maanantai 23. marraskuuta 2015

Lumiajan aktiviteetit ja hiihdon viha-rakkaussuhde

Talvi parkkeerasi Kuusamoon 7.11.2015, pari päivää Hossan mtb-reissun jälkeen. Lunta satoikin sitten reilun viikon ja lumilapiota sai heilutella ahkerasti. Sulan maan ajan aktiviteetit vaihtuvat lumiajan tekemisiin.


Tellu tykkäsi päivystää lumikummun päällä pitkästä aikaa. Ei paljon tuulen tuiverrukset haitanneet hänen oloansa.

Tomahawkin kuritusta ja talvipyöräilyä
Järjestyksessään 7. sisäpyöräilykausi käynnistyi seuran harjoitusten merkeissä. Tiistai-iltaisin ajettava puolentoistatunnin vuoro (josta tunti varsinaista ohjelmaa) on tärkeä talviajan harjoittelun muoto. Tällä kaudella saamme 18 viikon aikana makustella kaikkea pyöräilijälle tarpeellista. Kauhun sekaisella innolla odotan sydäntalven viikkoja. Tomahawkit saavat kyytiä kuskien lisäksi.

Talvipyöräily on myös ohjelmassa aiempien vuosien tapaan. Muistan hyvin, kuinka ajattelin syksyllä 2009, että voisihan tätä pyöräilyä harrastaa lumiajallakin. Olin liittynyt Cycloksen jäseneksi ja porukkalenkkeily innosti vuosien yksinajelujen jälkeen. Hommasin talviajovarusteita ja sitkuttelin  napavaihteisella Nishikillä kokeneiden talvipyöräilijöiden perässä. 32mm nastarenkaat muljusivat karhunkynnen urissaOlin jokaisen sunnuntailenkin jälkeen enemmän tai vähemmän puhki. Energiaa paloi isolla liekillä, kun hiilihydraattikonetta totuteltiin rasvojen polttoon. Sitkeästi kinnersin jojon perässä sen talven ja seuraavana kesänä kestävyyskunto olikin täysin eri tasolla kuin ennen. Siitä talvesta lähtien olen ajanut useita tuhansia kilometrejä lumiajalla. Nykyään porukkalenkit ovat jälleen harvinaista herkkua. Enimmäkseen saa ajaa oman itsensä seurassa.

Hiihtoa muistuttavan, suksilla suoritettavan liikehdinnän harjoittaminen on ollut viimeisellä vuosikymmenelllä talviajan tekemisten repertuaarissani joskus enemmän, pääsääntöisesti vähemmän. Paikallisten hiihtäjien mittareilla mitattuna naurettavan ja itkettävän vähän. Mutta voin sanoa, että hiihtämisen fyysinen puoli on ollut pienin este sujuvan etenemisen suhteen. Henkisen syväinhon sulatus ja suodatus on vaatinut todella paljon töitä. Puranpa tässä seuraavassa auki asiaa pidemmän kaavan kautta. Älkää nukahtako. Hiihtoasiaa inhoavat, lukekaa kuitenkin.

Hiihtämisen varhaisia muistikuvia
Ensimmäiset hiihtomuistot menevät puusuksiaikaan. Muistan horjuneeni 1970-luvun puolenvälin tienoilla kotipihallani vanhoilla tumman punaisilla puu-Järvisillä, bambusauvoilla tukea pitäen. Ikää oli suurinpiirtein viisi-kuusi vuotta. Sukset olivat varmaankin siskojeni tai vanhempieni perua 1960-luvulta. Siteet muistuttivat Y-kirjainta. Sukseen oli kiinnitetty siteen etupuolelle puolikuun muotoinen nivelletty metallilipare. Sen siteen puoleisessa osassa oli hammastus, joka lukitsi siteen kärjen ala-asentoonMonon kärki puristui siteen ja suksen väliin. Siteen pohjassa oli piikit, jotka puristuivat monon kärkiosassa oleviin reikiin. Monoista muistan vain sen, että ne olivat yleensä joko liian isot tai liian pienet. Varpaita paleli aina

Insbruckin Olympialaiset 1976: Helena Takalo voitti Olympiakultaa 5km hiihdossa sekunnin erolla ennen Neuvostoliiton Raisa Smetaninaa. 

Johtuiko liene ylipäänsä siitä, että vielä 30-35 vuotta sitten talvet olivat aina joko kylmiä tai helevetin kylmiä. Lunta oli runsaasti. Vuoden 1984 marras-joulukuu oli todella kylmää, 35-40C oli normaali lukema. Kävin koulua 8. luokalla ja menin pyörällä pääsääntöisesti aina kouluun. Kun mittarissa oli eräänä aamuna -45C jouduin piruvie kävelemään. Mummopyörän Fauberin keskiön rasvat jäätyivät, eikä voimansiirto suostunut änähtämäänkään suuntaan tai toiseen. Vuoden taittuessa tilanne ei muuttunut, päinvastoin. Loppiaisena 1985 kotimittarissa oli eräänä aamuna -52C. Sinistä viirua näkyi mittarissa nippa nappa asteikon pohjassa. Silloin kävi mielessä, että mitähän tästä tulee? Virallinen pakkasennätys kirjattiin reilut 50km pohjoisempana, Kiutakönkään kanjonimontussa -48C lukemiin. Muistan, kuinka autot jäätyivät ja talojen lämmitykset olivat kovilla. Piipuista puski savua suorana sojona taivaalle. Kylän päällä oli savukatto. 

Takaisin aiheeseen

Karhut kehiin!
Isä päätti modernisoida pojan hiihtokalustoa joskus 1980-luvun alkuvuosina. Ilmeisesti koulujen liikuntatuntien ohjelmistossa ollut hiihto pakotti tähän. Sainkin Karhun lasikuitusukset! Nehän olivat reilusti kapeammat kuin vanhan mallin puusukset. Siteet olivat 3-piikkiset, vajaat kymmenkuntasenttiä leveät mallit, muistuttaen vanhoja puusuksiajan siteitä. Karhujen kohtaloksi koitui eräs välitunti ennen varsinaista liikuntatuntia. 

Koulumme vieressä oli (ja on edelleen) suo, jonne vietti 5-6m mittainen rinne. Totta kait sinne alatasanteen kynnykselle viriteltiin hyppyri, josta sitten vedettiin komeita leiskautuksia Kokkos-Pentin malliin. Hyppyrin nokka kului vähitellen aika pystyksi ja heittäväksi. Niin koetti tämä kohtalokas hetki. Muistan vieläkin, kuinka ponnistus osui hyvin kohdilleen. Se vain, että suuntaus ei vienyt eteenpäin, vaan ylöspäin. Hetkeksi. Yritin loppuun asti telemarkkeja, mutta hyppyhän tuli sitten melkoilailla nokilleen alas. Oikean puoleisen Karhun kärki haukkasi tannerta pärähtäen poikki. Hyppääjä pyörähti lutzin kautta tulppiin ja lumi pöllysi. Kun ensimmäinen henkäys palasi tyhjiin keuhkoihin, katse totesi vahingon sattuneen. Karhun kärjen riekaleet roikkuivat pintakuoren varassa. Poika lähti kotiin selittämään tekosiaan, kun muut lähtivät hiihtämään. 

Olin helpottunut, vaikka isän reagointi pelottikin. Eihän se auttanut isällä kuin käydä ostamassa uudet sukset, mutta muistan hänen vannottaneen, että mäkihyppääjän ura saisi jäädä. Jäi se. 

Sarajevon Olympialaiset 1984: Marja-Liisa Hämäläinen voitti 5km, 10km ja 20km Olympiakultaa. Nykäs-Masa liiti suurmäen Olympiakultaan.  

Voitelun hallinta ja koulun liikuntatunnit
Voitelupuoli meni niin, että isä käytti sukset voitelussa alkutalvesta, ennen ensimmäistä liikuntatunnin hiihtoreissua. Kun sukset oli rasvattu, sain kouraani pitovoidepurkin. Ohjeeksi sanottiin, että kun pito alkaa jossain vaiheessa heikkenemään, niin laita purkkia keskelle. No, tein työtä käskettyä ja vetelin purkkia talven kuluessa. Ei se isä vaan sitä sanonut, että sitä voidetta olisi jotenkin pitänyt tasoittaa sinne suksen pohjaan. Asia selvisi joskus yläasteen aikana 1983-86. 

Lopputulemana oli tietysti se, vähitellen keskellä suksien pohjaa oli epämääräinen möhnäalue. Sukset eivät luistaneet mihinkään, koska minkään valtakunnan luistovoitelua ei niihin toista kertaa tehty. Kyllä ne nyt sen verran kuulemma luotti. Luulin, että pohjien väri oli luontojaan harmaa...
Ei sukset kyllä ikinä pitäneetkään. Aina sai tuskassa punnertaa sauvat kaarella jokaisen mäen ylös. Vihasin sitä touhua. Vihasin Petäjälampea.

Liikuntatuntien hiihto tarkoitti yleensä sitä, että ensin hiihdettiin koululta metsälatuja pitkin reilu 2km Petäjälammen valaistunladun lähtöpaikalle. Se sijaitsi nykyisen Sohajantieltä erkanevan Korsukujan pään kohdalla. Petäjälammella määräyksenä oli kiertää ns. valaistulatu eli 5km lenkki joko kerran tai joskus kahdesti. Sen jälkeen sai lähteä sitten kotiin. Kunhan könysi sieltä metsiä pitkin takaisin koululle. Kaikkiaan matkaa tuli siis n.10-15km per reissu.

Enhän minä pysynyt muiden vauhdissa koskaan mukana, vaan jäin jo käytännössä ensimmäisen siirtymäkilometrin ainana yksin hinkkaamaan. Yleensä puhti oli jo pois ennen kuin varsinainen vitonen oli edessä. Petäjälammen laduille päästyäni homma ei helpottunut yhtään. Siihen aikaan koneella ajetun perinteisen ladun profiili oli huomattavasti vaihtelevampi kuin nykyään. Latu-ura oli tietenkin vedetty kärkisidemallin suksia varten kapeahkoille suksiurille. Meikäläinen sai lykkiä alamäkiinkin vauhtia niillä vanhan mallin 3-piikkisillä varustetuilla Karhuilla. Lumi vain pöllysi ladun reunasta, kun side leikkasi lunta. Mahtavaa. Hiki oli jumalaton, voimat poissa ja janotti kuin aavikolla. 
Yleensä koulu oli jo loppunut aikoja sitten, kun selvisin pimeässä hammasta purren kotiin.

Ei ikinä enää?
Muistan päättäneeni vakaasti peruskouluajan viimeisen liikuntatunnin hiihtoreissun jälkeen, että jos minut ladulla vielä joskus nähdään, se tapahtuu ase ohimolla jonkun pakottamana. En olisi voinut syvemmin inhota koko touhua. Sitä en muista milloin tämä viimeinen hiihtokerta tapahtui, mutta oletettavasti 9. luokalla, talvella 1985-86.

Seefeldin MM-kisat 1985: Kari Härkönen voitti 15km MM-kultaa ja luistelutyyli valtasi alaa. Joukkuemäessä Suomi kultaan joukkueella Ylipulli, Kokkonen, Nykänen, Puikkonen.

Tuolloin ainoa hyvä muisto hiihtämisen suhteen oli se, kun saatiin katsoa oppituntien aikana Seefeldin MM-kisoja. Hiihtäjät luistelivat ylämäet kuokkaa, mutta tasamaalla oli edelleen perinteisen ladut. Niinpä siinä luisteltiin toispuoleisesti, toinen suksi latu-uralla. Koomisen näköistä touhua

Peruskouluaikana päästiin liikuntapäivänä Rukalle laskettelemaan. Ne joilla oli omat välineet saivat mennä omia menojaan rinteessä, mutta muut saivat vuokrasukset ja sitten päästiin opettelemaan hiihdonopettajan ohjauksessa laskettelun saloja. Siitä syntyikin kipinä, joka johti siihen, että aloin laskettelemaan 1984-85 talvella. Viimeiset laskuni olen laskenut Rukan rinteillä joskus lukiovuosina, 1988-89 talven aikana.

Galgaryn Olympialaiset 1988: Marjo Matikainen voitti 5km perinteisen kultaa, Nykäs-Masa näytti hauista kaikille ja vei normaalimäen ja suurmäen kultamitalit sekä vielä joukkuekultaa yhdessä Nikkolan, Ylipullin ja Puikkosen kanssa.


Lukiovuosina 1986-1989 liikunnan opettaja antoi ensimmäistä kertaa kouluhistoriani aikana valita, mitä haluttaisiin tehdä. Jotkut pääteemat toki oli eri vuodenajoilla. Pidin visusti huolen, että tein aina jotain muuta hiihtämisen sijaan. Yleensä pelattiin jääkiekkoa tai kaukalopalloa Nilon kaukalolla ja myöhemmin tekojääradalla liikuntahallin takana. Tai käytiin uimassa tai pelattiin koululla sisäpelejä. Mutta hiihtämässä en käynyt totisesti.

Armeijavuoden aikana 1989-90 hiihdettiin metsäsuksilla ja vedettiin 120kg heitinahkiota kolmen taistelijan voimin, välillä umpihangessa. Siitä ei voinut oikein kieltäytyä, mutta yhtään se ei lieventänyt suhtautumista lajiin. Hiihto saisi todellakin jäädä sen jälkeen!

Lahden MM-kisat 1989: Kirves-Harri voitti MM-kultaa 15km perinteisellä. Naiset kolmoisvoittoon sekä 10km että 15km perinteisellä ja voittivat vielä 4 x 5km viestikultaakin: Marja-Liisa Kirvesniemi, Pirkko Määttä ja Marjo Matikainen. Viestissä myös Jaana Savolainen.

Karpaasit ja eräs toinen ihme
Kului muutama vuosi eteenpäin ja aloitin pyöräilyn Helsingin vuosina -90 luvun alkuvuosina. Se olkoot toinen tarina se. Lama vuodet iskivät. Miehen kunto hiipui selkäreuman aktiivisen etenemisen myötä. Pyöräilykin jäi sen myötä. Lama hellitti lopullisesti (ja meikäläisen selkäkivut hetkeksi), kun Suomi voitti ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden 1995 ja minäkin juhlin kauppatorilla n.100 000 muun ihmisen kanssa hurmoksessa. Velat muuttuivat saataviksi silloin tässä maassa. Kului muutama vuosi, maa eli nousukiidossa ja ihmisiä revittiin suurinpiirtein kadulta IT-alan työpaikkoihin. Siihen virtaan hyppäsin minäkin.

Tultiin lähemmäs vuosikymmenen loppua. Ensimmäisen kerran hiihto lajina alkoi kiinnostaa karpaasi-ilmiön myötä. Ei siitä pääse mihinkään, että edesmennyt Mika Myllyä herätti innostusta. Myllylä (s.1969 - k.2011) oli vuoden vanhempi kuin minä ja Teemu Selänne (s.1970) ja asettui hyvin lähelle siihen Teemun ja Jari Litmasen (s. 1971) haminoille urheiluikonien sarjassa.  

Trondheimin MM-kisat 1997 Mika Myllylä voitti 50km perinteisen maailmanmestaruuden. Janne Ahonen voitti Normaalimäen K90 maailmanmestaruuden. Nikkola, Soininen, Ahonen ja Laitinen voittivat myös joukkuemäen maailmanmestaruuden. Vajaat pari kk myöhemmin syntyi tyttöni Eveliina. 

Muutama vuosi eteenpäin ja Myllylä voitti Naganon Olympialaisissa 30km perinteiselOlympiakultaa. Seuraavana vuonna Ramsausta tuli kolme maailmanmestaruutta (Wikipedia).

No, sitten tiedetään mitä tapahtui Lahdessa helmikuussa 2001

Sauvoja alkoi mennä poikki ihan yhen äkkiä ja sen semmoisia sattumuksia. Suomalaiset puuhastelivat isolla peellä, toki seurasivat ihan sitä samaa, mitä kaikki muutkin hiihtomaat olivat tehneet jo vuosia. Doping monissa muodoissaan oli ollut jo vuosia muissakin lääkärilaukuissa, kuin siinä, joka jäi bensamittarin viereen vahingossa. D-asioista voisi jauhaa enemmänkin, mutta jätetään sekin toisiin kertoihin.

Ihmeitä voi tapahtua
Muutin vuotta aiemmin kesällä 2000 Hyvinkäälle. Muistan silmäilleeni paikallislehteä tuon Lahden 2001, ilosia muistoja herättäneen kisajakson jälkeen. Jostain kumman syystä tuntui siltä, että murtomaavälineistöä kaupattiin aika reippailla alennuksilla jo siinä maaliskuun aikana. Mistähän syystä...? Seurailin aikani tilannetta ja jostain kumman syystä mieleeni alkoi hiipiä ajatuksia, että entäpä jos sitä hiihtoa kokeilisi omilla ehdoilla? Eikä siinä sitten mennyt aikaakaan, kun tulin kämpilleni luistelusuksipaketti matkassa. Sukset, monot, sauvat yms. muut tykötarpeet. En tuota meinannut uskoa itsekään. 

Vielä vähemmän sitä tunnetta, kun astelin Hyvinkäällä Paavolan kenttäalueelle vedetyn latu-uran alkuun. En meinannut pysyä sekuntiakaan pystyssä liukkailla luistelusuksilla, joita ei edes tuntenut kunnolla jaloissaan. Järkyttävällä horjumisella etenin varovasti. Olin kuin varsa ensikertaa jaloillaan. Metrin korkuisen nyppylän ylitys oli lähes mahdotonta. Kiersin muistaakseni sen aukion kiertävän ladun (jotain kilometrin luokkaa kierros) muutaman kerran sillä kertaa ja palasin ehjin rantein kämpille keräämään henkeä. Realismi oli kyllä sangen vahvasti läsnä sillä hetkellä! 

Kävin muistaakseni vielä kerran kiertämässä sen parin kilometrin pätkän, kunnes tuli kevät ja lumet sulivat. Tunteet olivat muistini mukaan varsin ristiriitaiset. Viha ja inho olivat poissa, mutta tuska edelleen läsnä. Mutta eri syistä, kuin kouluaikoina. Päätin antaa asialle mahdollisuuden ja kokeilla tulevana talvena uudestaan. 

Sitä ei kuitenkaan tullut syystä tai toisesta ja muutin 2003 loppukesästä Ouluun. Sukset kulkivat muuttokuormassa mukana, mutta kertaakaan en niitä ottanut esille Oulunkaan vuosina. 

Val di Fiemmen MM-kisat 2003: Hiihtäjät latupartiossa. Ahonen, Kiuru, Lappi ja Hautamäki voittivat joukkuemäen maailmanmestaruuden.

Vasta Kuusamoon muuton jälkeen, talvella 2006-07 avasin komeron oven ja otin välineet esiin sitten vuoden 2002 kevään. Olin saanut 1-tyypin diabetesdiagnoosin lokakuun lopussa 2006 ja toipunut loppuvuoden rajusta laihtumisesta ja kuihtumisesta aiheutuneen tilan jälkeen. Diabeteksen puhkeamisen aikana akuutilla viikolla paino tipahti reilussa viikossa kymmenen kiloa. Mittari näytti keveimmillään 70kg kun se lähtötilanne oli n.83kg.

Talviolympialaiset Italian Pragelatossa 2006: Matti Hautamäki normalaimäen hopeaa. Kiuru, Happonen, Ahonen ja Hautamäki joukkuemäen hopeaa. Kuisma, Koivuranta, Tallus, Manninen yhdistetyn joukkuepronssia. Saarinen ja Kuitunen parisprintin pronssia.

Talvi 2006-2007 kävelyä sukset jalassa
Elettiin alkuvuotta 2006 ka Eveliina tuli eräänä päivänä koulusta sanoen, että "opeta isi minut hiihtämään". Tokaluokkalainen ei osannut hiihtää, kun oli asunut elämänsä vauva-ja tarhavuodet Helsingissä. Vastasin heti että "tottakait",  miettien seuraavaksi, että voi perkele, mitenhän minä tästä selviän? Mutta eihän 8 vuotias sitä huomannut, ettei isä osannut oikeasti hiihtää. Hänelle riitti se, että isi lähti mukaan kävelemään sukset jalassa. Sinä talvena kävimme sitten totuttelemassa suksilla kävelyyn ja metri metriltä molempien taidot kehittyivät.  Seuraavana syksynä tyttö halusi KEV:n murtsikkakerhoon. Talvi 2006-2007 tyttö otti jättiloikkia taidollisesti ja isäkin alkoi jo edetä haparoivaksi luistelutyylin hiihtelijäksi. Petäjälammen ladut tuli sinä talvena tutuiksi. Kohtasin kouluajan kammot ja onnistuin selättämään ne. Kunto oli tosin kehno ja diabeteksen kanssa oli jatkuvaa opettelua.

Taisi olla 2008 kevät, kun meinasi käydä ohraisesti Kapustavaaran lenkillä. Uskalsin lähteä "uusille" urille ja suuntasin kiertämään tuota reittiä. Paluumatkalla Saapunkijärven jäällä sokerit lähes romahtivat ja istuin suksieni päällä hämärällä järven jäällä, tankaten kaiken sen energian, mitä taskuistani löytyi. Jouduin odottamaan sokereiden nosua 20min. ennen kuin uskalsin lähteä jatkamaan matkaa. Kävelin kaikki mäkiosuudet, koska en kyennyt niitä könyämään sukset jalassani. Kun lopulta pääsin autolleni, huokaisin syvään. En lähtisi enää yksin hiihtämään millekään pidemmälle reitille.

Liberecin MM-kisat 2009 Tsekissä: Saarinen ja Kuitunen parisprintin kultaa, Saarinen 10km perinteisen kultaa. Muranen, Kuitunen, Roponen ja Saarinen 4 x 5km viestin kultaa.

Hiihto jäi taas, kunnes palasi ja taas jäi..
Kesäisin ajoin pyörällä ja 2009 kesällä innostuin ostamaan taas maantiepyörän viidentoista vuoden tauon jälkeen. Talvella 2009-10 talvipyöräily valtasi aikaa hiihtoreissuilta, mutta hiihdin kuitenkin Hotelli Kuusamon ensilumen ladulla loka-marraskuun aikana sekä keväthangilla 2010. Talvi 2010-2011 meni sisäpyöräilyn ja talvipyöräilyn merkeissä. Tuona talvena en hiihtänyt metriäkään. Spinninki valtasi treeniaikaa ja alkuvuodesta 2011 kävin 3krt/vko sisäpyöräilemässä. Tähtäin oli 2011 pyöräkisoihin. 

Olin huippuhyvässä kunnossa loppukesästä 2011 ja jatkoin ajamista kuin riivattuna pitkälle syksyyn asti. Liian vähäisestä levosta, liian pienestä cyclocross-pyörästä, väljistä poljinakseleista, kaatumisesta, työrasituksesta yms. johtuen sainkin sitten aiheutettua itselleni kautta aikain ensimmäisen rasitusvamman. Vasemman pohkeen ja takareiden välinen jänne tulehtui niin, että jouduin lopulta pyöräilykieltoon 2kk ajaksi. Sisäpyöräily oli pannassa oikeastaan koko talven. Joten 2012 ensimmäisinä kuukausina tuli taas hiihdettyä ja käveltyä. Pyörääkin kyllä ajoin kaikesta huolimatta, mummiksella 2km mittaista työmatkaa.

Oslon MM-kisat 2011: Matti Heikkinen survoo 15km perinteisen kultaan maagisella nanosuksellaan. Saarinen ja Lähteenmäki parisprintin hopeaa. Muranen, Saarinen, Roponen ja Lähteenmäki 4 x 5km viestipronssia.

Talvipyöräilyä kohti 100 mailin koitosta
Seuraavana talvena 2012-13 en hiihtänyt taaskaan yhtään, vaan ajoin vaan paljon talvipyörälenkkiä. Tähtäsin maaliskuun 9. päivänä ajettavaan Kuusamo GT:n 100 mailin ajoon. Se sujuikin lähes ongelmitta ja näin jälkikäteen ajateltuna tuosta savotasta tulikin tähän astisen kestävyysharrastusuran merkittävin suoritus.

Talvella 2013-14 otin jälleen hiihdon ohjelmaan ja sainkin käytyä hiihtolenkillä mukavasti omien mittapuiden mukaan. Tuona talvena päätin panostaa enemmän kuin koskaan ennen seuraavan kesän maastopyöräilyyn ja rakensin alkuvuodesta Santa Cruz Highballin. Talvipyöräily jäi siis telakalle, kun ei ollut yksinkertaisesti edes pyörää millä ajaa lenkkiä. Mutta hiihtohan sopi harjoitusmuodoksi vallan hyvin maastopyöräilyä silmälläpitäen. 

Sotsin talviolympialaiset 2014: Iivo Niskanen ja Sami Jauhojärvi parisprintin kultaa ja Kerttu Niskanen ja Aino-Kaisa Saarinen hopeaa. Mäkihyppy ui niin syvissä vesissä, ettei mitään rajaa. Kisajärjestelyiden korruptio on niin järjettömällä tasolla, että kaikkiin rakennusbudjetteihin piti lisätä huomattava korruptiolisä. Joku arvoi, että sillä summalla olisi tehnyt kisakylän ja suorituspaikkojen välille 24-karaatin kullasta 10cm paksuisen valtatien.


Talvella 2014-15 ajoin taas enemmän talvipyörälenkkiä hiihdon kustannuksella. Jostain syystä sytöt olivat todella kovat pitkille lamppulenkeille. Mutta ladullakin kävin ja sivakoin kautta aikojen pisimmän yhtäjaksoisen lenkkini Kuusamon 12h sivakoinnissa Oivangissa. Kokonaiset 33km. Että siinä se minun tasoni on tähän asti. 

Tämähän on täysin kerettiläistä touhua tällaisessa hiihtopitäjässä. Kuusamon Nuorisoseuran Urheilijathan käyvät hiihtämässä lenkin ennen lounasta ja toisen iltapäivästä. Lauantai-illan saunalenkki on sitten se viikkokisa. Naapurin Pentille ei voi hävitä vitosella. Perkele. Mikä se semmoinen mies on, joka ei hiihdä tuhatta kilometriä ensilumilta vuodenvaihteeseen, täh?

31.12.2014 vuoden viimeisen päivän hiihtolenkiltä Kuusamon taajamaa kiertävältä ympärysladulta






1-4/2007:                       182km
1-4/2008:                       362km
11/2008...1-4/2009:        405km
10-11/2009...3/2010:      156km
2010-2011:                     -

1-3/2012:                       130km
2012-2013:                     -
2013-2014:                     378km

2014-2015:                     143km

Aikuisiän hiihtoa yhteensä 1756km. Saman, minkä Pentti hiihtää normitalvena lokakuusta helmikuuhun...


Nämä sukset, monot ja siteet ostin kevättalvella 2008. Sukset ovat vähän liian jäykät, enkä kykene niillä täysin rennosti hiihtämään. Hyvinkäältä 2002 ostamani sauvat vaihtuivat muutama vuosi sitten kevyempiin ja jäykempiin.

Tammikuun lopusta 2015 ja jälleen taajaman ympärysladulta






Taas on sivakoitu
Tämä talvi näyttää taas siltä, että miestä kiinnostaa suksia. Jopa siinä määrin on kytyä, että kiinnostaisi hommata jälleen pertsan välineet. Semmoiset karvapohjasukset. Paljon on niistä kuullut hyvää ja huoltopäällikkö on osannut ovelasti syöttää ituja ajatuksen pohjaksi. Viikolla voisi olla lupeissa testisuksien kokeilu. Harmittaa, kun muutamia vuosia sitten talousahdinko pakotti myymään kaikenlaista omaisuutta ja siinä vaiheessa lähti myyntiin Rossignolin X-ium monot, sukset, sauvat...kunpa olisi ne monot edes nyt niin ei olisi taas viidensadan euron investointi edessä. No, sellaista se elämä on. Hiihtokausi tuli kuitenkin avattua viimeviikon torstaina ja lauantaina löysin itseni jälleen ladulta. Vyöllä on kahden lenkin peruja n.34km ladulla. 

Kohti Kuusamo 12h Sivakointia
Päätin, että tälle talvelle vähintään tuplaan edellistalven kilometrit. Ja hiihdän soolona 27.2.2016 hiihdettävässä Kuusamo 12h sivakoinnissa.

En todellakaan koko siivua, vaan kenties kahtena eri lenkkinä. Aamupäivästä ensimmäinen kunnes huumori alkaa olla koetuksella. Sitten kuivaa vaatetta ylle, sopan syöntiin ja jalat kohti kattoa. Pienet nokoset, sen perään kahvia koneeseen, verryttelyä ja toiselle lenkille. Sitten saa päivä näyttää mitä tapahtuu. Otan julkiseksi tavoitteeksi hiihtää vähintään 50km sinä päivänä. Perkele, se menee vaikka pää kainalossa!

 
Petäjälammen ladulta viime torstailta.


Huoltopäällikön Atomicit taas lainassa o/





 

6 kommenttia:

  1. Pari kertaa sai kaffet pyyhkiä pöydältä kun niin nauratti nuo alkupään tarinat. Hyvää kirjoittelua jälleen kuinkas muuten :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välillä itketti ja välillä nauratti kirjoittaessakin ;-)

      Poista
  2. Naapuripitässä syntyneenä täytyy todeta. Juuri näin se menee... Muistan vieläkin, kun ala-asteella luistelin järvisen combi, siis perinteiseen ja luisteluun soveltuvilla suksilla, pitovoitein höystettynä toppatakki höyryren ja keuhkoista verta sylkien jonon hännillä. Jo puolessa välissä 5km lenkkiä hikeä tippui nenänpäästä ja aluspaitana olevasta paksusta college puserosta olisi voinut vääntää kahvikupillisen vettä. Eipä osannut kuvitella juuri pahempaa kidutusta. Perinteiseen soveltuvat monot heiluivat jaloissa ja nilkat olivat vaarassa nyrvähtää puolelle jos toiselle. Jalkapohjat olivat kuin tulessa kaikesta tasapainossa pysymiseen tarvittavasta "nuorallatanssista".

    Kun on ostanut ensimmäiset "omat" sukset yli kolmekymppisenä, on hiihtorintamalle avautunut uusia maailmoja. Nykypäivänä on kohtuuhintaan saatavana huippu tallisuksia joiden luisto on pienellä voitelun vaivalla melkeimpä kelillä kuin kelillä (plussakelit poislukien jos pakkaskelin suksi) maagista verrattuna vanhoihin hikilautoihin. Tai edes verrattuna mihinkään "perus" suksiin. Myös hiihdon vakaus ja yksinkertainen helppous on jotain aivan ihmeellistä. Huonommilla/sopimattomilla suksilla minunkin hiihtoni tahtoo olla kuin kännisen hoipertelua. Ostovaiheessa hyvän parin saaminen vaatii kauppiaalta osaamista puristella sopivat sukset ja tarpeeksi suuren valikoiman josta valkataan.

    Kuten edellä tuli ilmi, kuin sukset niin myös vaatteet on hiihdossa tärkeät. Kun on vielä raaskinut ostaa löflerin hiihtoasun ja merinovillakerraston, niin ei kastumis ja paleltumisongelmaakaan ole.

    Hieno plogi, kirjoittajalla on lahjoja. Vaikka elämä on kovaa, niin tarinat ovat monasti riemastuttavia.

    PS. Laiskan hiihtäjän/voitelijan tykkivoitelu: Parafiini sininen LF siklataan, harjataan jne... Tähän päälle pikaluisto Ski&Go HF (pakkaskelile), annetaan kuivaa ja harjataan. Jos vielä haluaa vaimoa kiusata niin lisäksi päälle hierotaan nappia ( lue fluoripuristetta: paljon paljon halvempi käyttää kuin HF vaha) ja tasoitus korkilla hiertäen. Harjataan.
    Sopivalla kelillä varomaton suksien jalkaan laittaja lentää nurin sivakoiden karatessa alta.

    PSS. Mistä lie saanut alkunsa kaipuuni huippuluistoon kelistä riippumatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos omasta tarinastasi ja palautteesta! Ehkä tämä perisuomalainen vaikeuksien kautta voittoon pelaa tässäkin, hyvän hiihtopäivän nautinto on moninverroin parempi, kun historia on mitä on. Mitä enemmän viihtyy suksilla, mahdollisuus nautinnollisten lenkkien saamiseksi kasvaa. Sehän se tässä onkin, että kun malttaisi pyöräilyltä viettää hitusen enempi aikaa laduilla. Kiitos voiteluvinkistä!

      Poista
  3. Huippujuttu, kiitos!
    Lumi-ikävä iski noita kuvia katsellessa. Täältä lähti koko 10 cm ja nyt on taas kuraista ja pimeää.
    Ihana, tuuhea Tellu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Käsittämätön on tämä säänvaihtelu taas...tuossa viikolla oli yhtenä iltana -17C ja nyt +4 ja vettä sataa. Voit arvata, että joka paikka on vesikaljamalla ja lumet hupenee. Tellu on ollut elementissään ;) selällään se tuolla lumessa pyörii aamun alkajaisiksi ja mönkii hangessa. Helmikuussa syntynyt on lumen kanssa sinut.

      Poista