tiistai 1. syyskuuta 2015

TdH-reissu ja Velon varjot

Tour de Helsinki. Tapahtuma tuo jokaisen tapahtuman läpi ajaneen tai siitä kuulleen mieleen vuonna 1940 avatun Olympiavelodromin silhuetin, joka rapistuneisuudestaan huolimatta kiihdyttää edelleen pyöräilijöiden mieliä. Jopa siinä määrin, että voidaan kysyä perustellusti, onko se sen arvoista?



Retkikuntaa perustamaan
Tour de Helsinki valikoitui seuramme (Cyclos Kuusamo) historian ensimmäiseksi yhteismatkaksi maantiepyöräilyn kuntotapahtumaan. Kyseessä oli vielä 10v. juhlavuosi ja ajankohtakin sopi kohtuullisen hyvin aikatauluihin. Matkaltaan 140km ei olisi ylivoimainen oikeastaan kenellekään toiminnassamme mukana olevalle, mikäli halua vain löytyisi ajohommiin. Jokainen kyllä selvittäisi reitin, kunhan sovittaisi vain ajovauhdin kuntonsa mukaiseksi. Eri asia oli tietysti se, kuinka moni kykeni järjestämään tarvittavia vapaita. Seura tuki matkaa siten, että kustannukset eivät nousseet osallistumisen esteeksi.

Viime perjantaina seitsemän henkilöä pakkasi varusteet kahteen autoon: Hiace minibussi aka Haisu aka porobussi kuskasi viisi henkilöä matkatavaroineen ja Vito kuskasi kaksi henkilöä ja pyörät tykötarpeineen. Ensimmäinen etappi oli Kuusamosta Mikkeliin, toinen etappi Mikkelistä Helsinkiin ja majoitukseen Vantaalle. Kolmannen etapin prologina toimi varsinainen 140km maantieajo ja sen perään jouduttiin tapuloimaan loppusiirtymänä Helsinki-Kuusamo. Sellainen 1650km reissu siis viikonloppuun.



Rossin ja Vito

Kuinka monta maantiepyörää tykötarpeineen mahtuu Vitoon? Seitsemän meni aika kivuttomasti, yhdeksän on kuulemma ollut enimmillään.
Tien päälle
Ensimmäinen ajohuki alkoi.
Takana oli tilaa ja leppoisa tunnelma.
Lounas syötynä eteenpäin, jossain Matin ja Liisan aseman kieppeillä.
Eipä ollut moittimista 1. etapissa. Mitä nyt meinasi mennä välillä homma vähän vitoiksi, kun punaisen Viton apukuskin oven ikkuna päätti lävähtää kesken kaiken alas oven sisään. Nooooh. Sattuuhan sitä. Ei muuta kuin kolonna parkkiin ja rassaamaan ovea. Vesisateessa. Lopulta matka jatkui, sivulasi kiilattuna paikoilleen.

Yksi korjasi muiden katsoessa vierestä. Normimeininki :) Paitsi että tuossa kohdassa riitti yksi kokki hämmentämään keitosta. Tästäkin selvittiin ja matka jatkui.



Leveitä ovat valtatiet isossa maailmassa. Erityisesti lentokoneiden varalaskupaikat. Ruuhkaa ei näyttänyt olevan. Porobussilla meinasi olla tekeminen pysyä Viton perässä.
Pihivejä ja jakohihinoja
Saavuttuamme Mikkeliin kävimme tutustumassa kaupunkiin iltakävelyn merkeissä. Mikkelin keskusta oli positiivinen yllätys. Kaikki mukavan kompaktin keskustan elementit olivat kohdillaan: Marskiteema näkyi yleisesti, rautatieasema, kaupungintalo, kauppakeskukset, kirkko, tori (jossa oli eloa)...ja ilmassa oli ihan hyvät värinät. Hotellin iltasaunan jälkeen nautiskeltu pitkän kaavan illallinen Fransmannissa oli sitten piste iin päälle. Enpä muista, milloin olen syönyt niin hyvää ruokaa! Mixed Grill -tyyppinen setti upposi nautinnollisesti. Eikä ollut muillakaan valittamista. Kokki onnistui työssään loistavasti! 
Tarjoilija oli Kemijärveltä ja kiinnitti heti puhheen parteemme huomiota. Kertoi, että oli kuulemma hänenkin nuottinsa herättänyt huomiota: pyyntö vaihtaa jakohihina oli kummeksuttanut savolaista automekaanikkoa ;) Ilta sujui mukavasti juttua iskiessä hyvän ruoan ja juoman säestyksellä.

Lauantaipäivän teema jatkui rennoissa merkeissä. Hyvät yöunet, rauhallinen aamiainen, aamupäivän käppäily kaupungilla kaupoilla ja sitten taas matkaan hyvässä seurassa. Mikkeli jäi taakse, mutta itse kyllä meinaan suunnata sinne uudestaankin.



Tällainen turistibussi.



Katusählyäkö lie.





Kurjen linnut. Meni melkein jo Hitskokiksi.


"On siihen saanut muurari latoa tiilen jos toisenkin"


Jotkin koreografiat tässä on menossa, en tiedä mitkä..;)
Komea on kirkko mikkeliläisillä.



"Katellaanpa miltä se Mikkelin kaupungitalo näyttää.."

Pitääköhän Kuusamon entinen kaupunginjohtaja, nykyinen Mikkelin vastaava tuolta parvekkeelta puheita kansalle?


"Pojat. Kävelläänpä tuon torin yli niin että heilahtaa!" Ja pojat teki työtä käskettyä :)





Me ollaan täällä
Retkikunta suuntasi vähitellen pääkapunkiseudulle. Tiet alkoivat levenemään. Vaikuttivat kyllä leveämmiltä kuin ennen? Vai onko se pääkaupunkiseudulla vietetty ajanjakso jo haihtunut muististani? Ei sentään. Tuntui kuitenkin metkalta ajella vuosien jälkeen tuttuja reittejä. Edellisestä pääkaupungin visiitistä kun oli vierähtänyt viisi vuotta. Siinä ajellessa mietiskelin, että voisihan sitä tehdä turistireissunkin jossain vaiheessa. Kuka tietää. 

Iltapäivän tunteina retkikunta kääntyi Velodromin parkkialueelle. Täällähän oli selvästi jotain tapahtumassa?


Pojat ja tyttö kaiteella.



Käytiin ilmottamassa, että "Me ollaan nyt täällä. Tiijättekö?". Ei kyllä paljoa ilmeet värisseet tai kulmat kohoilleet ilmoittautumispisteessä.  Kummallista... 
Kirjekuorta tarjottiin kouraan ja tervetulotoivotukst tulivat kaupanpäälle. Kiitosta vaan! Mutta eipä ollut vieläkään kuoressa starttirahaa..?

Tutustuttiin yleiseen meininkiin ja poristiin muutamien tuttujen kanssa. Myyntitelttoja oli viiden vuoden takaista tilannetta enemmän ja kun aurinkokin paistoi, niin ihmiset olivat hyvällä tuulella. Lievenin Bioracer/Finfaltz-Rush Racing -teltalta ostin uudet Bioracer speedwear-malliston lyhytsormiset ajohanskat. Sehän tiesi vähintään 3kmh nopeampaa keskaria seuraavalle päivälle.


Velodromia piti tietysti käydä katsomassa ja sielä olikin paikallisia harrastajia ajamassa. Sitten loksahti leukaperät auki. Käsittämättömän hieno Rossinin ratapyörä ilmestyi verkkokalvolle ja vähitellen tajuntaankin! Omistajansa kertoi rakentamisesta ja osien hankinnasta. Erään tutun miehen varastojakin oli kuulemma käyty penkomassa Turun suunnalla. Upea pyörä ja hienoa, että löytyy vielä intohimoa rakenteluun!




 "Heeeetkinen...!"


Upea Rossinin ratapyörä!




Kuninkaanmäentiellä
Vähitellen oli maltettava lähteä pois Velolta ja suunnatava seuraavaan majapaikkaan eli Hotelli Vantaaseen. Sitä ennen käytiin puraisemassa vähän lounasta läheisessä baarissa. Huoneiden kuittauksen jälkeen vaihdettiin ajokamppeet ylle ja lähdettiin verryttelylenkille. Suunnattiin itään kohti sunnuntain reittejä ja tultiinkin sitten Kuninkaanmäentielle. Hyvä olikin, että ajettiin se läpi, koska reikää ja railoa riitti. 


Kyllähän tämä kisanaisen kilpuri eroaa hivenen tuosta Rossinistani. Hieno peli! Ja meikäläisen entiset kiekot o/

Poset jonosta.

Tietenkin alkoi satamaan vettä.

Hieno Palmenin kauppa.


Huoltohommissa Hotelli Vantaan parkkihallissa.
Lenkin jälkeen jouduttiin tekemään kalustohuoltoakin. Pyörät pestiin ja yhden miehen pyörän ketjua piti lyhentää ja koko voimansiirtoa putsata. Ketjulinkki oli jumissa. Remontin jälkeen vaihteet pelasivat taas kuin uudessa. Vaan pitäisihän se nämä hoitaa ennen reissua...
Sen päälle mentiin saunomaan. Kyllä teki terää löylytellä ja pikkuhiljaa ajatukset alkoivat suuntautua seuraava päivää kohti. Paitsi että vatsa murahteli äänekkäästi. Sillehän piti saada täytettä. Hotellin ravintola ei kyennyt tarjoamaan evästä kuin kolmen vartin viiveellä. Ilmeisesti henkilökunta oli kortilla, koska paikkoja kuitenkin oli. No, se oli pettymys mutta suuntasimme toiseen ravintolaan syömään. Vatsat saatiin lopulta täyteen ja käppäsimme sillä kertaa samantien takaisin hotellille. Nyt oli syytä päästä jo huilaamaan. Viimeinen ohjelmanumero oli pötkötellä sängyllä ja kiinnittää numerolappu valmiiksi ajopaitaan. Hermot meinasi mennä sen ainoan kerran koko reissussa sen lapun kiinnittämiseen. Ei maastomies enää oikein osannut, kun on tottunut hivenen yksinkertaisempaan lapun kiinnittämiseen ohjaustankoon. No, hyvä siitä tuli.


Hermot meinasi mennä lapun kiinnityksen kanssa..!

Kolmas etappi: TdH 140km
Herätyskello soi 06.15 ja porukka suuntasi alakertaan varhennetulle aamiaiselle. Startti kun oli 11.00 niin sapuskaa piti saada jo normaalia aiemmin. Yhdeksäksi oli tarkoitus ajaa pelipaikoille. Toiveet olivat korkealla aamiaisen suhteen. Karu totuus paljastui: neuvottelutilaan oli katettu termospullollinen kahvia, puoli purkkia maitoa ja muoveihin pakattuja kerrosruisleipiä. Jotka olivat kuivia. Ja se siitä. Siis mitä ihmettä??

Eihän se auttanut kuin juoda kahvit, jyrsiä sitä kuivaa ruisleipää ja hiipiä pakkaamaan tavarat ja kalusto takaisin autoihin. Sen jälkeen kiiruhdettiin normaaliaikaiselle aamupalalle, josta saatiin sitten oikeasti vatsat täyteen. Puoli 9 mennessä oltiin jo luovuttamassa huoneita ja päästiin lähtemään kohti Käpylää. Kävi kuitenkin selväksi, että jos Mikkelin Sokos Hotellissa oli priimaluokan ravintolapalvelut, niin Hotelli Vantaassa vastaava toteutus oli lähinnä ala-arvoinen. Kait se ihmisten juottamiseen keskittyminen näkyy tuossa kohtaa?

Niin tai näin, yhdeksän jälkeen olimme sitten parkissa Käpylän pallokentän vieressä olevalla hiekkakentällä. Tässä kohtaa retkikunta jakautui kahtia: me kuntoilijat touhusimme omaan tahtiin Cycloksen ryhmänä ja ryhmän kilpailijatar huoltajansa kanssa siirtyi Focus Ladiesin systeemeihin. Me koetimme pysyä pois tieltä, enkä usko että häiritsimmekään enää heidän valmistautumista.


"Joko pääsis ajamaan?"
"Hymyä pojat! Ei tämä ole niin vakavaa!"
 


 

Tähän loppuvat sitten omat kuvat. Hetken päästä starttiin.

Lähtökarsinaan ja starttiin
Kukin meistä oli miettinyt lähtöpaikkaansa ja missä vauhdissa koettaisi ajaa. Itsellä oli sellainen suunnitelma, että ajaisin rennon reippaasti, mutta samalla nautiskellen ja katsellen vähän ympärillenikin. Sijoituttiin konservatiivisesti nopeusryhmien etupuolelle, mutta aika kauas kuitenkin kuntosarjan keularyhmistä. Useita satoja kuskeja jäi vielä etupuolelle. 

Saattoajo Espooseen (n.11km) oli tuskaisankin hidasta, mutta siitä selvittiin. Vapaavauhti lähti kuten toivoinkin, sopivan reippaasti kiihdyttäen - ilman sitä pajavasaralla otsaan kiihdytystä. Ajoin tiiviisti yhdessä kahden seurakaverin kanssa. Vähitellen nousimme ylöspäin ja matka lähti etenemään. Velskolan mäkien jälkeen nousimme vetohommiin ja lähdimme ajamaan reipasta tahtia. Ryhmä oli revennyt mäkipätkällä ja ajoimme edessä olevia pienryhmiä kiinni. 

Jossain vaiheessa alettiin ajamaan kovempaa vetoa siirttyen koko ajan eteenpäin. Kuskeja tuli selkä edellä vastaan. Jossain vaiheessa olimme vetotöissä kahdestaan ja lopuksi kolmestaan. Meinasimme jo heittää kovan vedon pois, mutta kun ison peltoaukean reunassa näkyi todella ison joukon takalaita, päätimme jatkaa. Minulle todella tiukkavauhtista (38-40kmh) vetovaihetta tuli ehkä kymmenisen kilometriä, kunnes saavutimme ison vapaan vauhdin ryhmän kiinni vähän reilu tunti startista. Siitä eteenpäin ajoimme siinä, nousten keulakolmannekseen. Sykkeet laskivat reilusti vetovaiheeseen verrattuna ja ryhmässä pääsi helpommalla. 

Välillä nähdyt kolarit laskivat kuitenkin fiiliksiä ja päätimme keskittyä pysymään ehjänä loppuajan. Kunnes jossain 10-15km ennen maalia nähtiin kolariin joutuneita ja meille niin tuttu huoltomies. Silloin alkoi kylmäämään. Mutta ei auttanut kuin keskittyä ajamaan vaikka ajatukset olivat ihan sekaisin. Mitä oli tapahtunut? Voi ei!

Ryhmämme ajoi kohtuu siististi, Viikin tienoilla oli siltikin kummallisia paikan vaihtajia ja liikenteenjakajien kohdalla oli ahtaan oloista. Siinä vaiheessa lisäsimme taas vauhtia ja pidimme huolen, että pysyimme turvallisilla vesillä. Velolle saapuminen oli hienoa, kuten aina. Siitä ei pääse mihinkään. Loppuaika nettona 4:13 ja bruttona 4:16. Tosin tämä oli enempi sivutuote sille päivälle. Tavoitteet rennon reippaasta ajosta toteutuivat täydelleen. Ajattelin, että kyllä taidan olla hyvässä syysvireessä. Mutta ennen kaikkea - selvisimme ehjänä maaliin. Miten muille oli käynyt? Ja eihän vaan... Tulokset löytyvät täältä.

Apeaa uutisten odottelua 
Fiilikset latistuivat lopullisesti, kun vahvistui, että seurueemme naisurheilija oli joutunut kasaan, jonka aiheutti joku oikealta eteen kaatunut kuntosarjalainen.  Ikävä oli kaikkien siitä eteenpäin odotella, mitä kaatumisesta seurasi kun ensioireet olivat kuitenkin aika vakavat. Varsinkin kun vielä kuulimme päivän vakavimmasta vammautumisesta, jossa Porvoolainen harrastapyöräilijänainen oli saanut aivovamman ja oli koomassa sairaalassa. Aivan käsittämättömän surullista.

Epäuskoa lisäsi vielä tieto yöjunalla aamusta tapahtumapaikalle saapuneen seuramme kilpapuolen mieskuskin joutumisesta myöskin kolariin! Onneksemme ja hänenkin onnekseen tilanteesta oli selvitty muutamien satasien kalustovaurioilla ja kolhuilla. Kaiken päälle selvisi, että yksi miehistämme oli ajanut routakuoppaan ja rikkonut etukiekkonsa. Ajo oli keskeytynyt siihen.Lisätietoja odotellessa kävimme velolla suihkussa ja sen perään Mäkelänkadun ja Koskelantien kulmauksen baarissa syömässä sekä kahvittelemassa.

Käpylän hiekkakenttä tyhjeni vähitellen ja retkikuntamme istui minibussissa kentän laidalla iltaan 19 asti, kuulostellen miten asiat etenevät Töölön tapaturma-asemalla. Kävihän se tietysti mielessä, että mihinkähän aikaan sitä oltaisiin kotona. Edessä kun oli reilun 800km ajo takaisin Kuusamoon. Mutta emme halunneet lähteä ennen kuin tietäisimme tarkempien tutkimusten tuloksista. Kavereita ei kovin helpolla jätetä.

Porukka kertaili päivän tapahtumia, palaten kuitenkin aina ikäviin tapahtumiin. Ei kukaan osannut oikein iloita hyvistäkään suorituksista kun kuitenkin toiset makasivat sairaalassa hauraat kuoret rikkinäisinä. Hajonnutta kalustoa oli raahattu reiteiltä huoltotiimien toimesta. Yhdestäkin pyörästä oli mennyt kuiturunko kolmesta kohtaa poikki. 


Lopulta saatiin tietoja, joiden perusteella sitten päätettiin lähteä kotimatkalle. Sitähän ei ollut sitten kuin se reilu 800km edessä. Perillä oltiin ma-aamuna viiden jälkeen. Hyvä ja kepeä reissun aloitus oli kääntynyt raskaaksi kotiin paluuksi.

Viimeinen satanen alkaa, aamu alkaa jo kajastamaan. Kauas on todella pitkä matka!

Lopuksi
Päätimme, että reissun hyvistä puolista huolimatta yhteismatkaa emme enää järjestä Tour de Helsinkiin. Riskit joutua kolariin ovat aivan liian isot. Nykysysteemin täytyy muuttua jollain tavalla. Yksi mahdollisuus on porrastaa lähtöjä reilusti enemmän. Onko syynä porrastamattomuudelle Käpylän liikenteenohjauksen sulkuajat? Tästä seuraa sitten ajatus, että lähtö pitäisi siirtää johonkin, jossa porrastus onnistuu. Koska sitä tämmöisessä tarvitaan. Lisenssikuskien pitää saada ajaa omat lähdöt ilman, että yksikään kuntoilija tulee mukaan. Ja nyt niitä tuli sadoissa.

Suomalainen pyöräilykulttuuri on kehittymätöntä. Pyöriä ei tarkisteta ennen lähtöä. Niihin kiinnitetään varusteita niin, että ne saattavat irrota milloin vain. Pullot lentelevät. Merkkejä ei näytetä. Ajolinjoa vaihdetaan miten sattuu. Tehdään väsyneenä virhearviointeja. Jokaisen pyöräilijän pitää katsoa peiliin ja miettiä, osaanko ja kykenenkö? Otanko muita huomioon?

Tapahtuman järjestäjä kerää vuosittain arviolta 150-160t osallistumismaksuja. Tästä pitää osan näkyä reitinkin kehittämisessä. Kelvottomimmat reittiosat pois. Kuntosarjoista pitäisi ottaa ajanotto kokonaan pois. Jokainen saa kyllä mitattua ajoaikansa itsenäisesti. Saattoajo pitäisi olla lyhyempi sekä hivenen reippaampi. Tai sitten ajajat liikkeelle useassa ryhmässä.

Sen verran paljon tämä toteutusmalli sisältää riskejä, että Cyclos ei enää tule järjestämään yhteismatkaa Tour de Helsinkiin. Ainakaan niin kauan, kun selkeitä muutoksia ei tule. Ketään emme voi lähteä kieltämään osallistumasta yksilöinä. Yhdistyksenä siirrämme katseen muihin kuntotapahtumiin. 

Tapahtumana TdH on kehittynyt näyttävyytensä puolesta. Kaikenlaista oheissälää on rakennettu itse asian ympärille. Mutta itse asia, eli se ajaminen pitäisi kuitenkin olla keskiössä. En havainnut juurikaan edistystä siinä suhteessa 2010 ja 2015 painoksissa. Kymmenen vuotta on pitkä aika yhden tapahtuman osalta. Siinä ajassa pitäisi tapahtua parannuksia. Tiedän, ettei järjestäjän osa ole helppo. Kuulemma tien kuntoa on koetettu saada paremmaksi. Mutta jos tienpitäjä ei ole suostunut korjauksiin niin miksi on pitäydytty härkäpäisesti entisessä?

Pyöräilyn pitäisi olla parasta yhdessä.Tässä tapahtumassa se varmasti sitä onkin aika monille. Mutta liian monelle se ei sitä ole. Joillekin pelkkää kärsimystä. Ja siinä vaiheessa, kun yksi potilas makaa aivovamman saaneena koomassa, pitää herätyskellojen alkaa soida. 

Voimia kaikille itsensä satuttaneille ja voimia toipumiseen.

2 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus jälleen, vaikka sävy duurista molliin hetkessä kääntyikin. Mietinnän paikka itse kullakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, pitkä tarinahan tuosta tuli taas, mutta olihan tuossa viikonlopussa tapahtumiakin. Hyviä ja huonoja. Itse koen tärkeäksi purkaa ajatukset mahdollisimman tuoreeltaan, vaikka aika antaakin perspektiiviä asioille. Ehkä en ajattele niin jyrkästi myöhemmin, mutta sittenpähän on kuitenkin se alkuperäinen ajatusmaailma esillä. Itse ajosta olen hirmu tyytyväinen, tuli ajettua paras maantieajo suorituksena eikä tehnyt oikeastaan tiukkaa kuin siinä kovan vetovaiheen lopussa. Mutta näytti se tekevän muillakin. Oli hienoa kokea onnistuminen kapearattaisellakin, kun se on ollut aiemmin melkoista kärsimystä kovaa ajettaessa. Lenkkeilyt toki erikseen. Neljän tunninkin alle olisi voinut olla mahdollisuuksia. Mutta tässä tullaankin juuri siihen, että onko edellytykset muutoin sitä suosivat? Huonot tienosat, vesi- ja raekuurot, nähdyt kasat ja se meininki saivat kyllä hillitsemään omaa ajamista ja tyytymistä siihen missä oli. Mutta kun itsekin ajattelee asioita tästäkin näkökulmasta, niin tulee mieleen, että miksi sitä virallista ajanottoa tarvitaan kuntosarjaan. Kun pitäisi olla kuntotapahtumasta kyse. Lisenssikisat sitten erikseen.

      Poista