sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Elämän vuoristoradalla

Viimeinen kuukausi on ollut tunneskaalaltaan samanlaista vuoristorataa, kuin Liikasenvaaran soratie kohti Kiutaköngästä.



Elokuun lopun TdH:n oman ajon vahvuus ja onnistuminen nostivat mielialat huippuunsa - hetkellisesti. Kunnes ne romahtivat alas saatuamme tiedon retkikuntamme huippu-urheilijan loukkaantumisesta, sekä muista tapahtuman vielä vakavistammakin seurauksista. Raskaan kotimatkan (lähtö Helsingistä n.19.15, saapuminen Kuusamoon n.05.15) jälkeinen viikko meni toipuessa henkisesti ja fyysisesti.

Viimeistä päivää kohti Rukan Kortteli- ja Tunturiajoja
Varsin pian käynnistyivät Rukan Kortteli- ja Tunturiajojen järjestelyt. Edessä olisi Rukan ensimmäisen mtb-tapahtuman järjestäminen sitten -90 luvun. Samalla tein määräaikaisen työpestin viimeisiä päiviä. Viimeinen työpäivä koetti keskiviikkona 9.9.2015. Asiaa ei joutanut miettimään sen kummemmin, vaan ajatukset olivat jo tiiviisti kisajärjestelyissä.




Illat menivät hyvissä tunnelmissa, aikaansaavan ja mukavan seuraporukan kanssa oli mukava touhuta. Ratamestarina oli tietysti palkitsevaa saada suunnitelmat konkretisoitumaan. Tunnelmia nostattivat viimeisten järjestelyiltojen aikana Kovalaisen Heikiltä saadut kommentit radan toimivuudesta. Mies ajeli tennarit jalassa runsaasti nousumetrejä sisältäneen radan kaksi kertaa iltalenkin merkeissä. F1-eläkeläinen oli todella hyvässä fyysisessä kunnossa. Patistin ensikaudelle raivaamaan tilaa kalenterista tapahtumaa varten, peukut pystyyn että aikaa järjestyy! 

Itse tapahtuma sujui kuin siivillä. Parempaa syyskeliä ei olisi voitu saada, Rukan lämpömittareissa vilkkui iltapäivisin +17 asteen lämpötilat ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Ruskaturistit kansoittivat kävelykylän ja tapahtuman pyöräilijät saivat ajaa runsaslukuisen yleisön kannustamana. Harvinaista herkkua pyöräilitapahtumissa, ainakin näillä kairoilla. Perjantai-illan maastopyörillä ajettu Kortteliajo oli mainio lämmittely lauantain Tunturiajoa ennen. Hyppäsinpä itsekin ajokamppeisiin ja osallistuin kisaan. Eikä voinut moittia suorituksia, kun podiumillakin pääsi pokkaamaan todellisen huippu-urheilijan vieressä. Finaaliajossa keski-ikäinen setämies roikkui puolirataa peesissä, kunnes Kusti painoi kaasun pohjaan ja häipyi maisemista ;)

Tässä Kustin ohjaustangon kameran taltiointi finaalista. Yksinäistä hommaa tuo kärkikuskina ajo..
Rukan Kortteliajon miesten podiumilla ratamestari ite, Kusti Kittilä ja Henri Suopanki. Kuva Petri Pesonen.
Lauantai meni sitten pyöräilytapahtuman johtotehtävissä sekä apukuuluttajana. Oli käsittämättömän hienoa nähdä maastopyöräilijät hymyssä suin ennen starttia. Sen eteen kannatti tehdä töitä ja hommahan jatkuu ensisyksynä. Tunturiajojen 15,5km reitti sisälsi 405m nousua, joten rapsakka setti tuli eritoten kolmen kierroksen kuskeille. Hämmästyttävintä oli todeta kellosta, kuinka kuskit pitivät pilkkanaan ratamestarin ajatuksia kierrosajoista. Kusti ajoi jokaisen kierroksen 40min molemmin puolin ja useat muutkin reilusti alle oman veikkaukseni, eli 50min kärkikierrosajan alle. Tästä löytyvät kierrosten väliajat. Mukava olla väärässä! Tosin en ehtinyt missään vaiheessa ajamaan itse kierrosta ns. omaa kovaa, johon olisin voinut sitten arviotani paremmin verrata. 

Lauantaiaamupäivän Tunturiajojen startin eturivissä Cyclovisionin Ville Toivonen, OTC:n Petteri Ellillä, Kona Team Inari-Saariselän Reima Idström sekä EGC Merantia edustanut Kusti Kittilä.

Koillissanomien juttu Tunturiajoista
Katri Ellilän kuvia Tunturiajoista

Tätä kirjoittaessa aikakirjoihin on jo merkitty, että Kusti ajoi Valkeakoskella eilisen maastopyöräilyn maratonmatkan SM-kisan voittajaksi, joten onnittelut mestarille! Rukan tapahtuma kävi kelvollisesta viimeistelystä arvokisoihin o/

Rukan huippufiilikset siirtyivät seuraaviin päiviin. Suuntasin sunnuntaina palauttavalle fiilistelylenkille. Varsin nopeasti huomasin ajavani ns. hanat kaakossa. Virtaa oli kuin pienessä kylässä. Henkinen tankki pursusi lähes yli äyräiden, vaikka fyysisesti ei välttämättä ollutkaan parhaassa ajoiskussa. Välillä piti nostaa käsijarrua ihan tarkoituksella, että hommassa pysyi jonkinlainen holtti. Nimittäin tulevalla viikolla odottaisi jotain todella hauskaa Oulun Kuusisaaren keskiviikko-krossien muodossa. Sitä ennen oli ohjelmassa entisen työporukan ulkoilupäivän mtb-ryhmän ohjaus. Ajelimme keskiviikkona aamupäivästä n.1,5h lenkin Rukan maisemissa. Hienoa oli nähdä porukkaa kokemassa sellaista, jota ei oltu ennen kokeiltu! Ajon päätteksi oli mukava paistella makkaraa ja porista kokemuksista. Kunnes oli aika lähteä pakkaamaan varusteita Oulun reissua varten.





Kun hetki pysähtyi satasen vauhdissa
Ajoin jossakin 40-50km päässä Oulusta, kun sain hetken pysäyttävän puhelun isosiskoltani. Isäni oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen puolisen tuntia Kuusamosta lähtöni jälkeen. Seitsemän vuotta kestänyt, toisen aivoinfarktin jäljiltä muodostunut elämänvaihe päättyi reilun 84v. iässä, moninaisten sairauksien uuvuttamana. Kyyneleet silmissä kuuntelin puhelua ja huomasin ajavani kuin sumussa...

Pysähdyin hetken kuluttua soittaakseni äidilleni. Olin valmis kääntymään takaisin päin, mutta lopulta sovimme hänen kanssaan, että menen perille asti ja ajan isälleni sen illan kisan. Jatkoin lopulta matkaa, tunneryöppyjen tasaannuttua hetkeksi. Odotettu asiahan isän poismeno oli, mutta kuolema on aina niin lopullinen, äkillinen ja tyhjentävä. Varsinkin kun kyse on lähimmistä omaisista. Isän sairastelu kesti niin pitkään, että jollain tasolla ehdimme asiaan valmistautua. Vaikka ei se paljoa asiaa lohduta...murhe on suuri, mutta kliseisesti sanottuna elämä jatkuu.

Voi olla, että joku ihmettelee kuinka voin kirjoittaa asiasta näin, tai että kuinka voin toimia kuten toimin. Ajattelen niin, että täytyy elää voidakseen surra. Tulen itkemään vielä monet itkut, tulen muistelemaan ja kaipaamaan ikuisesti. Mutta elämä on elettäväksi ja koettavaksi. Puran asiaa kirjoittamalla asiaa auki... 

Jäsennän tapahtuneita itselleni, että osaisin joskus ymmärtää mitä tässä ajassa oikeastaan tapahtuikaan. Tiedostan yhä voimakkaammin, että ihmiselämä on iloa ja surua. Monenlaisia tunteita, jotka ovat merkki siitä, että eläminen on sen arvoista. Oman elämäni historiassa on tapahtunut jo niin paljon kaikenlaista, että ajatusmaailmani on asettunut tällaiseksi. Haluan elää ja kokea silloin kun se on mahdollista. Aina se ei sitä ole. Hyväksyn senkin, vaikka se ei ole aina helppoa. Omien fyysisten rajoitusteni takia olen joutunut sopeutumaan, traumaattisten kokemusten jälkeen ponnistamaan takaisin toimivaksi ja kykeneväksi ihmiseksi. Isä ja kaikki arvokkaat läheiseni ovat sydämessäni ja muistoissani sielä, missä itse kuljen. 

Isän perässä pyöräillen
Isäni oli monen muun asian lisäksi pyöräilijä. Hänen elämässään oli jakso, jolloin hän ajoi usean vuoden lähes joka päivä Kuusamon taajamasta Rukalle ja takaisin. Helkaman armeijamallin siviiliversiolla. Aluksi yksivaihteisena, myöhemmin kolmevaihteisella takakiekolla varustettuna. Kun ajamiseen piti saada lisää eloa, tangon karttatelineeseen kiinnittyi patteritoimin matkaradio ja viiksiantenni taivasta kohti matka sujui joutuisasti. 

Alakouluikäisenä pääsin kerran ajamaan samalle lenkille. Isä selvitti ehdot ennen lähtöä: ajat hänen tahtia perässä, jos et pysy niin palaat takaisin kotiin. Selvisin VT5:ta Rantalahteen, Posiontien risteykseen ;) Muistan kuinka olin jo ihan poikki. Huusin vain isälle, että en jaksa enää! Isä pysäytti pyörän, kaivoi taskusta karkkia, sanoi että syö tuosta ja palaa kotiin. Hän jatkaa. Ja niin tein, ajoin kotiin ja olin ajanut kolmevaihteisella Tunturi Vipillä n.18km lenkin ja olin äärettömän ylpeä itsestäni. Silloin ymmärsin, kuinka kovassa pyöräilykunnossa isä oli siihen aikaan. Isän pyöräily loppui sittemmin talvella tapahtuneeseen haaveriin, jossa hän meinasi jäädä vastaantulevan postiauton alle, liukuessaan Rukajärventien risteystä ennen olevaa jäistä ja pitkää alamäkeä kyljellään alas. 

Isä oli loppuun asti kiinnostunut minun pyöräilyyn liittyvistä kokemuksista ja tapahtumista. Monet kerrat isä tokaisi kuunneltuaan juttujani, että "siinä sitä on ollut kestämistä" tai että "eipä ole ollut tylsää". Tietäen hyvin mistä puhuin.

Kuusisaaren ke-krossit
Saavuin lopulta perille Kuusisaareen turrana, päätä särkien. Olin käynyt vaihtamassa ajovarusteet lapsuudenystänväni Mikan luona. Kuusisaareen lähtiessäni sain lopulta koottua itseni jonkinlaiseen ajokuosiin ja pystyin jopa nauttimaan itse ajamisesta. Ystävien ja tuttujen näkeminen helpotti. 

Paviljongista ulos
Kuvaaja: Markku Eilola-Jokivirta

Kuvaaja: Markku Eilola-Jokivirta


Oululaisen Krossikommuunin keskiviikkokrossien sarjasta on muodostunut jotakin täysin poikkeavaa ja Kuusisaaren rata oli vielä uskomattoman hieno cyclocross-ratana. Harmi vaan, että joudun fuskaamaan hommassa ajamalla maastopyörälläni. Mutta sillä kalustolla on mentävä, mikä on käytössä. 

Tässä Karhun Jannen videokooste Kuusisaaren ke-krosseista



Jäin vielä yöksi Kempeleeseen (kiitos Kimmo ja Heli!) ja palasin kotiin torstaina. Kotiinpaluuta ennen kävin vielä ostamassa itselleni uudet maastoajokengät. Edelliset Shimanon M240:t olivat jo viitisen vuotta möyhääntyneet kaikenlaisessa maastopyöräilyyn liittyvässä ja kengän ominaisuudet alkoivat jo osoittaa väsymisen merkkejä. Samoin kengän pohjakuviointi ei ollut ihan optimaalisin silloin, kun piti jalkautua. Mielessä oli joko Shimanon malliston XC70 tai jopa XC90:t tai sitten jotkut Specializedin vastaavat vaihtoehdot. Toisaalta teki mieli hankkia myös puhtaasti retkeilyyn sopivat kengät, jossa olisi jäykkyyttä, mutta myös kävelyyn sopiva pohja. Eli kuten esim. Specializedin Rimet. No, kaikkea ei saa yhteen pakettiin joten voi olla, että tulee hankittua vielä nämä retkityypin kengät erikseen. 

Kävin tutkimassa molempien valmistajien malleja sillä erotuksella, että Pyörä-Suvalasta löytyi sovituskappaleet mutta Special Bikesta ei kisaversioita. Tulossa kuulemma oli, mutta ajoitus ei tällä kertaa kohdannut. Ojan Sami teki ammattimaista työtä Pyörä-Suvalassa palvellen erinomaisesti asiakastaan. Ei ollut lopulta vaikea tehdä kauppaa, varsinkin kun vielä tarjouskin oli erittäin houkutteleva. Päädyin lopulta XC90:iin, jotka sitten "paistettiin" jalkaani sopiviksi. Kengät siis lämmitettiin lämpökaapissa pohjallisten kera, jonka jälkeen laitoin ne jalkaani. Lopullinen muotoilu tapahtuu siten, että jalkoihin asetetaan pussit ja ne imetään tyhjäksi omalla laitteellaan. Muutaman minuutin tuntui siltä, että jalat ovat täysin tunnottomat, paitsi että jalkapohjia kipristeli kuin neuloilla olisi pistelty. Kun imukäsittely oli tehty, tutkittiin tulosta. Kengät olivat muotoutuneet mm. päkiän kohdalta. Hyvältä ne tuntuivatkin jalassa. Varmasti kuitenkin vielä vaaditaan useampi lenkki, ennenkuin lopullinen muoto asettuu. Tosin tuo "paistaminen" voidaan tehdä vielä parikin kertaa, jos siltä tuntuu.



Klossit paikoillaan, ensimmäistä testilenkkiä odotellessa..

Tulevalla viikolla ajan uudestaan Ouluun ajamaan Raksilan ke-krosseja. Seuraavana päivänä on vielä tiedossa soratieajelua Sonnisaaren panimolle. Näitä iltoja tulen vaalimaan hyvillä mielin, jotta jaksan sitten muutaman viikon päästä elää elämäni tähän asti raskainta päivää. 


Isä joskus 1950-luvun loppupuolella erästelemässä Kuusamon Soivion kairassa


Elän ja ajan isäni Veikko Kaakisen (30.4.1931-16.9.2015) muistoksi..






2 kommenttia:

  1. Osanottoni. Kaunista tekstiä, tuli kyynel silmään.

    VastaaPoista
  2. Kiitos...iloja ja suruja tulee, mutta pyöräilijän ajopaidan taskuihin sopii molempia o/

    VastaaPoista