sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Pukarille ja takaisin

Viikon sääennusteet näyttivät sateisilta ja tuulisilta. Lauantaille ennusteltiin kuivaa ja tyyntä keliä. Täydellistä pitkälle soratieajelulle. Lukitsin suunnitelman ja lähdin tien päälle puolenpäivän maissa.


Ajatuksena oli viettää koko päivä ajellen, sillä lumettomat kelit tähän aikaan vuodesta näillä kulmilla ovat harvinaisempia. Yleensä ollaan jo tukevasti talvessa. Jälkikäteen voi kuitenkin todeta, että se kuiva talvikeli olisi ollut mieluisampi vaihtoehto. Suhteellinen ilmankosteus oli sitä luokkaa, että muutaman minuutin ajon jälkeen kypärästä alkoi tippasta vesi ja ajolasit olivat sumeana ensimetreiltä lähtien. No, ei se mitään. Keli oli kuitenkin tyyni, mikä on itärajalle suuntautuvien soratiereissujen yksi huomioon otettava asia. Paluumatka vastatuuleen ei hirveästi houkuttele. 

Kuusamon soratiet tarjoavat monia mahdollisuuksia
Olen vuosia liputtanut Kuusamon sorateiden puolesta. Väitän, että täkäläiset korpitiet tarjoavat parasta, mitä soratieajeluilta voi odottaa. Seudut tarjoavat vaihtelevia profiileja, pääsääntöisesti pyöräilylle hyväkuntoisia teitä, monipuolisia reittivaihtoehtoja ja komeita järvi- ja vaaramaisemia.

Taajamasta itärajalle kulkee useampi tie ja mittaa näillä on n. 40-50km suuntaansa: Pohjoisesta etelään katsottuna löytyvät (Vuotungintie (asfaltti), Riekintie (sora), Kärpänkyläntie (sora), Kajavantie (sora), Törmäsenvaaran (asfaltti)-Koskenkyläntie (sora), Lämsänkyläntie (asfaltti) sekä Hiltusentie (sora). Näiden teiden välillä risteilee sopivasti pienempiä yksityisteitä sekä metsautoteitä. 

Kuusamon suurjärvistä tälle karttalehdelle sijoittuvat seuraavat isoimmat järvet: Kuntijärvi, Iso- ja pieni Särkiluoma, Suininki, Kiitämä, Kirpistö, Muojärvi, Joukamojärvi, Kuusamojärvi sekä Iijärvi. Eikä tässä ole kuin koillisesta idän kautta kaakkoon sijoittuvat seudut. Ne ovat kuitenkin suurelle yleisölle useimmiten tuntemattomia seutuja. 




Vaaroja on sitten niin paljon, että ei kannata alkaa listaamaan. No ehkä tältä alueelta voi aina mainita Kuntivaaran, Juurikkavaara-Hiidenvaaran alueen, Muovaaran, Vanttajanvaara-Mustavaaran alueen sekä Iivaara-Penikkavaaran alueen.

Olen tainnut näistä alueista kirjoittaa joskus aiemminkin. Mutta kertaus ei haittaa ja jos joku pyöräilijä miettii gravelgrinding -henkistä soratieajelua näille seuduin, niin mahdollisuuksia riittää. Se on kuitenkin sanottava, että kuskin pitää olla hyvässä ajokunnossa jaksaakseen ajaa näitä reissuja. Korkeuseroja kun riittää ja jos haluaa vierailla rajan tuntumassa, reissulle kertyy väistämättä mittaa. Eli riittävästi juomaa ja energiaa mukaan, sen lisäksi perustason huoltovälineet reppuun. Huoltoasemaa tai kauppaa on turha etsiä näiltä palkisilta. Katuvalotkin loppuvat muutama kilometri taajamasta, joten esim. talviaikaan nykyaikainen led-valo on välttämätön.

Akansuolta Pukarille
Eilinen reissu suuntasi siis Venäjän rajan tuntumaan, Kivijärven ja Pukarin väliselle kannakselle. Reitti kulki seuraavasti: 



Ensin ajelin Akansuon peltotien (ensimmäinen kuva heti alussa) kautta Kajavantielle, edelleen Kuoringintielle, Sossonniemen kautta Tärkkämökankaille ja takaisin Kajavantielle. Muutaman kilometrin ajettuani käännyin vasempaan tielle, joka vei kohti Suumuahon ja Murtoahojen kautta Kärpänkyläntietä. Tämä n. 8km tiepätkä oli muuten ihan hieno (nousua riitti), mutta pinta oli sepelimursketta. Rengasrikon mahdollisuus huoletti, mutta onneksi kumekset eivät mossahtaneet.



Sossonniemen kalasatama


Lautakankaan peltovainioita.

Kohti Murtoahoja ja Kärpänkyläntietä.

Ei pukkaa keikkaa enää tälle keikkabussille. Mikä liene Tarkkosen yhtyeen tila?

Seuraavana eteen tuli Heikkilän kylä ja Kiitämän rannat. Matka jatkui edelleen Kirpistölle ja sieltä kohti Kärpänkylää.

Pikku-Kiitämän rantaa Heikkilässä.



Sonnisaaren nokka vasemmalla ja pieni saari etuoikealla on Rytisaari. Keskellä siintää Pyöreäsaari.




Lähes koko matkan varrella oli tällaisia puukasoja, tukkien päässä SE-maalaus. Sähköyhtiö on raivauttanut linjoja ja myynyt puut Stora Ensolle.

Mutkalan tilan kohdalta kurvasin kohti Nevalanvaaraa. Kuusamon toisen Penikkajärven (lienekkö niitä useampikin, se toinen on kuitenkin Penikkavaaran kupeessa etelä-kuuusamossa) kuvetta ajettuani käännyin kohti Kivijärveä ja Pukaria. Paidanvaihto-, kuvaus- sekä evästauko tuli pidettyä perinteisessä paikassa rajavyöhykkeen lähellä. Siinä vaiheessa mittarissa oli n.68km ja vajaat 3h.


Kohti Kivijärveä ja reissun itäisintä pistettä.

Sumussa siintää Suomen puolen rajavyöhyke ja sen vartiotorni, tästä on alle puoli kilometriä valtakunnan rajalle.




Kohtaamiset ovat vähissä, vaikka lähin Iso- ja Pikkukivijärven kylä on kyllä ihan lähellä.

Kohti kotia
Paluumatkalle lähdin Taipaleen kautta Hänniseen. Reissun sykettä nostattava juttu tapahtui siellä.

Taipaleenjoen ylittävä silta.

Hänniseen.

Kuvan vasemman reunan mutkasta sai lähteä sitten latomaan miljoonaa!


Ohittaessani Hännisen kylän viimeistä taloa tajusin vasemmasta silmänurkastani ison koiran ampuvan vapaana perään! Jos kantti vain riittäisi, niin parashan olisi pysähtyä. Tällöin koiran mielenkiinto yleensä lopahtaa. Käytännössä kuitenkin jostain selkäytimestä kumpuaa ajatus että "nyt tuli lähtö!". Pari naksua takavaihtajalle ja meikäläinen iski reisistä kaikki hattiwatit kammmille ja lähdin latomaan niin paljon kuin irti lähti! Karjalankarhukoira ravasi n.20m perässä.

Ei riittänyt Greippelin maksimissaan 20 polkaisua loppukirissä, vaan sellaiset puoli kilometriä sai panna parastaan! Oi saakeli että oli hapokasta, kun takana oli kuitenkin jo n.3,5h. Ehdin jo ajatella, että "ei jumalauta jos tuo jatkaa niin mulla loppuu kunto!". Edessä oli nimittäin n.3km mittainen Lehtovaaraan nousu. Onneksi karjalankarhukoira totesi lopulta, että "nääh...ei hyövää - haisee pahalta ja on liian sitkeä pyöräilijä". Huh huh...no, jokaisella pitkällä lenkillähän on hyvä hyppäyttää pumppua välillä oikein kunnolla. Se tuli tehtyä tässä kohtaa totisesti! Varsin epämiellyttäviä kokemuksia nämä ovat. Onneksi näillä seuduin koirat ovat kyllä varsin hyvin kiinni, olisiko tämä ollut kolmas kerta, kun saa ottaa välikiriä tahtomattaan. Myönnän kyllä, että kiitos tämän minusta kiinnostuneen nelijalkaisen Lehtovaaran nousu sujui hyvin. Kait se pieni hapotus herätti kroppaa ja jaksoi hyvin tehdä töitä :)

Sitten koettikin mukava laskuosuus Valtasen ohi Suininginkoskelle. Vauhdikkaan laskun aikana palautui hyvin ja taas jaksoi työstää nousuvoittoista osuutta kohti Palovaaran seudun kipakoita nousupätkiä ja aina Suiningin risteystä. 

Valtasesta.

Kuusamon lentokentän kiitoradan eteläpään valot. Tässä vaiheessa niin näkökenttä kuin ukkokin olivat aika sumussa..


Siitä sitten matka jatkui Hangasjärvelle ja jälleen Akansuonpeltotien kautta kotiin. Ajoaikaa meni 4h 54min ja matkaa kertyi 117km. 

Itä-Kuusamon korpiseudut eivät pettäneet tälläkään kertaa. Mahtava reissu, vaikka sumussa ajaen.



keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Akio ja Varjakka

Koen maastopyöräilyn ainutkertaisia ja oikeastaan parhaita fiiliksiä esim. silloin, kun minulla ei ole harmainta havaintoakaan missä ajetaan, ajokaverit nuottittavat menoa ja saan vain keskittyä hetkeen.


Sain jälleen tilaisuuden ajaa itselleni uusilla seuduilla, nauttien koko rahan edestä maisemista, säästä ja ajoseurasta. En tiedä edelleenkään tarkkaan, mitä reittiä ajoimme, mutta viime lauantaisen aamupäivän reilu 3h sujui kuin siivillä jossain Papinjärven, Varjakan, Salonselän ja Oulunsalon lentoaseman alueilla.




Ajelimme aluksi Kempeleestä Oulunsalon piruntorjuntapatteriston kautta lentoaseman reunamille, jossa ajoimme uria, polkuja ja hiekkateitä. Papinjärven jälkeen taidettiin ajaa enemmistöltään metsäteitä, jotka vaihtelivat täysin kuivista mutaisiin rapakkoränneihin. Jossain vaiheessa tultiin Kempeleenlahden puolelle hulppeiden rantakiinteistöjen alueelle. Eräässä kartanossa oli oma jalkapallokenttä kaiken normaalin varustuksen (autot, veneet,  vesijetit, uima-altaat, puutarhat yms.) lisäksi. Perhekoot ovat sitä kokoluokkaa, että samasta ruokakunnasta voi hyvinkin löytyä edustus niin sinipaitaisten kuin punapaitaisten puolelle. Mielessä kävi, että suomalaisen pyöräilyseuran junioripuutekin voisi korjaantua alueen täsmärekrytointina..




Ai että oli mukava ajaa näitä rälliteitä! Meikäläinen tykkäsi ;)

Varjakan maisemissa
Näköpiiriin ilmestyivät Oulunsalon Varjakan suunnan idylliset, vanhat mökkialueet, jotka sijaitsivat kumpuilevilla jäkälikkökankailla. Ihmettelin vain sitä, että mökkiläisiä ei näkynyt hienosta syyssäästä huolimatta olevan paikalla. Ajomaasto vaihteli neulaspoluista hiesupohjaisille urille ja teille. Yön sateet olivat tiivistäneet hiesumaan irtoainesta, mutta siltikin teknisestä helppoudestaan huolimatta ajaminen oli yllättävän tahmean oloista. Maan pinnalla oli imu päällä. Mitähän se on sitten kesähelteillä, kun hienoaines hajoaa täysin?  Kaikki läskirengasta kapeammat renkaat työntyvät väistämättä pinnan läpi.

Oulunsalon Varjakan rannalla Oulunselältä Kempeleenlahdelle kantava näkymä kimmelsi kirkkaana auringonpaisteessa ja haeskelin katseellani vanhoja kotikulmiani Karinkannan suuntaan. Reilu vuosikymmen on kulunut nopeasti. Paljon on virrannut vettä Kuivasmerellä. En olisi silloin osannut kuvitellakkaan, että reilu vuosikymmen myöhemmin katselen vastarannalta maastopyöräilijän silmin maisemaa. En todellakaan.



Vihreäsaaren, Oritkarin ja Nuottasaaren satama-alue sekä Stora Enson paperitehdas.



Vasemmalla Varjakansaari ja edessä venesataman aallonmurtaja.


Etsi kuvasta "silmä" eli Hailuoto. Sen oikealta puolen löytyy meritipusen "suuaukko". Oulunsalon Varjakka on suuaukossa ja Oulun keskusta nenän seutuvilla. Kartan Suomen puolen eteläisin rantakaupunki on Kokkola ja pohjoisessa Kemi ja Tornio.






Kohti Akion juurakoita. Jostain syystä ei tullut kuvattua, ilmeisesti ohjaamo oli täynnä käsiä muutenkin ;)

Akion juurakkojumppaa
Jotta päivä ei olisi ollut pelkkää suoraviivaista laukotusta, reitti-isäntä vei trion Akion niemen kiertävään juurakkometsään. Täpärikuskit halusivat kalustonsa oikeaan elemenettiinsä. Eturengas alkoi luovia läpi  vanhaa, hämärän kosteta metsäreittiä, jossa riitti juurakkoa. Meikäläinen oli helisemässä. Aistit olivat hereillä. Jäykkäperäisellä maasturilla ja olemattomalla nappulakuviolla varustetuilla Thunder Burteilla ei paljon juhlittu. Ajoseura hävisi nopeasti näköpiirin etureunaan. Tavoitin heidät hivenen ennen metsäpätkän päätöstä omaa vauhtia ajaen ja hajujälkeä seuraten. Hyvä kuitenkin, että tuli ajettua taas teknisempääkin maastoa, varsinkin kun Syöte MTB:n juurihoidon jälkeen en sitä ole ajanut metriäkään. Pystyssä pysyttiin.

Palasimme Varjakkaan, josta suunnattiin Akionlahden eteläpuolen metsäpolkuja kohti Lassinkylää ja edelleen Salonselän laajoja soramonttualueita. Niitä katsellessa tuli kotoinen olo. Kaikki oli vain kymmenen kertaa isompaa. Susirajan asukki oli mittakaavasta hämillään. Tasaisella vauhdilla edeten, ilman suurempia taukoja ja maanpohjan ollessa varsin nahkeaa alkoi reisissä tuntua vähitellen kaikenlaisia tuntemuksia. Pumppu työskenteli todennäköisesti hyvin suppealla vaihteluvälillä, ei kuitenkaan ihan rennolla alueella. Koko n.60km reissun aikana ajettiin yksi tai kaksi lyhyeksi kinkamaksi kutsuttavaa "nousua". Eli kotimaisemista tuttua luontaista profiilivaihtelua ei ollut lainkaan. Maastot kyllä muistuttivat osiltaan kotiseudun vastaavia. Entisellä merenpohjalla ajettiin.
Lentoaseman verkkoaidan kierto toi myös mieleen kotoisan vastaavan, tosin aitaa riitti jälleen moninkertaisesti enemmän. 

Hienoja jäkälikkökankaita riitti. Rokuamaastoa.






Soramontut, lentoaseman rakenteet ja verkkoaita herättivät Déjà-vu-tunteita. Mittakaava oli vain isompi kuin kotona.




Oulunsalon maastot olivat uusi tuttavuus merimaan polku- ja maastotarjontaan. Reilu 3h ja n.60km oli sopiva lauantai-aamupäivän setti. Ruoka maistui sen jälkeen ja sitten olikin jo aika suunnata Heinäpäähän rakentamaan cyclocrossin SM-kisojen rataa. Siellä menikin sitten 3-4h joutuisaan, eikä sunnuntain kisa-aamulle jäänytkään muuta kuin pieniä viimeistelyhommia. Iltasella saunan jälkeen syöty päivällinen niittasi vieraan aika pehmeään kuntoon. 

Takana oli mainio päivä pyöräilyn parissa.