sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Elämän vuoristoradalla

Viimeinen kuukausi on ollut tunneskaalaltaan samanlaista vuoristorataa, kuin Liikasenvaaran soratie kohti Kiutaköngästä.



Elokuun lopun TdH:n oman ajon vahvuus ja onnistuminen nostivat mielialat huippuunsa - hetkellisesti. Kunnes ne romahtivat alas saatuamme tiedon retkikuntamme huippu-urheilijan loukkaantumisesta, sekä muista tapahtuman vielä vakavistammakin seurauksista. Raskaan kotimatkan (lähtö Helsingistä n.19.15, saapuminen Kuusamoon n.05.15) jälkeinen viikko meni toipuessa henkisesti ja fyysisesti.

Viimeistä päivää kohti Rukan Kortteli- ja Tunturiajoja
Varsin pian käynnistyivät Rukan Kortteli- ja Tunturiajojen järjestelyt. Edessä olisi Rukan ensimmäisen mtb-tapahtuman järjestäminen sitten -90 luvun. Samalla tein määräaikaisen työpestin viimeisiä päiviä. Viimeinen työpäivä koetti keskiviikkona 9.9.2015. Asiaa ei joutanut miettimään sen kummemmin, vaan ajatukset olivat jo tiiviisti kisajärjestelyissä.




Illat menivät hyvissä tunnelmissa, aikaansaavan ja mukavan seuraporukan kanssa oli mukava touhuta. Ratamestarina oli tietysti palkitsevaa saada suunnitelmat konkretisoitumaan. Tunnelmia nostattivat viimeisten järjestelyiltojen aikana Kovalaisen Heikiltä saadut kommentit radan toimivuudesta. Mies ajeli tennarit jalassa runsaasti nousumetrejä sisältäneen radan kaksi kertaa iltalenkin merkeissä. F1-eläkeläinen oli todella hyvässä fyysisessä kunnossa. Patistin ensikaudelle raivaamaan tilaa kalenterista tapahtumaa varten, peukut pystyyn että aikaa järjestyy! 

Itse tapahtuma sujui kuin siivillä. Parempaa syyskeliä ei olisi voitu saada, Rukan lämpömittareissa vilkkui iltapäivisin +17 asteen lämpötilat ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Ruskaturistit kansoittivat kävelykylän ja tapahtuman pyöräilijät saivat ajaa runsaslukuisen yleisön kannustamana. Harvinaista herkkua pyöräilitapahtumissa, ainakin näillä kairoilla. Perjantai-illan maastopyörillä ajettu Kortteliajo oli mainio lämmittely lauantain Tunturiajoa ennen. Hyppäsinpä itsekin ajokamppeisiin ja osallistuin kisaan. Eikä voinut moittia suorituksia, kun podiumillakin pääsi pokkaamaan todellisen huippu-urheilijan vieressä. Finaaliajossa keski-ikäinen setämies roikkui puolirataa peesissä, kunnes Kusti painoi kaasun pohjaan ja häipyi maisemista ;)

Tässä Kustin ohjaustangon kameran taltiointi finaalista. Yksinäistä hommaa tuo kärkikuskina ajo..
Rukan Kortteliajon miesten podiumilla ratamestari ite, Kusti Kittilä ja Henri Suopanki. Kuva Petri Pesonen.
Lauantai meni sitten pyöräilytapahtuman johtotehtävissä sekä apukuuluttajana. Oli käsittämättömän hienoa nähdä maastopyöräilijät hymyssä suin ennen starttia. Sen eteen kannatti tehdä töitä ja hommahan jatkuu ensisyksynä. Tunturiajojen 15,5km reitti sisälsi 405m nousua, joten rapsakka setti tuli eritoten kolmen kierroksen kuskeille. Hämmästyttävintä oli todeta kellosta, kuinka kuskit pitivät pilkkanaan ratamestarin ajatuksia kierrosajoista. Kusti ajoi jokaisen kierroksen 40min molemmin puolin ja useat muutkin reilusti alle oman veikkaukseni, eli 50min kärkikierrosajan alle. Tästä löytyvät kierrosten väliajat. Mukava olla väärässä! Tosin en ehtinyt missään vaiheessa ajamaan itse kierrosta ns. omaa kovaa, johon olisin voinut sitten arviotani paremmin verrata. 

Lauantaiaamupäivän Tunturiajojen startin eturivissä Cyclovisionin Ville Toivonen, OTC:n Petteri Ellillä, Kona Team Inari-Saariselän Reima Idström sekä EGC Merantia edustanut Kusti Kittilä.

Koillissanomien juttu Tunturiajoista
Katri Ellilän kuvia Tunturiajoista

Tätä kirjoittaessa aikakirjoihin on jo merkitty, että Kusti ajoi Valkeakoskella eilisen maastopyöräilyn maratonmatkan SM-kisan voittajaksi, joten onnittelut mestarille! Rukan tapahtuma kävi kelvollisesta viimeistelystä arvokisoihin o/

Rukan huippufiilikset siirtyivät seuraaviin päiviin. Suuntasin sunnuntaina palauttavalle fiilistelylenkille. Varsin nopeasti huomasin ajavani ns. hanat kaakossa. Virtaa oli kuin pienessä kylässä. Henkinen tankki pursusi lähes yli äyräiden, vaikka fyysisesti ei välttämättä ollutkaan parhaassa ajoiskussa. Välillä piti nostaa käsijarrua ihan tarkoituksella, että hommassa pysyi jonkinlainen holtti. Nimittäin tulevalla viikolla odottaisi jotain todella hauskaa Oulun Kuusisaaren keskiviikko-krossien muodossa. Sitä ennen oli ohjelmassa entisen työporukan ulkoilupäivän mtb-ryhmän ohjaus. Ajelimme keskiviikkona aamupäivästä n.1,5h lenkin Rukan maisemissa. Hienoa oli nähdä porukkaa kokemassa sellaista, jota ei oltu ennen kokeiltu! Ajon päätteksi oli mukava paistella makkaraa ja porista kokemuksista. Kunnes oli aika lähteä pakkaamaan varusteita Oulun reissua varten.





Kun hetki pysähtyi satasen vauhdissa
Ajoin jossakin 40-50km päässä Oulusta, kun sain hetken pysäyttävän puhelun isosiskoltani. Isäni oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen puolisen tuntia Kuusamosta lähtöni jälkeen. Seitsemän vuotta kestänyt, toisen aivoinfarktin jäljiltä muodostunut elämänvaihe päättyi reilun 84v. iässä, moninaisten sairauksien uuvuttamana. Kyyneleet silmissä kuuntelin puhelua ja huomasin ajavani kuin sumussa...

Pysähdyin hetken kuluttua soittaakseni äidilleni. Olin valmis kääntymään takaisin päin, mutta lopulta sovimme hänen kanssaan, että menen perille asti ja ajan isälleni sen illan kisan. Jatkoin lopulta matkaa, tunneryöppyjen tasaannuttua hetkeksi. Odotettu asiahan isän poismeno oli, mutta kuolema on aina niin lopullinen, äkillinen ja tyhjentävä. Varsinkin kun kyse on lähimmistä omaisista. Isän sairastelu kesti niin pitkään, että jollain tasolla ehdimme asiaan valmistautua. Vaikka ei se paljoa asiaa lohduta...murhe on suuri, mutta kliseisesti sanottuna elämä jatkuu.

Voi olla, että joku ihmettelee kuinka voin kirjoittaa asiasta näin, tai että kuinka voin toimia kuten toimin. Ajattelen niin, että täytyy elää voidakseen surra. Tulen itkemään vielä monet itkut, tulen muistelemaan ja kaipaamaan ikuisesti. Mutta elämä on elettäväksi ja koettavaksi. Puran asiaa kirjoittamalla asiaa auki... 

Jäsennän tapahtuneita itselleni, että osaisin joskus ymmärtää mitä tässä ajassa oikeastaan tapahtuikaan. Tiedostan yhä voimakkaammin, että ihmiselämä on iloa ja surua. Monenlaisia tunteita, jotka ovat merkki siitä, että eläminen on sen arvoista. Oman elämäni historiassa on tapahtunut jo niin paljon kaikenlaista, että ajatusmaailmani on asettunut tällaiseksi. Haluan elää ja kokea silloin kun se on mahdollista. Aina se ei sitä ole. Hyväksyn senkin, vaikka se ei ole aina helppoa. Omien fyysisten rajoitusteni takia olen joutunut sopeutumaan, traumaattisten kokemusten jälkeen ponnistamaan takaisin toimivaksi ja kykeneväksi ihmiseksi. Isä ja kaikki arvokkaat läheiseni ovat sydämessäni ja muistoissani sielä, missä itse kuljen. 

Isän perässä pyöräillen
Isäni oli monen muun asian lisäksi pyöräilijä. Hänen elämässään oli jakso, jolloin hän ajoi usean vuoden lähes joka päivä Kuusamon taajamasta Rukalle ja takaisin. Helkaman armeijamallin siviiliversiolla. Aluksi yksivaihteisena, myöhemmin kolmevaihteisella takakiekolla varustettuna. Kun ajamiseen piti saada lisää eloa, tangon karttatelineeseen kiinnittyi patteritoimin matkaradio ja viiksiantenni taivasta kohti matka sujui joutuisasti. 

Alakouluikäisenä pääsin kerran ajamaan samalle lenkille. Isä selvitti ehdot ennen lähtöä: ajat hänen tahtia perässä, jos et pysy niin palaat takaisin kotiin. Selvisin VT5:ta Rantalahteen, Posiontien risteykseen ;) Muistan kuinka olin jo ihan poikki. Huusin vain isälle, että en jaksa enää! Isä pysäytti pyörän, kaivoi taskusta karkkia, sanoi että syö tuosta ja palaa kotiin. Hän jatkaa. Ja niin tein, ajoin kotiin ja olin ajanut kolmevaihteisella Tunturi Vipillä n.18km lenkin ja olin äärettömän ylpeä itsestäni. Silloin ymmärsin, kuinka kovassa pyöräilykunnossa isä oli siihen aikaan. Isän pyöräily loppui sittemmin talvella tapahtuneeseen haaveriin, jossa hän meinasi jäädä vastaantulevan postiauton alle, liukuessaan Rukajärventien risteystä ennen olevaa jäistä ja pitkää alamäkeä kyljellään alas. 

Isä oli loppuun asti kiinnostunut minun pyöräilyyn liittyvistä kokemuksista ja tapahtumista. Monet kerrat isä tokaisi kuunneltuaan juttujani, että "siinä sitä on ollut kestämistä" tai että "eipä ole ollut tylsää". Tietäen hyvin mistä puhuin.

Kuusisaaren ke-krossit
Saavuin lopulta perille Kuusisaareen turrana, päätä särkien. Olin käynyt vaihtamassa ajovarusteet lapsuudenystänväni Mikan luona. Kuusisaareen lähtiessäni sain lopulta koottua itseni jonkinlaiseen ajokuosiin ja pystyin jopa nauttimaan itse ajamisesta. Ystävien ja tuttujen näkeminen helpotti. 

Paviljongista ulos
Kuvaaja: Markku Eilola-Jokivirta

Kuvaaja: Markku Eilola-Jokivirta


Oululaisen Krossikommuunin keskiviikkokrossien sarjasta on muodostunut jotakin täysin poikkeavaa ja Kuusisaaren rata oli vielä uskomattoman hieno cyclocross-ratana. Harmi vaan, että joudun fuskaamaan hommassa ajamalla maastopyörälläni. Mutta sillä kalustolla on mentävä, mikä on käytössä. 

Tässä Karhun Jannen videokooste Kuusisaaren ke-krosseista



Jäin vielä yöksi Kempeleeseen (kiitos Kimmo ja Heli!) ja palasin kotiin torstaina. Kotiinpaluuta ennen kävin vielä ostamassa itselleni uudet maastoajokengät. Edelliset Shimanon M240:t olivat jo viitisen vuotta möyhääntyneet kaikenlaisessa maastopyöräilyyn liittyvässä ja kengän ominaisuudet alkoivat jo osoittaa väsymisen merkkejä. Samoin kengän pohjakuviointi ei ollut ihan optimaalisin silloin, kun piti jalkautua. Mielessä oli joko Shimanon malliston XC70 tai jopa XC90:t tai sitten jotkut Specializedin vastaavat vaihtoehdot. Toisaalta teki mieli hankkia myös puhtaasti retkeilyyn sopivat kengät, jossa olisi jäykkyyttä, mutta myös kävelyyn sopiva pohja. Eli kuten esim. Specializedin Rimet. No, kaikkea ei saa yhteen pakettiin joten voi olla, että tulee hankittua vielä nämä retkityypin kengät erikseen. 

Kävin tutkimassa molempien valmistajien malleja sillä erotuksella, että Pyörä-Suvalasta löytyi sovituskappaleet mutta Special Bikesta ei kisaversioita. Tulossa kuulemma oli, mutta ajoitus ei tällä kertaa kohdannut. Ojan Sami teki ammattimaista työtä Pyörä-Suvalassa palvellen erinomaisesti asiakastaan. Ei ollut lopulta vaikea tehdä kauppaa, varsinkin kun vielä tarjouskin oli erittäin houkutteleva. Päädyin lopulta XC90:iin, jotka sitten "paistettiin" jalkaani sopiviksi. Kengät siis lämmitettiin lämpökaapissa pohjallisten kera, jonka jälkeen laitoin ne jalkaani. Lopullinen muotoilu tapahtuu siten, että jalkoihin asetetaan pussit ja ne imetään tyhjäksi omalla laitteellaan. Muutaman minuutin tuntui siltä, että jalat ovat täysin tunnottomat, paitsi että jalkapohjia kipristeli kuin neuloilla olisi pistelty. Kun imukäsittely oli tehty, tutkittiin tulosta. Kengät olivat muotoutuneet mm. päkiän kohdalta. Hyvältä ne tuntuivatkin jalassa. Varmasti kuitenkin vielä vaaditaan useampi lenkki, ennenkuin lopullinen muoto asettuu. Tosin tuo "paistaminen" voidaan tehdä vielä parikin kertaa, jos siltä tuntuu.



Klossit paikoillaan, ensimmäistä testilenkkiä odotellessa..

Tulevalla viikolla ajan uudestaan Ouluun ajamaan Raksilan ke-krosseja. Seuraavana päivänä on vielä tiedossa soratieajelua Sonnisaaren panimolle. Näitä iltoja tulen vaalimaan hyvillä mielin, jotta jaksan sitten muutaman viikon päästä elää elämäni tähän asti raskainta päivää. 


Isä joskus 1950-luvun loppupuolella erästelemässä Kuusamon Soivion kairassa


Elän ja ajan isäni Veikko Kaakisen (30.4.1931-16.9.2015) muistoksi..






tiistai 1. syyskuuta 2015

TdH-reissu ja Velon varjot

Tour de Helsinki. Tapahtuma tuo jokaisen tapahtuman läpi ajaneen tai siitä kuulleen mieleen vuonna 1940 avatun Olympiavelodromin silhuetin, joka rapistuneisuudestaan huolimatta kiihdyttää edelleen pyöräilijöiden mieliä. Jopa siinä määrin, että voidaan kysyä perustellusti, onko se sen arvoista?



Retkikuntaa perustamaan
Tour de Helsinki valikoitui seuramme (Cyclos Kuusamo) historian ensimmäiseksi yhteismatkaksi maantiepyöräilyn kuntotapahtumaan. Kyseessä oli vielä 10v. juhlavuosi ja ajankohtakin sopi kohtuullisen hyvin aikatauluihin. Matkaltaan 140km ei olisi ylivoimainen oikeastaan kenellekään toiminnassamme mukana olevalle, mikäli halua vain löytyisi ajohommiin. Jokainen kyllä selvittäisi reitin, kunhan sovittaisi vain ajovauhdin kuntonsa mukaiseksi. Eri asia oli tietysti se, kuinka moni kykeni järjestämään tarvittavia vapaita. Seura tuki matkaa siten, että kustannukset eivät nousseet osallistumisen esteeksi.

Viime perjantaina seitsemän henkilöä pakkasi varusteet kahteen autoon: Hiace minibussi aka Haisu aka porobussi kuskasi viisi henkilöä matkatavaroineen ja Vito kuskasi kaksi henkilöä ja pyörät tykötarpeineen. Ensimmäinen etappi oli Kuusamosta Mikkeliin, toinen etappi Mikkelistä Helsinkiin ja majoitukseen Vantaalle. Kolmannen etapin prologina toimi varsinainen 140km maantieajo ja sen perään jouduttiin tapuloimaan loppusiirtymänä Helsinki-Kuusamo. Sellainen 1650km reissu siis viikonloppuun.



Rossin ja Vito

Kuinka monta maantiepyörää tykötarpeineen mahtuu Vitoon? Seitsemän meni aika kivuttomasti, yhdeksän on kuulemma ollut enimmillään.
Tien päälle
Ensimmäinen ajohuki alkoi.
Takana oli tilaa ja leppoisa tunnelma.
Lounas syötynä eteenpäin, jossain Matin ja Liisan aseman kieppeillä.
Eipä ollut moittimista 1. etapissa. Mitä nyt meinasi mennä välillä homma vähän vitoiksi, kun punaisen Viton apukuskin oven ikkuna päätti lävähtää kesken kaiken alas oven sisään. Nooooh. Sattuuhan sitä. Ei muuta kuin kolonna parkkiin ja rassaamaan ovea. Vesisateessa. Lopulta matka jatkui, sivulasi kiilattuna paikoilleen.

Yksi korjasi muiden katsoessa vierestä. Normimeininki :) Paitsi että tuossa kohdassa riitti yksi kokki hämmentämään keitosta. Tästäkin selvittiin ja matka jatkui.



Leveitä ovat valtatiet isossa maailmassa. Erityisesti lentokoneiden varalaskupaikat. Ruuhkaa ei näyttänyt olevan. Porobussilla meinasi olla tekeminen pysyä Viton perässä.
Pihivejä ja jakohihinoja
Saavuttuamme Mikkeliin kävimme tutustumassa kaupunkiin iltakävelyn merkeissä. Mikkelin keskusta oli positiivinen yllätys. Kaikki mukavan kompaktin keskustan elementit olivat kohdillaan: Marskiteema näkyi yleisesti, rautatieasema, kaupungintalo, kauppakeskukset, kirkko, tori (jossa oli eloa)...ja ilmassa oli ihan hyvät värinät. Hotellin iltasaunan jälkeen nautiskeltu pitkän kaavan illallinen Fransmannissa oli sitten piste iin päälle. Enpä muista, milloin olen syönyt niin hyvää ruokaa! Mixed Grill -tyyppinen setti upposi nautinnollisesti. Eikä ollut muillakaan valittamista. Kokki onnistui työssään loistavasti! 
Tarjoilija oli Kemijärveltä ja kiinnitti heti puhheen parteemme huomiota. Kertoi, että oli kuulemma hänenkin nuottinsa herättänyt huomiota: pyyntö vaihtaa jakohihina oli kummeksuttanut savolaista automekaanikkoa ;) Ilta sujui mukavasti juttua iskiessä hyvän ruoan ja juoman säestyksellä.

Lauantaipäivän teema jatkui rennoissa merkeissä. Hyvät yöunet, rauhallinen aamiainen, aamupäivän käppäily kaupungilla kaupoilla ja sitten taas matkaan hyvässä seurassa. Mikkeli jäi taakse, mutta itse kyllä meinaan suunnata sinne uudestaankin.



Tällainen turistibussi.



Katusählyäkö lie.





Kurjen linnut. Meni melkein jo Hitskokiksi.


"On siihen saanut muurari latoa tiilen jos toisenkin"


Jotkin koreografiat tässä on menossa, en tiedä mitkä..;)
Komea on kirkko mikkeliläisillä.



"Katellaanpa miltä se Mikkelin kaupungitalo näyttää.."

Pitääköhän Kuusamon entinen kaupunginjohtaja, nykyinen Mikkelin vastaava tuolta parvekkeelta puheita kansalle?


"Pojat. Kävelläänpä tuon torin yli niin että heilahtaa!" Ja pojat teki työtä käskettyä :)





Me ollaan täällä
Retkikunta suuntasi vähitellen pääkapunkiseudulle. Tiet alkoivat levenemään. Vaikuttivat kyllä leveämmiltä kuin ennen? Vai onko se pääkaupunkiseudulla vietetty ajanjakso jo haihtunut muististani? Ei sentään. Tuntui kuitenkin metkalta ajella vuosien jälkeen tuttuja reittejä. Edellisestä pääkaupungin visiitistä kun oli vierähtänyt viisi vuotta. Siinä ajellessa mietiskelin, että voisihan sitä tehdä turistireissunkin jossain vaiheessa. Kuka tietää. 

Iltapäivän tunteina retkikunta kääntyi Velodromin parkkialueelle. Täällähän oli selvästi jotain tapahtumassa?


Pojat ja tyttö kaiteella.



Käytiin ilmottamassa, että "Me ollaan nyt täällä. Tiijättekö?". Ei kyllä paljoa ilmeet värisseet tai kulmat kohoilleet ilmoittautumispisteessä.  Kummallista... 
Kirjekuorta tarjottiin kouraan ja tervetulotoivotukst tulivat kaupanpäälle. Kiitosta vaan! Mutta eipä ollut vieläkään kuoressa starttirahaa..?

Tutustuttiin yleiseen meininkiin ja poristiin muutamien tuttujen kanssa. Myyntitelttoja oli viiden vuoden takaista tilannetta enemmän ja kun aurinkokin paistoi, niin ihmiset olivat hyvällä tuulella. Lievenin Bioracer/Finfaltz-Rush Racing -teltalta ostin uudet Bioracer speedwear-malliston lyhytsormiset ajohanskat. Sehän tiesi vähintään 3kmh nopeampaa keskaria seuraavalle päivälle.


Velodromia piti tietysti käydä katsomassa ja sielä olikin paikallisia harrastajia ajamassa. Sitten loksahti leukaperät auki. Käsittämättömän hieno Rossinin ratapyörä ilmestyi verkkokalvolle ja vähitellen tajuntaankin! Omistajansa kertoi rakentamisesta ja osien hankinnasta. Erään tutun miehen varastojakin oli kuulemma käyty penkomassa Turun suunnalla. Upea pyörä ja hienoa, että löytyy vielä intohimoa rakenteluun!




 "Heeeetkinen...!"


Upea Rossinin ratapyörä!




Kuninkaanmäentiellä
Vähitellen oli maltettava lähteä pois Velolta ja suunnatava seuraavaan majapaikkaan eli Hotelli Vantaaseen. Sitä ennen käytiin puraisemassa vähän lounasta läheisessä baarissa. Huoneiden kuittauksen jälkeen vaihdettiin ajokamppeet ylle ja lähdettiin verryttelylenkille. Suunnattiin itään kohti sunnuntain reittejä ja tultiinkin sitten Kuninkaanmäentielle. Hyvä olikin, että ajettiin se läpi, koska reikää ja railoa riitti. 


Kyllähän tämä kisanaisen kilpuri eroaa hivenen tuosta Rossinistani. Hieno peli! Ja meikäläisen entiset kiekot o/

Poset jonosta.

Tietenkin alkoi satamaan vettä.

Hieno Palmenin kauppa.


Huoltohommissa Hotelli Vantaan parkkihallissa.
Lenkin jälkeen jouduttiin tekemään kalustohuoltoakin. Pyörät pestiin ja yhden miehen pyörän ketjua piti lyhentää ja koko voimansiirtoa putsata. Ketjulinkki oli jumissa. Remontin jälkeen vaihteet pelasivat taas kuin uudessa. Vaan pitäisihän se nämä hoitaa ennen reissua...
Sen päälle mentiin saunomaan. Kyllä teki terää löylytellä ja pikkuhiljaa ajatukset alkoivat suuntautua seuraava päivää kohti. Paitsi että vatsa murahteli äänekkäästi. Sillehän piti saada täytettä. Hotellin ravintola ei kyennyt tarjoamaan evästä kuin kolmen vartin viiveellä. Ilmeisesti henkilökunta oli kortilla, koska paikkoja kuitenkin oli. No, se oli pettymys mutta suuntasimme toiseen ravintolaan syömään. Vatsat saatiin lopulta täyteen ja käppäsimme sillä kertaa samantien takaisin hotellille. Nyt oli syytä päästä jo huilaamaan. Viimeinen ohjelmanumero oli pötkötellä sängyllä ja kiinnittää numerolappu valmiiksi ajopaitaan. Hermot meinasi mennä sen ainoan kerran koko reissussa sen lapun kiinnittämiseen. Ei maastomies enää oikein osannut, kun on tottunut hivenen yksinkertaisempaan lapun kiinnittämiseen ohjaustankoon. No, hyvä siitä tuli.


Hermot meinasi mennä lapun kiinnityksen kanssa..!

Kolmas etappi: TdH 140km
Herätyskello soi 06.15 ja porukka suuntasi alakertaan varhennetulle aamiaiselle. Startti kun oli 11.00 niin sapuskaa piti saada jo normaalia aiemmin. Yhdeksäksi oli tarkoitus ajaa pelipaikoille. Toiveet olivat korkealla aamiaisen suhteen. Karu totuus paljastui: neuvottelutilaan oli katettu termospullollinen kahvia, puoli purkkia maitoa ja muoveihin pakattuja kerrosruisleipiä. Jotka olivat kuivia. Ja se siitä. Siis mitä ihmettä??

Eihän se auttanut kuin juoda kahvit, jyrsiä sitä kuivaa ruisleipää ja hiipiä pakkaamaan tavarat ja kalusto takaisin autoihin. Sen jälkeen kiiruhdettiin normaaliaikaiselle aamupalalle, josta saatiin sitten oikeasti vatsat täyteen. Puoli 9 mennessä oltiin jo luovuttamassa huoneita ja päästiin lähtemään kohti Käpylää. Kävi kuitenkin selväksi, että jos Mikkelin Sokos Hotellissa oli priimaluokan ravintolapalvelut, niin Hotelli Vantaassa vastaava toteutus oli lähinnä ala-arvoinen. Kait se ihmisten juottamiseen keskittyminen näkyy tuossa kohtaa?

Niin tai näin, yhdeksän jälkeen olimme sitten parkissa Käpylän pallokentän vieressä olevalla hiekkakentällä. Tässä kohtaa retkikunta jakautui kahtia: me kuntoilijat touhusimme omaan tahtiin Cycloksen ryhmänä ja ryhmän kilpailijatar huoltajansa kanssa siirtyi Focus Ladiesin systeemeihin. Me koetimme pysyä pois tieltä, enkä usko että häiritsimmekään enää heidän valmistautumista.


"Joko pääsis ajamaan?"
"Hymyä pojat! Ei tämä ole niin vakavaa!"
 


 

Tähän loppuvat sitten omat kuvat. Hetken päästä starttiin.

Lähtökarsinaan ja starttiin
Kukin meistä oli miettinyt lähtöpaikkaansa ja missä vauhdissa koettaisi ajaa. Itsellä oli sellainen suunnitelma, että ajaisin rennon reippaasti, mutta samalla nautiskellen ja katsellen vähän ympärillenikin. Sijoituttiin konservatiivisesti nopeusryhmien etupuolelle, mutta aika kauas kuitenkin kuntosarjan keularyhmistä. Useita satoja kuskeja jäi vielä etupuolelle. 

Saattoajo Espooseen (n.11km) oli tuskaisankin hidasta, mutta siitä selvittiin. Vapaavauhti lähti kuten toivoinkin, sopivan reippaasti kiihdyttäen - ilman sitä pajavasaralla otsaan kiihdytystä. Ajoin tiiviisti yhdessä kahden seurakaverin kanssa. Vähitellen nousimme ylöspäin ja matka lähti etenemään. Velskolan mäkien jälkeen nousimme vetohommiin ja lähdimme ajamaan reipasta tahtia. Ryhmä oli revennyt mäkipätkällä ja ajoimme edessä olevia pienryhmiä kiinni. 

Jossain vaiheessa alettiin ajamaan kovempaa vetoa siirttyen koko ajan eteenpäin. Kuskeja tuli selkä edellä vastaan. Jossain vaiheessa olimme vetotöissä kahdestaan ja lopuksi kolmestaan. Meinasimme jo heittää kovan vedon pois, mutta kun ison peltoaukean reunassa näkyi todella ison joukon takalaita, päätimme jatkaa. Minulle todella tiukkavauhtista (38-40kmh) vetovaihetta tuli ehkä kymmenisen kilometriä, kunnes saavutimme ison vapaan vauhdin ryhmän kiinni vähän reilu tunti startista. Siitä eteenpäin ajoimme siinä, nousten keulakolmannekseen. Sykkeet laskivat reilusti vetovaiheeseen verrattuna ja ryhmässä pääsi helpommalla. 

Välillä nähdyt kolarit laskivat kuitenkin fiiliksiä ja päätimme keskittyä pysymään ehjänä loppuajan. Kunnes jossain 10-15km ennen maalia nähtiin kolariin joutuneita ja meille niin tuttu huoltomies. Silloin alkoi kylmäämään. Mutta ei auttanut kuin keskittyä ajamaan vaikka ajatukset olivat ihan sekaisin. Mitä oli tapahtunut? Voi ei!

Ryhmämme ajoi kohtuu siististi, Viikin tienoilla oli siltikin kummallisia paikan vaihtajia ja liikenteenjakajien kohdalla oli ahtaan oloista. Siinä vaiheessa lisäsimme taas vauhtia ja pidimme huolen, että pysyimme turvallisilla vesillä. Velolle saapuminen oli hienoa, kuten aina. Siitä ei pääse mihinkään. Loppuaika nettona 4:13 ja bruttona 4:16. Tosin tämä oli enempi sivutuote sille päivälle. Tavoitteet rennon reippaasta ajosta toteutuivat täydelleen. Ajattelin, että kyllä taidan olla hyvässä syysvireessä. Mutta ennen kaikkea - selvisimme ehjänä maaliin. Miten muille oli käynyt? Ja eihän vaan... Tulokset löytyvät täältä.

Apeaa uutisten odottelua 
Fiilikset latistuivat lopullisesti, kun vahvistui, että seurueemme naisurheilija oli joutunut kasaan, jonka aiheutti joku oikealta eteen kaatunut kuntosarjalainen.  Ikävä oli kaikkien siitä eteenpäin odotella, mitä kaatumisesta seurasi kun ensioireet olivat kuitenkin aika vakavat. Varsinkin kun vielä kuulimme päivän vakavimmasta vammautumisesta, jossa Porvoolainen harrastapyöräilijänainen oli saanut aivovamman ja oli koomassa sairaalassa. Aivan käsittämättömän surullista.

Epäuskoa lisäsi vielä tieto yöjunalla aamusta tapahtumapaikalle saapuneen seuramme kilpapuolen mieskuskin joutumisesta myöskin kolariin! Onneksemme ja hänenkin onnekseen tilanteesta oli selvitty muutamien satasien kalustovaurioilla ja kolhuilla. Kaiken päälle selvisi, että yksi miehistämme oli ajanut routakuoppaan ja rikkonut etukiekkonsa. Ajo oli keskeytynyt siihen.Lisätietoja odotellessa kävimme velolla suihkussa ja sen perään Mäkelänkadun ja Koskelantien kulmauksen baarissa syömässä sekä kahvittelemassa.

Käpylän hiekkakenttä tyhjeni vähitellen ja retkikuntamme istui minibussissa kentän laidalla iltaan 19 asti, kuulostellen miten asiat etenevät Töölön tapaturma-asemalla. Kävihän se tietysti mielessä, että mihinkähän aikaan sitä oltaisiin kotona. Edessä kun oli reilun 800km ajo takaisin Kuusamoon. Mutta emme halunneet lähteä ennen kuin tietäisimme tarkempien tutkimusten tuloksista. Kavereita ei kovin helpolla jätetä.

Porukka kertaili päivän tapahtumia, palaten kuitenkin aina ikäviin tapahtumiin. Ei kukaan osannut oikein iloita hyvistäkään suorituksista kun kuitenkin toiset makasivat sairaalassa hauraat kuoret rikkinäisinä. Hajonnutta kalustoa oli raahattu reiteiltä huoltotiimien toimesta. Yhdestäkin pyörästä oli mennyt kuiturunko kolmesta kohtaa poikki. 


Lopulta saatiin tietoja, joiden perusteella sitten päätettiin lähteä kotimatkalle. Sitähän ei ollut sitten kuin se reilu 800km edessä. Perillä oltiin ma-aamuna viiden jälkeen. Hyvä ja kepeä reissun aloitus oli kääntynyt raskaaksi kotiin paluuksi.

Viimeinen satanen alkaa, aamu alkaa jo kajastamaan. Kauas on todella pitkä matka!

Lopuksi
Päätimme, että reissun hyvistä puolista huolimatta yhteismatkaa emme enää järjestä Tour de Helsinkiin. Riskit joutua kolariin ovat aivan liian isot. Nykysysteemin täytyy muuttua jollain tavalla. Yksi mahdollisuus on porrastaa lähtöjä reilusti enemmän. Onko syynä porrastamattomuudelle Käpylän liikenteenohjauksen sulkuajat? Tästä seuraa sitten ajatus, että lähtö pitäisi siirtää johonkin, jossa porrastus onnistuu. Koska sitä tämmöisessä tarvitaan. Lisenssikuskien pitää saada ajaa omat lähdöt ilman, että yksikään kuntoilija tulee mukaan. Ja nyt niitä tuli sadoissa.

Suomalainen pyöräilykulttuuri on kehittymätöntä. Pyöriä ei tarkisteta ennen lähtöä. Niihin kiinnitetään varusteita niin, että ne saattavat irrota milloin vain. Pullot lentelevät. Merkkejä ei näytetä. Ajolinjoa vaihdetaan miten sattuu. Tehdään väsyneenä virhearviointeja. Jokaisen pyöräilijän pitää katsoa peiliin ja miettiä, osaanko ja kykenenkö? Otanko muita huomioon?

Tapahtuman järjestäjä kerää vuosittain arviolta 150-160t osallistumismaksuja. Tästä pitää osan näkyä reitinkin kehittämisessä. Kelvottomimmat reittiosat pois. Kuntosarjoista pitäisi ottaa ajanotto kokonaan pois. Jokainen saa kyllä mitattua ajoaikansa itsenäisesti. Saattoajo pitäisi olla lyhyempi sekä hivenen reippaampi. Tai sitten ajajat liikkeelle useassa ryhmässä.

Sen verran paljon tämä toteutusmalli sisältää riskejä, että Cyclos ei enää tule järjestämään yhteismatkaa Tour de Helsinkiin. Ainakaan niin kauan, kun selkeitä muutoksia ei tule. Ketään emme voi lähteä kieltämään osallistumasta yksilöinä. Yhdistyksenä siirrämme katseen muihin kuntotapahtumiin. 

Tapahtumana TdH on kehittynyt näyttävyytensä puolesta. Kaikenlaista oheissälää on rakennettu itse asian ympärille. Mutta itse asia, eli se ajaminen pitäisi kuitenkin olla keskiössä. En havainnut juurikaan edistystä siinä suhteessa 2010 ja 2015 painoksissa. Kymmenen vuotta on pitkä aika yhden tapahtuman osalta. Siinä ajassa pitäisi tapahtua parannuksia. Tiedän, ettei järjestäjän osa ole helppo. Kuulemma tien kuntoa on koetettu saada paremmaksi. Mutta jos tienpitäjä ei ole suostunut korjauksiin niin miksi on pitäydytty härkäpäisesti entisessä?

Pyöräilyn pitäisi olla parasta yhdessä.Tässä tapahtumassa se varmasti sitä onkin aika monille. Mutta liian monelle se ei sitä ole. Joillekin pelkkää kärsimystä. Ja siinä vaiheessa, kun yksi potilas makaa aivovamman saaneena koomassa, pitää herätyskellojen alkaa soida. 

Voimia kaikille itsensä satuttaneille ja voimia toipumiseen.