torstai 26. helmikuuta 2015

Sivakointia

Tylsyyttä voi torjua monella tavalla. Joku juo viinaa, joku virkkaa lapasia, joku laulaa kuorossa ja sen semmoisia ajanvietteitä tähän perään oman maun mukaan. Jos kaverit järjestävät Siperian länsirajalla hiihtotapahtuman niin siihen on pyöräilijänkin osallistuttava. Varsinkin kun kyse on 12h sivakoinnista, jossa on puoli päivää aikaa nylkyttää menemään Oivangin 3,05km latua 1-6hlön joukkueissa. Välillä voi tankata muonaa Nuorisokeskuksen kahviossa tai huilata jalat kohti kattoa viereisen liikuntasalin lattialla. Viime lauantaina, järjestyksessään 3. kerran sivakoitu tapahtuma keräsi pitkälle toistasataa suksimaan kuuseen tai sen ympäri. Polkupyöräilyseuramme Cyclos Kuusamo sai suksille kaksi vahvaa 6 hlön joukkuetta, joten hakeuduin jäseneksi joukkueeseen Uljaat, Armaat, Ylväät ja Pontevat OIvangin Pommit. Nimiyhdistelmä oli yhdistelmä useammista nimiehdotuksista. 

Kierroksia merkattiin tukkimiehen kirjanpidolla tauluihin järjestäjän toimesta, riitti kun huuti numeronsa saatuaan kierroksen täyteen. Naisten kierros kerrottiin kertoimella 1,14 (punaiset kierrosmerkinnät), jolloin kilpailullisesta osuudesta tuli tasaisempaa. Cycloksen I joukkue menestyi erinomaisen hienosti tullen toiseksi KEV:n I jälkeen. Järjestävä kolmikko Harri Mourujärvi, Jaakko Kallunki ja Vesa Isoviita alias Kiveskujan Kilske sijoittui kolmanneksi. Kaikki muutaman kierroksen sisällä toisistaan, joten tasaista oli taisto.


Lauantaille sattui vielä mainio lentokeli niin tämmöinen polkupyöräilijäkin kykeni sivakoimaan ihan kohtuullisesti. Edellisten vuosien tuiskuista ei ollut tietoakaan. Joukkueessamme oli paikallinen urheilutoimittaja, paikallinen mäkihyppytoiminnassa mukana oleva konkari ja hänen alakouluikäiset lapsensa ja heidän kaverinsa. Loistava sekajoukkue siis kyseessä. Saimme kerrytettyä rapeat 145km josta itse sivakoin lauantai-iltana 30,5km eli 10 kierrosta. Se yhdestoista meni omaan piikkiin, kun nautiskelin viimeisestä kierroksesta pari minuuttia liian pitkään virallisen kello 20.00 aikarajan. Ihan mukavasti sain kierrettyä rinkiä (33,5km siis) omista lähtökohdista. Tälle talvelle pyöräily on maistunut ja hiihtoa oli kertynyt pohjiksi semmoiset 68km. Nyt päästiin siis jo yli satasen. Saisko vielä toisen mokoman sivakoitua jahka kevätaurinko alkaa paistamaan.

Mutta siis. 12h Sivakointi alkaa vakiinnuttaa paikkaansa länsi-Siperian talven The Tapahtumana. Ensimmäisessä painoksessa oli nelisenkymmentä osallistujaa, nyt siis toistasataa. Ja mukana perhejoukkueita, firmajoukkueita, seurajoukkueita, entisiä urheilijoita, nykyisiä urheilijoita, kaikenlaisia kestävyyshulluja ja ihan tavallisia sivakoitsijoita. Ja minä.

Paras joukkue kerrytti matkaa 231,5km ja hulluin soolohiihtäjä 198,5km. Eiköhän nämä tulokset saa jatkossa näitä enempi tosissaan suksijoita kokeilemaan hommaa. Toivottavasti meitä muita tavan sivakoijia tulee entistäkin enemmän tulevina vuosina mukaan. Kynnykset ovat ainakin matalat tämmöiseen tapahtumaan, kun oivaltaa ettei sielä tarvitse puolta päivää välttämättä hinkata menemään. Kiitos järjestäjille ja Oivangin Nuorisokeskukselle! Tästä linkistä löytyy 12h Sivakoinnin infot ja jälkipelit sekä kuviakin, käykääpä tutustumassa.

Kuusamo 12h Sivakointi 

 

lauantai 14. helmikuuta 2015

Ystäville

Hyvää Ystävänpäivää kaikille lukijoille! Kallistan kypärää ja kumarran teille kaikille!

Hienoa, että olette kulkeneet blogini mukana jo ihan kohtalaisen pitkänkin huikosen. Mukava se on porukassa bloggailla, kuin pyöräilläkin! Mutta toki ainakin jälkimmäinen sujuu yksinkin. Kuten tänään. Pitihän se käydä ulkoiluttamassa pyöräilijän parasta kaveria. Pari viikkoa kestäneet tuuliset päivät alkoivat tyyntymään ja normaali pakkaskeli palasi takaisin.



Onneksi kylmän kelin rinnalla kulkee yleensä upea sää. Pakkasta oli lähtiessä -9C ja lenkin aikana miinukset kasvoivat -15C:een. Aavistuksenomainen 3ms luoteistuuli sai poskipäät ja varpaat kipristelemään siitäkin huolimatta, ettei valitsin lenkkireitiksi varsin mäkisen reitin. Kylmässä kelissä on mukavempi ajaa sopivaa mäkinousua kuin loikotella kovinkin reippaasti alamäkeen. No, sitäkin tänään oli ja 45kmh tuossa kelissä tuntui! 

Talviajamisen vaatetuksesta on yhtä monta mielipidettä kuin on ajajaakin. Ikänsä urheilleilla saattaa olla kone siinä vireessä aina, että lämpöä riittää eikä kerroksia tarvita. Tämmöinen nelinelonen diabeetikkoharrastelija tarvitsee aika holtittomasti vaatetta pärjätäkseen päivän kelissä. Jaloissa oli yhteensä kolme kerrosta, päällimmäisenä lämpimät ajohousut (ne Helin tekemät!). Yläkropassa...odotas...yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi ja kun heijastinliivi lasketaan vielä niin kuusi kerrosta. Kaulassa kaksi puffia ja kypärälakki. Päässä lisänä hiihtolakki, pipo ja kypärä. Kädessä lapaset ja nahkarukkaset. Jalassa yhdet kohtuupaksut, pitkävartiset sukat ja Laken 303 ajokengät. Hyvin osui vaatetus kohdilleen. Kone oli lämmin, ainoastaan varpaat kärsivät kohmeudesta ja poskipäitä nipisteli viima. Joku varmaan pyörittelee päätänsä, että kaveri vuoraa itseänsä kuin miseliinimies. Pakko se on, kun palelee muuten. Talvessa tarkeneminen on yksilöllistä. Mikä sopii yhdelle, on toiselle aivan liikaa.

Tänätalvena on kyllä ajaminen maistunut. Päivän lenkki puhkaisi 1600km rajan. Parina viimeviikkona on tullut 40km työmatkaa, kaikki muu on erikseen ajettua lenkkiä. Siinä mielessä tasalaatuinen pakkastalvi on ollut, että pitkiä ulkoliikuntataukoja ei ole nyt tullut. Se selittää lenkkiaktiivisuuttakin. Vaikkakin tänäänkin kyllä lähtö ei ollut maailman herkintä. Tunnin kun oli ajanut niin sitten alkoi kone kiertämään mukavasti ja kiittelin mielessäni, että kannatti lähteä. Varsinkin kun auringonlasku oli tajuttoman hieno tänään!

Tässä lisää kuvia päivän reissusta, 2,5h ja pikkasen päälle viiskymppiä. Vauhtia otin taajaman kierroksella ja sitten suuntasin korpeen. 


Talvimaantiepyöräilijän toiseksi paras kaveri.

Mäkelän maisemia


Tämän pyöräilijän paras kaveri!


Tuolta kynnykseltä lähdettiinkin haipakkaa alas. Keula kohti itää, Hiidenvaaran etelärinteillä kulkevalla Kärpänkyläntiellä.



Autiotiloja riittää..




Vasemmalla talvipyöräilijän toiseksi parhaat ja oikealla kolmanneksi parhaat kaverit.

Vajaan 30km päässä sijaitseva Naatikkavaara siintää horisontissa, huippu 431m merenpinnasta.

Aika huikea oli palailla kotiin näissä tunnelmissa..!



sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Vuosipäivä

Tasan vuosi sitten ajoin Highballin neitsytlenkin, vajaa 3h ja reilu viiskymppiä. Sen jälkeen niitä on kertynyt jokunen lisääkin ja voi pojat ja tytöt, että ovatkin olleet huikeita reissuja!


Täytyy todeta, ettei minulla ole ikinä ollut näin hyvin omille mitoilleni sopivaa pyörää. Ei koskaan. Kaikki muut ovat olleet vähän sinnepäin. Santa Cruzin suunnittelijat ovat kyllä osanneet mittailla millit ja kulmat niin passelisti, etten tällä kokemuksella keksi parempaa jäykkäperärunkoa. Aika usein kuluneen vuoden aikana on tullut ajateltua, että tämän pyörätyypin ideaaliaihio on tässä. Vaihtamalla se ei todellakaan tule parantumaan. 

Kulutustavaraa
Osia voi hipistellä, se on selvä. Ketjut vaihdoin viime kesänä, ennen Syötteen maastoseikkailuja. Siinäpä se sitten on ollutkin! No, etukiekkohan meni siinä typerässä haaverissa, jossa ajokaveri kojautti maantiepyöränsä etukiekolla Funworksin kehän ropelille. Mutta siinä ei ollut kysymys kulumisesta. Se oli vaan puhdasta typeryyttä molemmilta osapuolilta. Onneksi oli varakiekko ja sillä olenkin sitten ajellut puolisen vuotta. Suunnitelma on tosin olemassa kiekkojen suhteen. Kempeleen kiekkotohtori on lupautunut heikkona hetkenään rakentamaan jälleen jotain uutta. Tai osittain vanhaa, sillä ajatus on käyttää nykyiset DT240s navat ja GF Hifin peruja olevat ydintuhon kestävät Bontrager Duster kehät ja puolata ne sitten uusilla pinnoilla ja nippeleillä. 

Satula on tiensä päässä ja se aiheuttaa lievää ahdistusta. Hanurini on tykännyt vuosimallin 2011-2012 Selle Italia XC -mallin jakkarasta, mutta sitä ei ole enää valmistettu aikoihin. Hyllyssä on kyllä kaksi vastaavaa, mutta väritykseltään valko-vihreitä. Mustahan se olla pitäisi. Saa nähdä, joutuuko tässä kuitenkin hyväksymään värikoodauksen vastaisen yhdistelmän. Perskohtainen tuntuma voi ratkaista asian. Olisikohan jossain päin Suomea pajaa, joka virittäisi satuloihin vastaavanlaiset mustat päälliset? Vähän kyllä epäilen. 




Muutapa ei ole sitten tarvinnut vaihtaakaan. Ei edes keskiölaakeria, joka korkkasi Scandalissa jo muutaman tuhannen ajokilometrin jälkeen. Sama laakeri on ollut nyt vuoden päivät käytössä, eikä toistaiseksi ole oireillut mitenkään. Olisiko tässäkin takana se, että Highballin kiertojäykkä runko on armollisempi keskiölaakerillekin. Luulen näin. Täytyy kuitenkin tehdä tässä lähitulevaisuudessa täyshuolto ja siinäpä sitten tulee tarkistettua laakerin sielunelämä ja kunto. Voihan se olla, että uusi pitää laittaa tulevan ajokauden menoja silmällä pitäen. 

Thomsonin putkiosat ovat jälleen osoittautuneet asenna ja unohda -tyyppisiksi. Todellista laatua, eikä tarvitse miettiä ikinä tai missään, että kestävätköhän? Polkimet aiheuttivat edellisessä pyörässä vaivaa. Shimano XT:n polkimet ovat olleet erinomaiset. Ei minkäänlaista moitetta niille. Jalka löytää polkimille nopeasti ja klossi kiinnittyy moitteetta. Aivan sama, onko lunta tai kuraa välissä. Eastonin EC70 carbon lowriser 690mm leveydessä on myös ollut oikein toimiva tapaus. Yhdessä satamillisen stemmin kanssa ohjaamo on toiminut kuten pitää.

Voimansiirrosta muutoin täytyy todeta, että luojan kiitos investoin SRAM:in XX-kampisettiin. Modasin ne Rotorin 26/38 qringeillä ja siinä on ollut kyllä loistava yhdistelmä. Totuus on se, että yhden rattaan systeemillä olisin ollut lirissä monet kerrat. Kai sitä on sen verran heikko yksilö, että jossain Syötteellä tarvitsee todellakin pelastusrengsta, vaikka takana olisi kuinka 36 piikkistäkin tarjolla. Kapea q-factori (156mm) on ollut enemmän kuin hyvä juttu. Polvi- ja säärikulmat ovat tykänneet! Jotkut arastelevat kuituosien käyttöä maastopyörässä. Ihan turhaan. Nuokin kammet ovat saaneet surutta kyytiä matkan varrella ja ovathan ne ottaneet osumaa ja käytön jälkiä on. Mutta mitä sitten? Sitä vartenhan ne on tehty. 

Hopen Race X2-evot ovat täyttäneet myöskin tehtävänsä moitteetta. Siinä ovat jarrut, jotka ovat myöskin satsauksen arvoiset. Ei mitään moittimista ja ovat myöskin joutuneet koetukselle kaikissa mahdollisissa olosuhteissa.

Päivityksiä
Tulevalle ajokaudelle on suunitelmissa päivättää vaihdeosia. Paljon kilometrejä nähneet SRAM:n X9:t alkavat olla siinä kulumisen asteessa, että paras olisi päästä jo pikkuhiljaa huilaamaan. Tilalle olen kaavaillut XO-sarjan Type 2.1 takavaihtajaa ja jos budjetti kestää niin XX:n liipasimia/etuvaihtajaa. No, katsotaan nyt mitä lompakko sanoo. Yleensä se panee kyllä hanttiin...

Hommasin uuden keulan tuossa jokunen aika sitten, kun semmoinen ilmestyi sangen edullisesti tarjolle. Tai ei se uusi ole, vaan käytetty, mutta muutaman vuoden tuoreempi kuin nykyinen Foxin 100mm RL. Olennainen ero on siinä, että tässä tuoreemmassa versiossa on 15mm läpiakselin alajalat, kun vanhassa on perinteinen pikalinkkusysteemi. Muuten kyseessä on sama keula. Ei mitään ihmeellisiä säätöjä, mikä oikeastaan sopii minun ajotyylilleni ja tavoilleni vallan mainiosti. Paluuvaimennuksen säätö ja kiinni tai auki. Siinä se. Läpiakselimalli tuo kuitenkin lisää kiertojäykkyyttä ja tukevoittaa keulan toimintaa. Kun DT:n navatkin tälle keulatyypille valkattu niin nyt tähtäimessä on se kokoonpano, mitä alunperin suunnittelinkin.


15mm läpiakseli on pikkaisen tukevampaa sorttia, kuin tavallinen pikalinkku. Akelin päät eivät kierry ja rengas tulee asentaessa aina suoraan.

Että siinähän sitä onkin taas suunnitelmaa. Mutta kun perusraami on kohdillaan niin mikäs näitä muita osia on päivitellessä. Kyllä se totuus jälleen osoittautunut todeksi. Köyhän ei kannata ostaa halpaa. 

p.s. niin, minkäverran sitä ensimmäisen vuoden aikana tuli sitten ajettua? Kun ynnäillen kaiken yhteen niin yhteensä 294h ja 6034km. 



















sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Minä olen..

Rakastan polkupyöräilyä. Harrastan polkupyöräilyä. Olen polkupyöräilijä.

Kuusamon Uistimen Helmi-Räsänen on hyvä pyydystämään harvinaisia saaliita..
Olen talvipolkupyöräilijä.
Hiihtopitäjässä siis todellakin erittäin pienen vähemmistön edustaja. Jos edustaisin kasvi- tai eläinkuntaa, kaltaiseni olisi julistettu aikapäiviä sitten uhanalaiseksi lajiksi. Todennäköisesti minut on luokiteltu paikkakunnalla hulluksi. Tai pölijäksi. Ihan hyviä luonnehdintoja. Enemmin olisin kesäpolkupyöräilijä, mutta tämä Suomen kartan koilliskolkka sattuu tarkoittamaan sitä, että talvea riittää lokakuusta maaliskuun loppuun. Huhtikuu voi olla jumalattoman lämmin, toukokuu ja kesäkuu ovat yleensä kalsean kylmiä. Takatalvi voi saapua porstuaan vielä juhannusviikollakin. Tämä kuluva talvi on erittäin runsasluminen. Pikkuhiljaa on metri satanutta lunta tontissa.


Olen maastopolkupyöräilijä.
Maastossa ajaminen tuottaa minulle suurta nautintoa. Luonnossa liikkuminen rauhoittaa. Maastopolkupyöräilyn monipuolisuus, vaikeus, palkitsevuus, vauhdikkuus ja elämyksellisyys vetoaa minuun syvästi. Maastopolkupyöräily on nykyaikaista eränkäyntiä. Maastopolkupyöräilytapahtumien ilmapiiri on erittäin hyvä, kaveria autetaan ja kannustetaan. Harvemmin näkee leuhottamista tai kyräilyä. Maastopolkupyöräily pitää kyllä jalat maassa, vaikka välillä renkaat olisivatkin ilmassa. 


Olen sisäpolkupyöräilijä.
Tai oikeastaan, tuo pitää kyllä muuttaa muotoon sisäpyöräilijä. Olen aiemmin ajanut paljon vapaarullilla (oltuani enimmäkseen maantiepolkupyöräilijä), mutta nykyisin sisäpyöräily tarkoittaa spinning-pyörällä ajamista. Viimesyksynä alkoi kuudes sisäpyöräilykausi. Kotiseurani Cyclos Kuusamon viikkotreeneissä rakennetaan sulan maan ajokauden kuntoa. Kuusamon Liikuntakeskuksen Tomahawk I.C.E. -spinningpyörät saavat kyytiä niin seuramme sisäpyöräilytreenien kuin kaupungin omien spinning-tuntien muodossa. Käyn niilläkin silloin tällöin. Sattuneesta syystä minulla on hivenen tiiviimpi suhde näihin Tomahawkkeihin. Ei mitään lemmenfiksaatiota sentään. Enemmän niiden kanssa tuli kirottua. Huolsin viimesyksyn aikana kaikki liikuntakeskuksen 20 pyörää lähes aasta ööhön. Voimansiirto uusittiin ja tarpeen mukaan muita osia. Iso urakka, mutta kannatti varmasti tehdä.



Tomahawkin runko purettuna, uutta voimansiirtoa vaille. Näitä tuli käytyä läpi  20kpl, eikä aiempaa kokemusta asiasta ollut.
Olen maantiepyöräilijäkin.
Kyllä pidän maantiepyöräilystäkin. Keväällä, kun tiet sulavat on mukava lähteä ajamaan asfalttia pitkin. Viimekevät ajoin nekin reissut maastopyörällä, tulevana keväästä ei vielä tiedä. Rossin on toistaiseksi odottamassa niitä ajeluja, mutta jos kauppoja tulee tehtyä niin sitten jatketaan viimekevään tapaan. Se hyvä puoli 29-jäykkäperän omistamisessa on, että se taipuu erinomaisen hyvin ihan mihin tahansa alustaan. Maantiepyöräilyä voi harrastaa sorateillä, joita täällä riittää yllin kyllin. Olenkin siis myös erittäin vahvasti soratiepyöräilijä.



Olen harrastajatason polkupyörämekaanikko.
Olen ollut alalla töissä ja oppinut yhtä ja toista. Olen sittemmin huoltanut omia ja tuttujen pyöriä ja rakentanut itselleni muutaman polkupyörän. Jokainen härveli on pitänyt purkaa ja kasata, mikä on omassa omistuksessa ollut. En osaa todellakaan kaikkea mahdollista ja tietyt jutut jätänkin spesialisteille. Kalusto- ja osaspeksaus on mukavaa ajanvietettä. Edullistakin. Paitsi sitten, kun painaa lähetä-namiskaa. Silloin yleensä kirpaisee. Sitä kun on tullut krantuksi. Mikä tahansa ei enää kelpaa. Toisaalta, pyöräilyssä jos missä pätee sanonta: köyhän ei kannata ostaa halpaa. Laatu seuraa hintaa, tosin muutamien tuhansien eurojen jälkeen (ehkä n. viiden sellaisen) erojen löytäminen alkaa olla harrastajalle sen verran vaikeaa, ettei välttämättä ole järkeä enää maksaa itseänsä kipeäksi. Tosin järkeä näissä hommissa ei muutenkaan niin paljoa ole. Ja jos lompsassa on varantoa sijoitettaksi, niin miksi ei?



Laatu maksaa mutta on sen väärti näillä harrastamiseen sijoitetuilla tuntimäärillä.

Olen ikämiespolkupyöräilijä.
Ttosin en vielä kovin vanha sellainen. Elämässä on kuitenkin paljon muutakin, vaikkakin pienemmissä painotuksissa. Ikä tuo joustavuutta, koska itselleen täytyy olla armollinen. Toivottavasti kuitenkin tämä harrastus tuo lisää elämän makuisia ikävuosia. Tai jos ei niitä lisää, niin ainakin parantaa sitä loppupään toimintakykyä. Senpä takia ei kannata rääkätäkkään itseänsä loputtomiin. Ikämiehenä jalan voi laittaa maahan juuri niin usein kuin siltä tuntuu. Ei tarvitse todistella niin kauheasti kenellekään mitään. Tässä vaiheessa on yleensä polkupyöräiljäkin ymmärtänyt, että aina on niitä jotka ajavat sinua enemmän ja nopeammin. Ei kannata murehtia sitä, mihin ei voi vaikuttaa vaan keskittyä siihen, mikä on omissa hyppysissä. 


Olen pyöräilyn penkkiurheilija.
Seuraan talvella cyclocrossia, niin belgialaisten sarjoja kuin worlcuppia. Cyclocrossi on loistavaa pyöräilyviihdettä ja sisältää kaikkia niitä elementtejä, joita on melkeinpä kaikissa muissa pyöräilyn alalajeissa. Maantiepyöräilyn puolelta seuraan kevätklassikot todella tarkkaan. E3-Harelbeke, Ghent-Wevelgem, Ronde van Flaanderen, Paris-Roubaix, Liege-Baston-Liege jne. innostavat joka vuosi monin tavoin. Etappikisoista tulee seurattua Giroa ja Touria vaihtelevan tiiviisti.

Olen 1-tyypin diabeetikko.
Pääsääntöisesti sen kanssa tulee toimeen kohtuu hyvin. Mitä paremmassa fyysisessä kunnossa olen, sitä paremmin pysyy sokeritasapaino hallittavassa formussa. Jos syöttöä on liikaa kykyihin nähden, sukeltaa sokerikin ennemmin tai myöhemmin. Jos kuormaa on liikaa, jälkikeikunta on voimakkaampaa. Jos unet jäävät vähäiseksi, tasapaino on arvaamattomampaa. Jos syömisten rytmi ja sisältö ei pysy tolkussaan, lukemat sahaavat ylös ja alas. Rutiinit luovat turvaa, mutta kannattaa myös kokeilla erilaisia juttuja vähitellen. Ei kannata jäädä yksien toimintapojen varaan, koska elämä ei mene kuitenkaan niin, kuin asioita suunnittelee. Eikä mielestäni kannata jäädä ylikorostuneen sokeriseurannankaan loukkuun. 


Olen selkäreumaatikko.
Selkäni tila on ollut viimevuodet kohtuu hyvä, kiitos parantuneen lihaskunnon ja liikkuvuudesta huolehtimisen. Kuluneena talvena on ollut yksi noin kuukauden vaikeampi jakso. Tomahawkien huoltohommat saivat lihaksiston jumittamaan ja sitä myötä tulehtumaan. Sain onneksi jumit laukeamaan ja taas mennään ilman isompia kipuja. Jokainen aamu viimeisen 20 vuoden aikana on kuitenkin ollut enemmän tai vähemmän kankea. 


Olen myös kohta 18-vuotiaan tyttöni isä, huomisesta lähtien myös jälleen työelämässä. Projektihommat alkavat Kuusamon kaupungilla jälleen ja ainakin seuraava puolivuotta tehdään töitä konttorityöläisenä. Treenailu tuleekin painottumaan muutamiin iltoihin ja viikonloppuihin.

Tähtäimet tietysti sulan maan ajan ajotapahtumissa. Eiköhän sitä tule ajettua taas muutamia herkullisen haastavia tapahtumia ja kosolti omia reissuja pitkin ja poikin Koillismaata o/