapöydän kohdalla erillinen suojaläppä ja moderni Boa-vaijerikiristys. Sisäpohjassa lämpöä aika hyvin pitävät pohjalliset. Kengän tuntuma jalassa on hyvä, vaijerikiristyksen ansiosta ne saa hyvinkin napakasti jalkaan.

Muutaman pakkasajan käytön myötä kengän sisäpuolen vuoraus pelaa muuten hyvin, mutta varpaiden kohdalle kaipaisi parempaa suojausta. Vaijerikiristys on kyllä kätevä systeemi, mutta jos kiristys on liian tiukalla, jalka on liian naftisti kengässä. Omat ovat kokoa 44 wide ja ehkä olisi pitänyt hankkia aikanaan numeroa isommat eli 45:t. Normikenkä on 43. Tosin se on sanottava, että homma riippuu myös siitä, ajaako esim. talvipolkuja vai tienlaitaa. Nimittäin maastoajossa jalkaterä pääsee tekemään aivan erilailla töitä ja sen myötä jalkoja ei pääse palelemaan aivan samalla tavalla kuin tien laidassa. Kaikenkaikkiaan hyvät kengät, joita olen käyttänyt +5...-5°C keleissä ihan tyytyväisenä. Mutta jotain silti näistäkin on puuttunut, ollakseen erinomaiset talviajokengät.

Tälle talvelle hankin Bontragerin OMW:t.  Tässä kenkämallissa on erillinen sisätossu, jossa on pikakiristysnauhat, fleecevuoraus ja Thinsulate-eristys. Muistuttaa vähän formula-kuskien ajokenkiä ulkoisesti. Varsinainen kengän pohjassa on komposiittirakenne ja Vibram-pohja. Päällinen on vettähylkivää materiaalia vetoketjuineen ja kiristystarroineen. Kengän varren saa vielä kiristettyä pikakiristyksellä säärtä vasten. Valitsin kooksi 45:n, mikä oli nappivalinta. Nimittäin nyt on kengässä tilaa riittävästi. Säädin klossit melkolailla taka-asentoon, jotta polvikulma pysyisi kohtuullisen järkevänä suhteessa polkimiin.










 

Nollakelissä kengät tuntuivat liiankin lämpimiltä, mutta kosteuden eristys pelasi sataprosenttisesti, ilman että sisäinen kosteus olisi jäänyt muhimaan kengän sisään. Ohuempi sukka olisi vain riittänyt mainiosti. Eilen testasin sitten kenkää  -11°C pakkasessa ja tuultakin oli jonkinverran, eli ihan napsea talvikeli oli kyseessä. Ajoin siirtymää tienlaitaa pitkin, tamppasin talvipolkuja auki ajettavaan kuntoon ja välillä kävelin kengät lumen syövereissä. Ajaminen oli voimapuolella, jolloin jalkaterä teki myös aktiivisesti töitä. Ensimmäistä kertaa 3h reissun lopputulemana sai todeta, että eipä palellut missään vaiheessa varpaita. Kenkä ei tunnu myöskään liian isolta tai hankalalta, vaan jalkatunne on ihan ok. Pohja vaikuttaisi ehkä aavistuksen jäykemmältä kuin Laken vastaava.

Kengän rakenne on mainio ja kun kokokin on kaksi numeroa isompi kuin tavallinen talvikenkä, tuntuu ensimmäistä kertaa todella siltä, että nyt on saapusilla talvikengät, joilla oikeasti pärjää niissä keleissä, missä itsellä tulee vielä ajettua. Mikään ekstriimipakkasen ajaja kun en ole (ellei jossain tapahtumassa nyt satu olemaan kylmempää, silloin mennään tietysti kelin mukaan).

Niin ja tuota Eliten juomapulloa ja Bontragerin OMW-kenkää saa ainakin Pyörä-Suvalasta Oulusta. Käykäähän tutustumassa.


p.s. hommasin testiin uudet lukkogripit ja ajattelin, että voisivat passata Farleyihin mukavasti. Kyseessä ovat Chromagin Palmskin -tuotenimeä tottelevat gripit. Niissä on tiheä kuviointi, joka joustaa jonkinverran ja siinä on ajateltu avokäsin ajamisen hyötyjä: kosteus siirtyy mukavasti pois käsistä ja ilman hanskaa ajettaessa tuntuma on miellyttävä. No, talvella hommassa on yksi huono puoli. Jos lasket pyörän kyljelleen maahan siten, että grippi hautautuu lumeen ja lähdet sitten ajamaan aikanaan, niin gripin tiheä kuviointi on täynnä lunta. Se taas sulaa hanskan pintaan kastellen sen pakkasellakin aika nopeasti. Ei hyvä juttu se! Eli jos käytät vastaavia grippejä, älä kaada pyörää hankeen kyljelleen. Tai käytä grippejä kesällä. Taidan ruuvata ne ensikesänä Exän ohjaamoon..



Ei nuo siniset gripit oikein muutenkaan passaa kokonaisuuteen...







tiistai 22. marraskuuta 2016

Ajotuntumaa ala Farley 9.6

Internetin tietäjät ehtivät lausua pyörän liian pieneksi, väärin ostetuksi - ei tule kestämään, ei onnistu.



Todetaan nyt vielä kerran, että koko on passeli, mutta tämän kokoluokan ylärajasta. Eli yhtään pienempi se ei olisi enää saanut olla. No siitäkin huolimatta takana on nyt 200km testailua Kuusamon poikkeuksellisen vähälumisessa alkutalvessa. Ensitestit ajelin napseassa -10...-16°C pakkaskelissä ja nyt vajaat satakunta kilometriä nollakelissä ja nuoskalumessa.

Heti kävi selväksi, että nyt on ukkelin alla hyvin erilainen maastopyörä. Mutta vaikka kuinka ajofiilis on alkuun omituinen, muutaman lenkin jälkeen hivenen leveämpi q-factor, pitkänomainen akseliväli (säätö nyt takimmaisessa asennossa), täysjäykkä runko ja leveämmät renkaat alkoivat tulla tutuiksi. Alkuhämmennyksen jälkeen heräsi uteliaisuus, että mihinkä tällä härvelillä oikeasti pääseekään? Sen voin kuitenkin nyt jo todeta, että varsin monipuolisesti sillä voi ajaa. Kovapintaisemman uraston ja polkujen lisäksi mönkiä freestailia poluttomilla metsänpohjilla, pehmeämmillä alustoilla ja yksinkertaisesti paikoista, joista esim. 29" pyörällä ei ilman noitumista tai turhautumista pääse.


Rengaspaineet korostuvat
Rengaspaineet ovat todella tärkeässä roolissa, ihan kuin kaikissa maastopyörissä. Mutta se kuinka pienetkin paine-erot muuttavat pyörän käyttäytymistä korostuvat leveässä renkaassa erityisesti. Kuivalla pakkaslumella ei ole ihan niin tarkkaa, mutta näköjään märän viittävaille loskaisen lumen kanssa sitäkin ennemmän. Hitusenkaan liian paljon painetta ja keula pyrkii vikuroimaan ja lähtee alta hyvin herkästi loivassakin käännöksessä. Olen hunttaillut nyt muutaman lenkin jälkeen niin, että leveä rengas nousee myös tavallaan vesiliirtoon herkemmin, mikäli on liian kova. Jos alla on aavistuksen kovettunut yhden pyörän jättämä jälki, keula vikuroi uran reunassa hermostuneesti. Paineen lasku auttaa heti. Vaikuttaisi siltä, että näissä ajokeleissä pyörän 27,5" kiekoilla olevan 4,5" Barbegazin ihanteellinen keulapaine on jossain 0.35bar tietämissä. Jopa 0.3bar, mutta siinä tasossa alkaa olla jo riskiä saada osumaa vanteen kylkeen, kun rengas painuu kasaan. Pitää testata vähän tuotakin, että kuinka alas sen käytännössä uskaltaa laskea.

Mutta tämä painetaso on maaston puolella ja kovemmalla alustalla sillä ei kovin mielellään ainakaan pidempään aja. Rengas vetelee jo jonkinverran ja tuntuu tahmaiselta. Takapaineena olen alimmillaan nyt pitänyt 0.4bar painetta ja se on vaikuttanut passelilta tuon etupaineen pariksi. Jos haluaa ajella sitten vähän reippaampaa tahtia ja kovempia alustoja, niin edessä 0.5bar ja takana 0.6bar tuovat jo hämmästyttävän hyvän rullaavuuden. Tämä siis vähälumisessa alkutalvessa, litkutetuilla renkailla ja kuskin ajopainon ollessa n. 83kg.

Teknistä puolta opetellen
Olen koettanut tunnostella, että miten tätä härveliä tulisi viedä missäkin tilanteessa. Vaikka ei kait se suoraan ajaminen vaadi muuta kuin että antaa mennä vain. Ei se eroa millään tavalla kaksysin kuskaamisesta.



Mutta täysjäykkä runko tuo kyllä selvästi maukasta kiertojäykkyyttä ja kun haluaa runtata oikein kunnolla niin jo vain onnistuu. Makea tunne, kun runko ei notku yhtään. Vauhdikkaassa menossa kuitenkin saa olla keulan kanssa tarkkana, ainakin vetisemmän lumen kyseessä ollen. Hitusen liikaa rengaspainetta ja liian agressiivinen käännös vie komeaan sladiin ja kuski toivoo parasta :) Olisko niin, että keula lähtee puskemaan ja levä rengas nousee vesiliirron omaisesti lumen päälle, samalla kun vetisempi lumi lähtee liikkeelle moisen kohtelun myötä. Hyvin kirjoittaa. Mutta siihenkin tepsii siis paineen riittävä lasku ja aavistuksen loivemmat liikkeet. Kuskin painopisteen jako ja muutos vaikuttaa myös paljon. Ei passaa olla selkäreumaatikkona naisten tansseissa. Poski poskea vasten vaan ja jouheasti eteenpäin.

Vetopito on makeaa luokkaa. Jopa liukkaan irtolumen tapauksessa. Toki ne rajat siinäkin löytyvät, mutta tosi se on kuinka pyörällä pääsee tiukoistakin kinkamoista ylös. Vaikuttaisi myös siltä, että matala painopiste ja sen tarkka asema suhteessa välineeseen ratkaisee paljon. Jos takarengas pääsee sutaisemaan, painopisteen lieväkin muutos takarenkaan suuntaan nappaa pidon jo seuraavalle polkaisulle.

Mitähän muuta. No rengas tietysti joustaa se on selvä, mutta. Se on jotenkin metkan sopuisaa joustoa. Esim. sellainen polku, missä on kävelty ja jäljet ovat esillä selkeästi niin rengas nielee todella paljon sitä epätasaisuutta. Kovalla ajettaessa joustoliike ei ole aivan niin terävää kuin esim. jousituksen notkumisen tapauksessa. Ison pinta-alan jousto tuntuu jotenkin...se ei ainakaan häiritse etenemistä. En tiedä miten sitä muuten kuvailisi.

Pyörän paino on pikkaisen 12kg päälle ja se tuntuu olevan passeli taso. Riittävän kevyt, mutta en osaa kaivata erityisesti lisääkään keveyttä. Herkkyyttä se ehkä toisi entistä enemmän, mutta en tiedä sitten onko minun tyylisellä kuskilla enää sellaiseen tarvetta. Tasapainoinen eteneminen on se pääasia. Välitykset vaikuttavat onnistuneilta, edessä oleva 28 piikkiä on oikein hyvä hyväilemään 10-42 takapakan välityksiä.

Tänään ajoin ovaalin eturattaan ensilenkin ja vielä pitää makustella asiaa. Jännä homma, miten Rotorin q-ringit tuntuivat välittömästi toimivilta, mutta tämä Absolute Blackin ovaali oli alkuun todella "voimakas", häiriten jopa pyöritystä. Mutta toisaalta sen hyöty edetessä pidon rajamailla tuntui toimivalta. Ehkä me pitkäjalkaiset todella hyödymme efektistä ainakin hitusen. Rattaan asentaminen Race Face Aeffect kampiin ei ollutkaan ihan suit sait -homma. Yllärinä tuli rattaan sivuttainen kierous kammen kohdalla. Nimittäin rattaan offsetti on niin reilu, että ratas painui kiristettynä kampea vasten. Tässä RF:n kammessa kun ei ole spideria vaan ratas kiristyy kammen juureen omalla kiristysprikalla. Kun se oli kiinni, ratas taipui kieroon kammen kohdalta. Eikä tietystikään löytynyt sopivaa ohutta prikkaa omista eikä Pyörä-Suvalankaan laareista. Mutta ratkaisuna oli katkaista heidän lähettämänsä prikka kahteen osaan, taivuttaa puoliskoja hivenen "auki" ja kiristää ratas niitä vasten. Näin rattaan ja kammen väliin jäi juuri tarvittava rako, eikä kampi enää taivuttanut ratasta kohdaltaan. Melkoista säätöä taas...


Että sellaisia ajatuksia tähän asti. Makea peli ja nyt on takana parisataa talvipolkukilometriä sen sijaan, että olisi noitunut vähiä lumia ja miettinyt, milloin voisi lähteä hiihtämään pitokarvasuksilla pertsaa. Niillä kun ei kehtaa kovin epätasaista latua mennä, kun karva nykii kiinni herkästi. Mieluummin odotan sen lopulta koittavan kunnon talven tulon ja ajan siihen asti (toki senkin jälkeen) Farleyllä puseroa sopivan tyhjäksi.












torstai 10. marraskuuta 2016

Trekteilyä uusilla urilla

Taisi olla 2013 vuoden puolta, kun ensimmäiset fatbiket alkoivat ilmestyä ystävien ja kavereiden kalustovalikoimiin. Minullakaan ei ole ollut koskaan vaikeuksia syttyä erilaisiin polkupyöräuutuuksiin, päinvastoin. Mutta lompsan viilentävä vaikutus ohimolla on saanut seurailemaan pyörämallien kehitystä, välillä kuumehoureisempanakin. Tiistaina tilanne kuitenkin muuttui ja Avensiksen takalunkassa pötkötti Oulun Pyörä-Suvalasta hankittu uusi täysjäykkä maastopyörä, jota siis fatbikeksikin kutsutaan. Merkki- ja mallinimeltään Trek Farley 9.6, kuluvan vuoden kataloogista.


Mittasuhteiden pähkäilyä
Ihan kertanielaisulla pyörän hankinta ei tälläkään kertaa mennyt. Tietysti hankinta on aina talouspoliittisesti merkittävä ja aiheuttaa omat kommervenkkinsä. Mutta myös tietoisuus siitä, että oman kropan mittasuhteet ja Trekin pyörien geometrioiden filosofiat eivät aina ihan suorilta kohtaa. Yhä edelleenkin ihmettelen hivenen sitä, miksi näiden pyörätyyppien vaakaputkien täytyy olla niin slouppaavia, kuin ne ovat? Toki tämä on pitkäjalkaisen ja lyhytselkäisen ongelma, jota ei tavallisen koillismaalaisen persjalkaisen tarvitse miettiä. Mutta tässäkään suhteessa en ole ihan normaali.

Jalan sisämitan ollessa 89cm suhteessa miehen 180cm pituuteen (taitaa olla todellisuudessa jo 179cm, kun ikä ja reuma on käpistänyt torsoa kasaan) olen pääsääntöisesti pyöräkokojen rajatapaus. M vai L? Trekin tapauksessa 17,5" vai 19,5"? Farleyn tapauksessa vielä suurin päänsärky (kuten osin myös EXän kohdalla) on satulaputken korkeus vs. mitkä ovat maksimisuositukset. Isommassa rungossa vaakamitta karkaa taas liian pitkäksi, jolloin edessä olisi todennäköisesti ohjaamon lyhennys. Mikä taas ei välttämättä ole kovin hyvä asia tietyn rajan jälkeen näin leveitä renkaita käytettäessä. Kun sitä tankoakaan ei voi enää kovin paljoa näistä nykyisistä mennä leventämään. Joten päädyin pienempään 17,5" kokoon kuten EXänkin tapauksessa ja säädin satulaputken niin ylös kuin suositukset mahdollistivat. Siinä ja siinä oli tässäkin tapauksessa, että korkeus riitti. Muuten mitoitus on enemmän kuin sopiva.



Trekin tuotekehitys on kuitenkin kaikinpuolin niin eri mallilla ollut viimeiset vuodet, että tuote on kiinnostanut ihan uudella tavalla. Eikä Farleyn runko tee tässä suhteessa poikkeusta. Hienohan se on kuin mikä ja maalaus eritoten on huiman hieno. Ainoa miinus tuosta vaakaputken turhan jyrkästä kulmasta suhteessa satulaputkeen. Oikeastaan isoin ajotuntumaan ensivaiheessa vaikuttava juttu rengasleveyden lisäksi on todella paljon leveämpi kampien etäisyys toisistaan, kuin esim. 29"  pyörissä. Eilinen testilenkki (ja aiemmat testailut eri yhteyksissä) ovat olleet samantapaisia fiilikseltään: "on tämä erikoinen ja omituinenkin ajettava, mutta kiehtova".



Eihän sitä pikkaisen modaamatta...
Sitä kun on muka niin kranttu ja osin turhamainenkin (se sallittakoot näillä kilsoilla) niin pitihän sitä kokoonpanoa pikkaisen hivasta paremmin sopimaan omiin mieltymyksiin. Näinkin yksinkertainen laite kuin täysjäykkä maastopyörä ei nyt tietysti kovin isoja muutoksia kaipaa. Mutta kun kyselin esim. rengaskokemuksista kavereilta, jotka ovat jo useamman vuoden ajaneet fatbikella, niin sen vaikutus ajettavuuteen nousi kaikissa kommenteissa tärkeimmäksi tekijäksi. Eihän se ihme ole ei.

Farley 9.6 on varustettu 27,5" kiekoilla eli tässä suhteessa se poikkeaa läskipyörien valtavirrasta, jotka perustuvat 26" vannekokoon. Originaalit renkaat ovat leveydeltään 3,8" ja tällä on haettu esiin mm. rullaavuutta maksimaalisen kantokyvyn sijaan. Päädyin kuitenkin hommaamaan vaihtoehdoksi näin talviajeluita ajatellen leveämmät 4,5" renkaat. Sisärenkaat saivat lähteä ensimmäisenä ja tilalle lorahti desin verran paikkalitkua nelipuolikkaiden Barbegazien sisuksiin. Vaan olihan Bontragerin Jackalope -kehä aivan jumalattoman tiukka tapaus! Tuli elävästi mieleen kiroilu ZTR Crestien kanssa muutama vuosi sitten. Mutta tubeless ready on oltava justiin eikä melkein ja uusien renkaiden kanssa välppäys on aina omanlaistansa jumppaa. Aika ja kilometrit venyttänevät näitäkin kumeksia sen verran, että jatkossa homma on helpompaa. Itse renkaan vanteelle nosto oli lasten leikkiä Bontragerin Flashchargerilla.




Minulle on kehittynyt vuosien mittaan vakava allergia Avidin jarrutuotteita kohtaan. Karsea ahdistus on päällä heti, kun pitäisi alkaa näpelöimään ko. tuotteita. Niinpä seuraavaksi pyörästä ruuvautuivat irti Avid DB3:t ja tilalle asentuivat Shimanon XT:t. Ainoastaan jarrulevyt jäivät vielä vaihtamatta, mutta veikkaan XT:n laikkojen ilmestyvän jossain vaiheessa harjoituksia tilalle. Lopuksi vaihdoin Bontragerin satulatolpan Thomsonin tolppaan, joka oli sentin pidempi ja toi hitusen lisää pelivaraa satulan korkeudelle. Kun posti saa kuskattua vielä Absolute Blackin ovaalin 28-piikkisen eturattaan koilliskairaan niin vaihdan sen pyöreän tilalle. Eipä tuossa sitten ole todennäköisti muuta kuin vaihdella ajan myötä kuluvaa osaa. Stemmin mittaa nyt pitää vielä tunnostella. Vaihteiston osalta SRAM GX tuntui paremmalta toiminnaltaan kuin taannoisen Stachen testin kohdalla? Olikohan ko. yksilössä vaijerit ja kuoret ihan iskussa..?




Onko järkeä vai ei...
Mikä järki nyt sitten tässä hankinnassa oli? Ei monen mielestä varmasti yhtään mitään. Mutta eipä näitä juttuja tehdä kuin itselle. Halusin "palkita" itseni hyvin sujuneesta Hossan työpestistä ja niistä lukuisista14h päivistä ja tuhansista ajetuista kilometreistä kesän ja syksyn mittaan. Fuel EX:n hankinta on olennainen ko. työn hoitamisen kannalta, en olisi todennäköisesti selvinnyt fyysisesti hommasta Highballilla ajaen. Fuelkaan ei estänyt muutamaa fysiikkajumia syntymästä. Ikä ja vikalistat kun tekevät tehtävänsä, tosin tuollainen työ olisi nuoremman ja terveemmänkin saanut rajoilleen.

Lukemattomat tunnit Hossan poluilla saivat kuitenkin ajattelemaan, että tässä vaiheessa kannattaisi minunkin pyrkiä laajentamaan välinerepertuaaria. Kun sitä ei koskaan tiedä, mitä tulevaisuus tulee tuomaan minullekin ihmeteltäväksi. Samoin talviajan tekemiset kaipasivat jotain uutta virikettä. Talviajan maastoajaminen on vain kytenyt tuolla takaraivossa HiFi Deluxen ajoista lähtien kuutisen vuotta sitten. Silloin testailin ensimmäisiä kertoja ajamista vähemmän ajetuilla kelkkajäljillä, 2,4" renkaat alla. Läpihän se tuppasi menemään. Josko nyt lähes tulpasti leveämmät kuviot ja jopa viidennes vähemmän ilmanpainetta kantaisivat paremmin? Mene ja tiedä, mutta ainakin taas on uutta intoa liikuttaa itseänsä tuolla ulkona. Kyllä se niin vain on, että liike on parasta lääkettä.





Ja sitäpaitsi, n+1...

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Laajennettu painos

Minua suorastaan pelottaa tämä jokapäiväinen kertakäyttökulttuuri. Siis siinä mielessä, että kuinka mukulat nyt ja tulevaisuudessa käsittävät maailmaansa ja ennen kaikkea altistuvat kaikessa mahdollisessa elämäänsä liittyvässä asiassa pirstaloituneeseen sekametelinäkakofoniaan. Minäkin, joka sentään olen peräisin viimevuosituhannen harmaalta -70 luvulta, tunnistan itsessäni näitä nykypäivän höpötyksiä.


Joten vastareaktiona kaikelle tälle olenkin pyrkinyt laajennettuun painokseen siinä, mistä pidän. Jopa siinäkin, mistä en pidä. Tarkoitan sitä, että joko olen jossain jutussa syvällisesti mukana tai sitten en ollenkaan. Voin olla aikaansaavan suorittajan rinnalla myös täysin mitään aikaansaamaton, flegmaattinen haaveilija. Takaraivossa on samanlainen on-off -kytkin kuin aikanaan Farfisan vahvistimessa erään eskolan autotallissa, Laid back bound -nimisen autotalliorkesterin harjoituksissa. Onnekseni tätä nykyä nämä on-asennot liittyvät tekemisiin, jotka eivät ainakaan kovin paljoa mahdollisesti vahingoita itseäni. Nuoruuden ja nuoren aikuisen itsensä etsintä alkaa olla tietyllä tapaa ohi. Vaikken kyllä edelleenkään tiedä, mikä minusta tulee isona. Sen olen itsestäni tähän mennessä oppinut, että en ole parhaimmillani päävastuullisena tai jonkin ison jutun avainasemassa. Mieluummin pikkaisen taustalla, ei välttämättä edes näkyvästi esillä (vaikka olen oppinut sitäkin sietämään tarvittaessa), sopivasti perseelle potkittuna ja viitekehyksiä annettuna, mutta omaa intuitiota, kokemusta, harkintaa hyödyntäen.

Arvostan ja vaalin kovasti musiikkia, lähes kaikkea pyöräilyyn liittyvää, lukemista, hyvien dokumentäärispohjaisten ohjelmien tai sarjojen katsomista (todella vähissä nykyään), hyvien elokuvien katsomista (määritäpä sitten se!), valokuvausta ja rakkaita ystäviäni (onnekseni minulla on useampia sellaisia). En ole siinä mielessä yltiösosiaalinen, että voin aivan hyvin olla yksin pitkiäkin aikoja, olematta silti yksinäinen. Joskus kyllä koen olevani sitäkin, mutta niin kait kaikki kokevat? Yksin ollessani uppoudun näihin pitämiini asioihin ja koen tuolla silmieni ja korvieni takana kaikenlaisia seikkailuja.

Joskus kuvittelin haluavani kokiksi, koska tykkäsin ja tykkään edelleenkin kokkailla. Mutta tajusin kuitenkin, ettei se ole SE juttu. Hyvä ruoka on hyvää ruokaa, parhaimmillaan taivaallisen hyvää (kuten äitimuorin jauhelihakastike), mutta ei sittenkään sen enempää. Valokuvaus on vähän sama juttu, tosin pikkaisen isommassa roolissa. Homma on kuitenkin minulle enemmän onnea kuin ymmärrystä. Sama kuin musiikissa, että nuotteja en koskaan oppinut lukemaan oikeasti. Pääsin siihen viimeiselle kynnykselle, jonka ylittämisen jälkeen homma olisi avautunut. Mutta en ollut kiinnostunut asiasta oikeasti niin paljoa, että olisin vaivautunut yrittämään tosissani. Minusta tuli korvakuulolta opetteleva rämpyttäjä.

Valokuvauksen suhteen tajuan ehkä sen verran, että huonossa valossa okuläärin luukut tarvitsee olla pidempään auki ja kamera mielellään paikoillaan (jalustassa). Muuten tulee sutta ja sekundaa. Sillä aikaa kuvaajan sydän lyö ja parta kasvaa, kuten ikimuistoinen Sotilasmestari Kinisjärvi jaksoi muistuttaa valtion palveluksessa ojennusta harjoitettaessa. Kinnusen Juhanin oppi oli, että ota aina useita kuvia samastakin kohteesta. Hyvällä tuurilla ehkä yksi voi onnistua. Näillä ohjein on menty siitä lähtien. Tähtää ja laakase.


Nykypäivän digiaikana sekin puuha on mennyt pilalle. Muistikortin koko rajoittaa enää kuvien määrää ja yleensä tämmöiset tasalakki-osaston pokkarivalokuvaajat eivät saa ikinä muistikorttiansa täyteen. Tieten moottoriperämiehet ja -naiset kymmenen kuvaa sekunnissa -napilla sen voivat tehdäkin. Mutta siinä se laajennettu painos -ajattelu menee minullakin yli. Miten ihmeessä siitä massasta enää noukitaan ne olennaiset ruudut? Mutta siis oikeasti, minä mitään valokuvauksestakaan tajua.

Lukemisen suhteen homma riippuu täysin siitä, kuinka olen kuormittunut muuten fyysisesti ja henkisesti. En esimerkiksi kyennyt juurikaan lukemaan viimeisen puolen vuoden aikana. Kun palautuminen eteni homman loputtua, avasin myös kirjan kannen ennen nukahtamistani. Luen siis iltaisin, kun valon aikana tekemistä on muutenkin niin paljon. Tai en vain saa aikaiseksi luettua.

J.R.R. Tolkienin tekstien lukeminen ensimmäistä kertaa oli mullistava kokemus. Aivan kuin joskus Pink Floydin The Wallin teksteihin tutustuminen levyä kuunnellessa. Tai The Who Tommyn.
Sellainen ero näissä on, että kaksi jälkimmäistä suorastaan ahdistivat, kunnes kielellinen käsityskykyni eteni peruskoulun englannin opiskelujen myötä. Sen sijaan Tolkienin luomat maailmat kielellisine nyansseineen, muutamine piirroksineen sekä karttoineen ovat jo vuosia ruokkineet lukuhaluani. Jostain kumman syystä palaan niihin talven tulon myötä. Ehkä se on yksi keino paeta pimeyttä ja pakkasia.



Kiitos modernin maailman parhaiden puolien, Peter Jacksonin ohjaamat kuusi elokuvaa (kolmeosaiset The Hobbit ja The Lord of the Rings) toivat ensimmäistä kertaa nuo maailmat audiovisuaalisiksi kokemuksiksi, niin elokuvateattereissa kuin vaikkapa dvd-tallenteina. Muistan, kuinka pakenin tipahtamisonnettomuuden traumaa mm. katsomalla tuolloin suht tuoreita LOTR-dvd:tä ohjaajan erikoisversioina. Materiaalia löytyy tuntitolkulla varsinaisen elokuvan lisäksi itse elokuvien tekemisestä kaikkine elementteineen. Viimevuosina julkaistut The Hobbit -elokuvan extended editionit ovat jatkaneet, tai itseasiassa tuoneet sen esitason samalla tavalla tutkittavaksi. Huikeita juttuja! Mutta ehkäpä juuri siksi, että aikanaan on tullut luettua kaikki olennainen Tolkienin kirjallisuus, jolloinka myös elokuvista saa aivan eri tavalla irti. 

Mutta sitähän se on tän pyörähommankin kanssa. Olen koettanut tietoisesti olla polttamatta kynttilää molemmista päistään. Koettanut vaalia sitä homman ydintä, eli että kuinka hauskaa hommaa pyöräily voikaan olla. Erityisesti sitten, kun fysiikka antaa reserviä ajaa lyhyttä ja kovaa, rauhallisempaa ja pitkää sekä kaikkea siltä väliltä. Aluksi kiksit löytyivät maantieltä, sittemmin maastopoluilta. Tai talviajan ajamisesta. Kulunut ajokausi oli hyvin poikkeuksellinen, koska maantie jäi lähes kokonaan kevään määräkautta lukuunottamatta sivuun.

Nyt olen lataillut akkuja muutaman viikon ja olen kuulostellut, miltä se maailma näyttää tässä vaiheessa harjoituksia. Mille sitä alkaisi? Hoksasin hiljakkoin, kuinka kokonaisvaltaisesti vaativa kulunut kesä ja syksy olivatkaan. Ei ole nimittäin kiinnostanut harjoittelu tai muu sellainen pätkän vertaa. Olen koettanut tehdä syrjään siirrettyjä asioita, jotka eivät liity pyöräilyyn millään tapaa. Viikko sitten kävin sentään Oulussa talkoilemassa avointen cx-kisojen merkeissä ja sunnuntaina ajamassa piiitkästä aikaa porukkalenkkiäkin ja varsin reipasta sellaista. Itseasiassa pisin ja vauhdikkain lenkki sitten juhannuksen.


Tässä olen yhtä asiaa vähän jännittänyt. Nimittäin sisäpyöräilykausi on käynnistynyt jo aikapäiviä sitten, mutta ei ole sekään sytyttänyt vähääkään. Saapa nähdä miten huomenna käy. Keräänkö kamppeet kasaan ja suuntaanko salille? Kiinnostaako vieläkään? Vai keskitynkö tiistaina jälleen merimaihin suuntautuvaan reissuun. Luulen, että sen jälkeen taas on uutta virtaa.

p.s. näillä näppäimillä pääsee taas hiihtamahan. Onneksi on ne karvapohjat oottamassa sivakointeja, niin voi näyttää taas muille mallia, miten mennään suorilta...






torstai 27. lokakuuta 2016

Unelmia?

Muistan, kuinka kuulin ensimmäiset tahdit Status Quon 12 Golden Bars -kokoelmalta noin 35v. sitten. Tämä maaginen hetki tapahtui n.10v. pojalle tuossa korttelin toisella laidalla, erään sen aikaisen kaverin kotona. Kokemus oli käänteentekevä.



Varhaisimmat musamuistot kytkeytyvät hieman aiemmin koettuun Elvis-tietouden syntymiseen (kiitos Mika!) ja Hurriganesin Crazy Daysin "löytämiseen" toisen naapurin pojan luona. Pulitin kolme sinistä vitosen seteliä kädet täristen ja ostin kasetin itselleni, enkä muuta kunnellutkaan aikoihin. Ensimmäisen live-keikan kokivat kaikki seutukunnan ala-asteikäiset, kun Eero ja Jussi Raittisen koulukiertue pysähtyi myös Kuusamossa Nilon ala-asteella. Oli käsittämätöntä tajuta, että nehän soitti samaa matskua kuin Elvis ja että nyt oltiin jonkin uuden äärellä. Nuori poika asteli liikuntasalista muuttuneena. Homma pomppasi uusiin ulottuvuuksiin, kun Iron Maidenin debyytti ilmestyi 1980 ja Killers seuraavana vuonna. Taisi olla nimenomaan Killers se, mistä homma lähti liikkeelle. Muistan ihmetelleeni sitä soundia, jossa oli paahtoa ja melodisuutta aivan uskomattomalla tavalla. En tietenkään silloin sitä mieltänyt noilla termeillä, kun en niistä vielä mitään älynnyt. Mutta ymmärsin rakastavani sitä mitä kuulin. Olen jälkeenpäin miettinyt, että yksi näistä vaikuttavista biiseistä oli Prodigal Son. Kuunnelkaa niin ehkä saatte kiinni siitä, mitä tarkoitan.

Maidenista oli joka jannu välittömästi myyty. Sitten ilmestyi Stray Catsin ensimmäinen levy 1981 ja kun Runaway Boys helähti eetteriin, kaikki, siis KAIKKI olivat ihan ruvella. Mitä TÄMÄ on?! Se oli menoa. Ihan kuin kulovalkea olisi pyyhkinyt kaveripiirin sitä mukaa, kun näitä nykyisiä klassikoita alkoi ilmestymään. Aivoihin muodostui noina varhaisvuosina aivan omanlaisiaan kiitoteitä ja ne kantavat näköjään edelleen erittäin voimallisina. Musiikilliset kiinnostuksen kohteet ovat onneksi monipuolistuneet vuosien varrella ja rikastuttaneet elämää kaikin tavoin.

Kotona ei ollut kuin kasettiradioita, siis mankkoja.  Eikä ollut sen puoleen kovin monella muullakaan kaverilla. LP-levysoittimet olivat harvojen herkkua. Mutta mankoissa oli REC-nappulat ja kaseteille nauhoitettiin radiosta joskus tulevia hyviä biisejä. Sitten kun tuplapesämankat tulivat markkinoille, homma karkasi samantien lapasesta. Sillä tavalla kehittyi musiikkigenret ja niiden kuuntelutottumukset. Joku sai käsiinsä kasetin ja se kopioitiin välittömästi lukuisille halukkaille. 60min kaseteille ei vaan sopinut kuin yksi levyllinen ja ehkä toiselta levyltä muutama irtobiisi. Kunnes tarjolle tulivat 90min ja 120min kasetit. Oi autuutta!

Kuusamossa kaiken a ja o oli kuitenkin kirjasto ja sen kattava musiikkiosasto. Siitä voi edelleenkin antaa propsit nykyiselle kaupungille. Ihan mielettömän hieno ja olennainen satsaus siihen aikaan. Kirjastoon mentiin säällä kuin säällä ja pakkasessa sekä tuiskussa. Tiskillä oli kansiot, jossa oli muovitaskussa listat tarjolla olevista äänitteistä. Sitten tehtiin valinta ja otettiin kuulokkeet pykälään ja mentiin kuuntelutilaan, tökättiin plugi seinään ja alettiin kuuntelemaan. Musiikkiosastolla oli töissä perhetuttuni Tarja, joka antoi (kenties vastoin sääntöjä?) kuunteluhuoneeseen levyn kannet, joita sitten tutkittiin piirun tarkasti musaa kuunnellen.Tai sitten otettiin mukaan Soundin viimeisin numero ja ahmittiin se kannesta kanteen. Noina talvi-iltoina alkoi syttymään ajatus siitä, että olisikohan koskaan mahdollista päästä livekeikalle näkemään näitä idoleita...? Ei, kyllä se tuntui mahdottomalta. Täällä kaukana kaikesta ei olisi mitään saumaa moiseen. Silti ajatus jäi kytemään ja vaikkei siihen uskonutkaan silloin, ensimmäiset unelmat olivat syntyneet.

Unelmia todeksi
Ei mennyt kuin vaivaiset 13-14 vuotta noista varhaismuistoista, kun olin v.1994 haltioissani Turun silloisella Typhoonhallilla opiskelukaverini Janin kanssa, lavan takaosassa pitkät rivit valkoisia Marshalleja ja etukulmassa erivärisiä Telecastereita telineissä. Kyse oli Status Quon Thirsty Work Tourin keikasta. Ihan käsittämättömän hieno hetki. Sama toistui hivenen "lievempänä", mutta siltikin hienona kokemuksena v.2010 Oulussa Teatrian Pictures Exposed Tourin keikalla. Bändi oli ihmeissään, kun salissa oli ehkä n.500 katsojaa, mutta heitti silti kelvon keikan. Taisi olla viimeinen kerta näillä tanhuvilla. Lapsuuden ja nuoruuden idoleiden keikkoja on sittemmin kertynyt niin Deep Puplen, Whitesnaken, AC/DC:n, The Whon, Lynyrd Skynyrdin, Dion yms. muodossa. Jostain ihmeen syystä mm. Iron Maiden on jäänyt näkemättä. Yksi, mikä oikeasti harmittaa varmaan ikuisesti on Rainbowin keikka Oulun Jäähallissa marraskuussa 1982. Sinne oli hinku, mutta ei mitään mahiksia. Ei ollut 11 vuotiaalle (kohta 12 vuotiaalle) muuta kuin toteutumaton unelma.

Joka tapauksessa kaikki musakeikat ovat olleet elämyksiä, niin pienemmät kuin isommatkin. Kaikille olen oikeasti halunnut ja artisteja myös läpikotaisin kuunnellut. Toki jokunen ex-temporekeikkakin on osunut matkan varrelle ja ne ovat olleet aina omalla tavallaan elämyksiä. Kuten esim. 1989 kesällä Lontoon Marquee-klubilla, jossa ihmeteltiin Elvis-tietouteni herättäneen lapsuuden ja aikuisuuden kaverini Mikan kanssa meininkiä. Turistipojat olivat ihmeissään Lontoon yössä! Bändiä en kykene muistamaan, jotain hard-rock -systeemiä se kuitenkin tarjoili, kuinkas muuten.

Lapsuuden unelmat ovat toteutuneet, vaikkei minusta kitaristia tullutkaan. Pois lukien satunnaiset mystikkoblues-sessiot tai jammailut.

Unelmien universaali rytmi
Maailmankaikkeudessa vallitsee universaali pulssi, joka antaa välillä säväreitä, muuttaen rutinoitunutta nuottiviivastoa. Parit riitasoinnut silloin tällöin tekee poikaa. Eikä bassarin takakeno haittaa mitään, päinvastoin. Meissä ihmisissä on tuo sama alkeishiukkasten rytmi, joka kuulostaa sykkivän maailmon äärissä asti. Täällä pohjoisella pallon puoliskolla tanssivat revontulet halkoen taivaan kantta. Suotta ei Kuusamon vaakunassa ole reposet. Kun ukkoset päättävät tulla kylästelemään kesällä koilliskairaan, saapuminen ei jää epäselväksi.

Ukkosjytinät kimpoilevat graniiteista ja gneisseistä siihen tahtiin, että ihmiset ja elämet ovat hitusen varpaillaan. Mitä on tällä kertaa sanottavana? Ääniaallot lävistävät inhimillisen lihan ja koko pallon pinnan. Minkä takia meillä on muuten korvat? Kait se on sitä varten, että meillä olisi edes jonkinlainen alkeellinen kyky aistia tätä universaalista rytmiä. Tosin kajuuttamme kaikessa ihmeellisyydessään ei kykene kuulemaan kuin murto-osan siitä, mitä joku metsän eläin.

Ihmiset eivät ole sen aistikyvyn arvoisia, kun on niin kiire häslätä pallolla kaikenlaisien joutavuuksien parissa. Kuuloaistimme on surkastunut muiden aistien mukana. Emme osaa enää edes hädintuskin kuunnella. Itse olen koettanut pitää sitä taitoa yllä. Istumalla vaikkapa kelopuun päällä ja ollen paikallaan, silmät auki ja koettaen ymmärtää mitä ympärillä tapahtuu. Tai sitten vaikka musaa kuunnellen, laidasta laitaan. No repertuaarissa olisi varmasti paljonkin laajentamisen varaa yhäkin, mutta kohtuullisen laaja kattaus on päässyt iän myötä muodostumaan.

Toisaalta onhan se niinkin, että ihmistä ei ole luotu jököttämään paikoillaan. You gotta keep on movin´. Niin se menee, mutta siltikin on hyvä välillä pysähtyä. Jos ajattelen tätä toista rakasta elämäntapaani liittyvää asiaa eli pyöräilyä, niin rytmistähän siinäkin on kyse. Kierrosluvut vaihtelevat karkeasti ottaen 50-150rpm kun tuolla mennään. Eri lajivariaatioissa eri tavalla. Toisissa kontrolloidusti, toisissa sen mukaan, mitä eteen tulee. Kyse on kuitenkin siitä, kuinka kykenemme kehittämään rytmitajuamme ja resonoimaan sen mukana.

Tässä kaikessa kyse on myös unelmista ja niiden täyttämisestä tai jälkikäteen todettuna niiden täyttymisestä. Kaikkia ei pystytä millään tietoisesti täyttämään, vaan osa tapahtuu jos on tapahtuakseen. Pyöräilijöinä olemme saaneet seurata syksyn aikana naispyöräiljöidemme unelmien täyttymistä. Ainakin osittaisesti, vielä ei ole kaikkea sitä kyetty näkemään ja kokemaan, mistä on unelmoitu. Omalla kohdalla toteutui Hossan suunnittelupestin 5kk jaksossa jotain sellaista, mistä en koskaan osannutkaan unelmoida. Työn yhtenä isona elementtinä oli ajaa maastopyörällä kenties valtakunnan parhailla maastopoluilla työstäen reittisuunnittelua ja saada siitä vielä digitaalista plussaa pankkitilille. Ensimmäisenä maanantaina, klo 8.00 maissa Iikosken sillan kupeen neulaspolulla tämä asia kojahti roppaan kokonaisvaltaisesti. Ei saakeli, olen töissä!

Nyt vietän viimeisiä päiviä tuosta työpestistä, pekkas- ja lomapäiviä pois pitäen. Kolme reittiä on maastoon merkittynä, kaksi täysin valmiina ja se kolmas pientä viilausta vaille. Neljättä (pisintä sellaista) ehdittiin vajaaseen puoleen väliin. Voi siis sanoa, että ehdittiin pidemmälle, kuin osattiin unelmoidakaan. Näillä näkymin (mikäli zenit, jingit ja jangit pysyvät kohdillaan), Hossan luonnon rytmin vaihtuessa alkukesän orastavaan vehreyteen, astun jälleen sinne Iikosken polun nurkalle, napsautan ajokengän pedaalille ja suuntaan kohti uusia seikkailuja. Kohti kansallispuiston avaijaisia, ehkäpä reitit merkittyinä, kartat painettuina ja digijäljet virtuaalisesti ladattavina.

Talvi on aikaa tuumailla muitakin asioita. Unelmoidakin, koska ikinä ei ole liian vanha siihen hommaan. Eikä pidä tukahduttaa koskaan unelmiaan. Kun tähän ikään mennessä on alkanut ymmärtämän sen, että asioilla on tapana järjestyä.


sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Hi-Boulin & G-grinding

Ruskan saavuttua koilliskairaan veri on vetänyt soratielenkeille.


Viikko sitten ajeltiin Veskun kanssa Ruoppijärven maisemiin ja testasin samalla, miten Fuel EX pelaa siinä hommassa. Kävi selväksi (kuten ounastelinkin), ettei täysjoustosta ole mitään hyötyä siinä hommassa. Päinvastoin, kiperien metsäautotie- ja soratienousujen kinnaamisessa tuli ikävä paria kiloa kevyempää jäykkäperää.

Tänään kävin murskaamassa soraa Santacruzillani Pöyliökankaan-Sossonniemen suunnilla. Hyviä maadoituslenkkejä kaikkiaan. Kun ei tarvitse muuta kuin pyöritellä menemään, välillä vähän tuuttaillakin ja sitten taas katsella maisemia. Ajoin muutaman uuden polunpätkänkin ja rullailin metsäautoteitä, joita olen tähän asti katsellut vain kartalta.

Totesin jälleen, että Highball on vain niin pirun mainio polkupyörä ajaa. Exän superjoustojen jälkeen oli mahtava hyödyntää kaikki se eteenpäin vievä voima, mitä kroppa sai välitettyä rungon ja voimansiirron kautta takarenkaalle. Kieltämättä ensimmäinen 20min tuli päästeltyä vähän höyryjä, sen verran napakkaa tahtia tuli päästeltyä. Jossain vaiheessa tuli mietiskeltyä kaikenlaisia levottomia pyörän tulevaisuuden suhteen, mutta tämä päivä selvensi joutavuudet ja suunnittelin taas muutamia kehitysjuttuja tulevaisuuteen. Kyllä toistakymmentätuhatta ajettua kilometriä vain kertovat vakuuttavasti sen, että pyörä on meikälälisen mitoille presiis kohdillaan.

Soratielenkit on oivallinen tapa elvyttää kroppaa kuukausien maastossa ajettujen tuntien jäljiltä. Jalat pääsevät tekemään töitä tasalaatuisesti laajoilla liikeradoilla. Keskityt vain hetkeen raikkaassa syyskelissä ja kuuntelet soran ropinaa. Väliin muutama maukas polku ja tauko mukavaa maisemaa katsellessa. Tunnit kuluvat vilauksessa ja polttoainetankki täytyy arjen koitoksia varten. Ajakaa sitä soraa!

Viikko sitten ajeltiin Vesan kanssa Heliharjusta Raviradan takamaille, Puolavaaran kautta Junganharjuun. Siellä rakenneltiin yksi puron ylitys ja jatkettiin kohti Vasarakangasta. Lopulta päästiin Ruoppijärvelle, jossa käytiin ihailemassa korkeilta rantakallioilta maisemia. Sitten lähdettiin paluumatkalle kohti Meskusvaaraa ja tultiin lopulta Heliharjun kautta takaisin. Himpun alta 3h ja 54km tuli sen päivän reissuksi.













Tänään ajelin Pöyliökankaalle, tetsasin yhden suon yli ja löysin suoraan polulle, joka vei Kuoringintielle. Sieltä kiertelin Sossonniemen ympäri, paluumatkalta koukkasin yhden metsätie-polku -yhdistelmän ja ajelin sitten Saapungin kautta lentoaseman takamaille ja sieltä kotiin. Pikkasen alta 3h ja 62km teki eetvarttia!



Mieluummin linttaan tasamaalla 37kmh maastopyörällä kuin maantiepyörällä. Ainakin näissä raikkaissa syyskeleissä, kun lämpömittarissa ei ole +10C enempää!






 
Sossonniemeläisten oma latupohjan polku





Pieniä hidasteita.


Kunnes tie päättyi ja polku alkoi o/

Paikkapaikoin mävömpää..

Välillä sai roiskauttaa!






Nämäkin häipyivät paikalta, kun näkivät minut...




on se vain mainio laite!

kyllähän tuota kotipihankin ruskaa katselee

Torniojokilaaksosta kotoisin olevan äitini sanoin: "siinä on ruoaksi jänkäkoiraa"