maanantai 3. elokuuta 2015

Syöte MTB 2015: sadetta, puujalkoja ja -käsiä sekä taistelua

Pytkynharjua kohti - kuva Tarja Kivirinta

Muutamien kilometrien mittainen teknisempi juurakko-osuus (alkaa Riihituvan länsipuolisen puron ylityksen jälkeen) alkoi olla takanapäin. Ajoin jossain Kätkytkankaan ja Romekankaan välimaastossa, noin 47km aamun lähdöstä edettyäni. Tiesin osuuden varsin hyvin aiemmilta vuosilta. Tällä kertaa vielä erityisen hyvin, sillä olinhan käynyt merkkaamassa reitin osan Tahkolan Pekan kanssa viikkoa aiemmin.

Ajatus karkaa
Mieleeni hiipi tyytyväisyys siitä, että olin selvittämässä tämän itselleni hankalahkon reitin osan kohtuullisesti. Olin jopa ohittanut muutaman kuskin ja kroppa toimi hyvin. Olin säästellyt voimiani lähdöstä alkaen. Koetin noudattaa Männyn Mikan loistavaa neuvoa Syötteen kahden kierroksen taipaleelle: "aja pykälää pienemmällä vaihteella, millä muuten ajaisit, äläkä tuhlaa energiaa mihinkään turhaan".

Siinä olin onnistunut mielestäni hyvin raskaat olosuhteet huomioiden. Vettä oli satanut lähdöstä alkaen yhtä soittoa kolmisen tuntia. Syötteen 61km reitin märät maastonkohdat olivat ekstramärkiä ja niissä mutaa jonkinverran. Pitkokset olivat liukkaan oloisia, mutta eivät kuitenkaan yliliukkaita. Hankalinta oli ajaa märässä juurakossa. Ajelin reilusti alle 5h matkavauhtia, mikä riittäisi selkeästi toiselle kierrokselle. Tiedostin tulevani pian kolmanteen huoltoon. Tankkaisin siinä pikaisesti ja valmistautuisin reitin vaativimpaan loppuosioon. Rantabulevardiin ja järeään loppunousuun.


Oikealle eteen ilmestyi iso puu
Polku aukesi sen kohdalla leveämmäksi dropiksi, laskeutuen muutaman metrin alaviistoon. Rekisteröin pari isoa viistojuurta, liukasta pintaliejua ja märkää pintaa, jonkun kivenkin. Eturengas luisti sivuun  paksun, märän ja vasemmalle viettävän juuren reunasta. Lensin silmänräpäyksessä metrin...toista. Mätkähdin alas vasemmalle kyljelleni. Vasemman reisilihaksen sivu kolahti paksuun juureen kivuliaasti. Jalka pamahti samantien kivun sekaiseksi pökkelöksi. Oikean polvitaipeen sisäsyrjä sekä oikea käsi osuivat johonkin, todennäköisesti pyörään.

En onnekseni lyönyt päätäni mihinkään ja selässä ollut reppu suojasi osittain kylkiviipaleitani. Sormet pelasivat, varpaat liikkuivat ja uskaltaudin puoli-istuvaan asentoon. Ymmärsin, ettei mitään murtunut, vaikka jalkoihin ja oikeaan käteen sattuikin julmasti. Kokeilin raajojani ja ähisin. Katselin hetken ympärilleni, ihmettellen pääsi tapahtumaan? 

Seuraavaksi mieleen tuli, että joku tulee niskaan. Hinasin äkkiä itseäni hiukan sivumpaan ja revin pyörääni pois takaa tulevien tieltä. Hivenen aiemmin ohittamani tulivat kohdalle. 

"Kävikö pahasti?"

"Eihh..."


Huoltojen 2 ja 3 välinen n.10km lenkki ja kaatumiskohta.

"Tätä kohtaa on sanottu tekniseksi?"
Viikkoa aiemmin Pekka oli maininnut saaneensa palautetta, että kohdalle pitäisi tehdä jotain ja että se olisi vaativa. Tai jotain. Kävellessäni dropin kynnykselle kuivana kesäpäivänä vastasin, että "ei tämä nyt niin tekninen kyllä ole...tässähän on selvä ajolinja vasemmalta." Niinpä niin. 

Asia on hivenen eri, kun kohtaan tullaan muutama tunti sadekelissä taivallettua, renkaat ravassa ja juuret sekä maanpinta märkänä. Itsellä on sellaisesta olosuhteesta kaikista vähiten ajokokemusta. Juurakkoa pitää lähteä hakemalla hakemaan Kuusamon rajoilta ja sitä ei tule tehtyä etenkään sadekelillä.Sitä on liian mukavuuden haluinen. Mutta sen kohdan olisi voinut selvittää vaikka taluttamalla. Kun olisi keskittynyt siihen, mitä edessä on eikä haihatellut jotain muuta. Eli peilistä löytyy kuitenkin se syy. Harmittaa, että virhe tapahtui. Onneksi ei kuitenkaan käynyt pahemmin.

Mihin se itseluottamus karkasi?
Hetken puhalleltuani keräsin itseni kasaan, kömmin pyörän päälle ja lähdin hissun kissun etenemään kohti kolmoshuoltoa. Sinne ei ollut enää pitkästi, vain muutama kilometri helppoa kangaspolkua ja metsäautotietä. Huoltoon päästyäni tankkasin hivenen ja kertasin tapahtunutta Virkkusen Veikolle, joka oli huollossa toimitsijana. Joku minuutti siinä meni. Nappasin huollon tarjoiluista mukin pari vettä, pari palaa suklaata ja kourallisen sipsejä. Tungin yhdistelmän suuhuni ja lähdin jatkamaan matkaa. Rantabulevardi odotti. Siinä vaiheessa kyllä kävi mielessä, että mitähän tästä tulee?


Koetin psyykata itseäni. Muistan ajatelleeni, että "Noniin...kaaduit ja sait kolhuja. Se tapahtui, eikä sille enää mitään voi. Hyvä. Ota siitä pahan olon möykystä kiinni, nosta se tuohon vieressä olevaan laatikkoon. Pistä laatikon kansi kiinni ja siirrä se tuohon sivuun. Juuri noin. Hyvä. Nyt keskity hengittämään ja pyörittämään. Aja vain sitä vauhtia kuin pystyt. Hyvin se menee."

Muutaman hetken ajattelin keskeyttämistä vaihtoehtona. Ei maistunut hyvälle. Ei saakeli vieköön. Päätin, että ajellaan nyt ja koetetaan mennä pätkä kerrallaan.
Bulevardi sujui lopulta kivuista huolimatta ilman henkisiä vaikeuksia. Hitaasti kuin etana tosin. Talutin kaikki teknisemmät osat, linkaten jalkojani. Ymmärsin, että toisen kierroksen aikaraja lähenisi, mutta minun pitäisi silti ehtiä ennen sitä perille. Keskityin kuuntelemaan ympäristöäni ja itseäni. Kuulin vesipisaroiden tipahtelevan kuusen oksilta. Kuulin vaimeita ääniä edestä ja takaa. Muutamia kuskeja tuli vähitellen ohitseni, mutta se ei tuntunut miltään. Olin omassa rytmissäni ja maailmassani. Kuulin lintujen ääniä, vaimeata kosken kohinaa. Se tiesi sitä, että rantabulevardin loppuosa häämötti. 

Loppunousuun
Soraistettu polku alkoi edetä tahmeasti, mutta vähitellen päästessäni pyörittämään jalkojani pahin kipu hellitti. Loivemmat osat menivät hivenen paremmin. Luontokeskuksen pihassa sain mahtavasti kannustusta, kiitos erämaan markkinoiden väen! Tuntui hyvältä. Lyhyt juurakkoinen polkupätkä meni ajaen, mutta käteen ja jalkoihin sattui. Sitten saavuin latupohjalle. Puusilta nousi mukavasti, osoittaen sen että kapasiteettia oli. Mutta heti kun laskin sillalta alas vasemman jalan kuumotus lisääntyi. Jatkoin nousua ja laskua. Ensimmäinen jyrkkä kynnys oli vaikea taluttamallakin. Jalat eivät toimineet sitä vähää. Heti laella pyörän selkään ja pyörittämään. Alas taas ja pitkään loivaan nousuun ajamaan. Taas jalat vertyivät hitusen. Viimeiset sadat metrit menivät pyörää tunkaten ja askelia hakien. Mutarännissä ei ollut paljon väliä mistä meni. Sinänsä vapauttava tunne. Liejua ja kuraa oli rännin leveydeltä. Vihdoin yläosa häämötti ja pääsin taas pyörittämään hissun kissun. Ja tulin kierroksen päätökseen maalikaaren alle. Kaatumisesta edeltäneestä aikareservistä oli sulanut n.20min. Ehdin toisen kierroksen alkuun enää noin 6min. aikahyödyllä. Olin kuitenkin tehnyt jo ennen loppunousua päätöksen, että lasken alas toiselle kierrokselle. Periksi ei anneta.

Loppunousun viimeisiä satoja metrejä ensimmäisen kierroksen päätteeksi. Melkoisessa sumussa.  Kuva Tarja Kivirinta.


Sokereita mittaamaan ja toiselle kierrokselle
Kankaisen Mika jäi ihmettelemään mikrofoni kourassa, että mihin se mies kaarsi maalialueelta? Raakkikuskina perään hivenen myöhemmin lähtenyt naapurini ja ystäväni Mourujärven Harri kysyi muistaakseni, että lähdetkö toiselle kierrokselle ja vastasin nopeasti lähteväni. Suuntasin pikavauhtia majoitukseeni mittaamaan sokeria. Lukemaksi sain 4,7mmo/l, mikä tyydytti. Hivenen oli alhaalla, mutta ei paha. Samalla kuitenkin päätin, etten ainakaan piikitä insuliinia. Aamulla kun olin aprikoinut asiaa. Mittari saisi näyttää tilanteen. Sitten kaappasin suuhuni evästä ja vaihdoin juomapullot sekä kuivat ajohanskat. Ja ajoin takaisin maalikaarelle, kiersin huoltopöydät ja suuntasin itselleni täysin uuteen maailmaan. 

"Taistele Taneli!!" 
Kiitos Karhun Jannelle tuosta kannustuksesta, siinä kohdassa pala nousi kurkkuun...Päätin taistella. Lähdin laskemaan rinnettä alas. Naisten 120km sarjan urhea taistelija Riikka Jäntti lähti perääni. En tohtinut laskea yltiöpäisesti vaan hillitsin vauhtia. Lasku sujui hyvin. Yhtäkkiä eteen ilmestyi kapeampi ränni poroja täynnä! Onneksi älysivät ottaa ritolat. Sitten alkoivat jalkojen polttelu ja oikea käsi oli ihan turrana. Kolhu vaikutti sormien pitovoimaan ja pitkä täristävä lasku teki tehtävänsä. Viimeiset kaarteet ja niin tultiin tasaisemmalle alueelle ja kivituhkakäytävän alkuun. 

Otin ensipolkaisut ja samassa molempiin sisäreisiin iskivät krampit! "Ei perkele! Ei voi olla totta!" kirvahti mieleeni. Kaivoin äkkiä taskusta geelipullon ja imaisin reilusti kofeiinigeeliä. Join perään reilusti juomaa. Jatkoin väkisin pyörittämistä, vaikka sisäreidet tuntuivat repeytyvän. Suupielet irvistyksessä kiihdytin alas ja sitten ylös kohti Syötteen päätien ylittävää puusiltaa. Krampit hellittivät sillalle tultaessa!

Edessä oli pitkospuuosuus. Erikoisuutena siinä kohtaa ylöspäin nousevat, askelmia sisältävät pitkokset. Koetin hakea nopeasti sopivan välityksen, jonka avulla sain rytmiä askelmien välille. Muutama käännös tuntui vaikealta, lankut olivat jo todella liukkaita! Väsymys iski siinä kohdassa ensimmäistä kertaa koko päivänä. 

Kohti Pikkusyötettä toisen kerran ja Pitämävaaraan
Keli alkoi kuitenkin kirkastua. Koetin imeä siitä virtaa. Aamulla olin ajellut Pikku-Syötteelle johtavan nousuosuuden säästellen. Nyt kiipesin reittiä vain sen, mitä siinä vaiheessa kropasta sai irti. Ajattelin jyrkimmissä kulmissa kaikkia läheisiäni. Hyviä asioita koko elämässäni. Siirsin jälleen tuskan pakettiin. Metri metriltä nousu hupeni ja lopulta siinä ei ollut mitään, mistä en olisi selvinnyt. Vaikka lähinnä ryömin sen ylös. Pikku-Syötteen lasku ja sen pitkospuuosuudet jännittivät hivenen. Alimmalla pitkospätkällä päivän sateet valuivat pienenä purona pitkin pitkoksia! Siinä kohdassa melkein suljin silmäni ja toivoin parasta. Selvisin. Loppulasku alkoi.

Normaalisti mahtavan vauhdikas ja nautinnollinen parin kilometrin lasku oli vaikea. Oikea käsi oli turrana ja jalkoja alkoi kramppailla taas pitkän polkimilla seisomisen jakson myötä. Purin hampaita yhteen ja koetin epätoivoisesti olla rentona. Join heti lisää juomaa laskun lopussa ja pyöriteltyäni hetken krampit hellittivät. Puujalka pelasi enää kolmasosateholla ja pyörittäminen oli toispuoleista. Säkkisenlampien polkuosa meni miten kuten. Yhtäkkiä kuulin julmettua kirkumista ja huutoa takaani?! Kuusikko raikasi! Apua ei kuitenkaan huudettu. Jälkeenpäin kuulin Harrilta, että Jäntin Riikka oli psyykannut itseään. Hurjaa hommaa...

Vilkaisin uusimmalla polkulinjauksella kelloa ja aloin ymmärtää, että toisen kierroksen ensimmäisen huollon aikaraja tulisi menemään umpeen. En ehtisi sillä ryömintävauhdilla millään ajoissa. Jatkoin kuitenkin kömpimistä. Linjan tönkyröiden tunkkaus oli äärivaikeaa. Kropan kivut hyökyivät ylle ja reisilihakset sähköttivät tulevista krampeista. Varpaita veti suonella. Ojentajat huusivat tuskaa. 

Riikka ajoi kantaani lopulta ja hetki siinä juteltiin. Harri tuli raakkikuskina perässä paikalle. Jäimme hänen kanssaan hetkeksi huilaamaan katsottuani kelloa: aikaraja oli sulkeutumaisillaan. Huoltoon oli vielä kolmisen kilometriä. Taistelu oli ohi.

Raadot kyytiin ja hoitoon
Huoltopaikalla tilanne oli selvä. Aikaraja ylittyi minuutilla. Raakkikuskit lähtivät jatkamaan reittiä. Pudasjärven Urheilijoiden loistava huoltoporukka ja huoltopisteen ensiapuhenkilöstö pitivät huolen taistelijoista. Virkkusen Veikko saapui hetken päästä ja niin pääsimme autokuljetukseen. Kun ensin saatiin ähellettyä itsemme koppiin istumaan. 

Seitsemän tunnin taival oli ohi. Tahkolan Pekka veikkasi matkaksi todellisuudessa lähemmäs 80km:ia, joten laitetaan lukemaksi 79km. Omaa dataa nimittäin ei ole esittää koko reissusta. Sykemittari väitti minua kuolleeksi alusta lähtien, eikä kello näyttänyt sykettä koko päivänä. Joitakin pätkiä se oli kuitenkin rekisteröinyt, kun purin datan ulos. Pyörän mittari söi niin paljon moreenia ja liejua päivän aikana, että toisen kierroksen alussa mittari nollautui kuin painoin sen ainoata nappia katsoakseni mitä kello on. Nappi jäi pohjaan ja kaikki data nollautui. Sinne meni ajettu aika ja matka. Sykemittarin kellosta kuitenkin sain tuon kokonaisajan 6h 59min.

Lämpimään suihkuun, syömään ja Kuninkaan kruunajaisiin
Aikanaan päästyäni majapaikkaani, raahauduttuani lämpimään suihkuun (jossa seisoin varmaan 20min), peseydyttyäni ja hotellin päivällisen ääressä yksin istuessani tuumailin, että olipahan savotta. Katselin Hotelli Iso-Syötteen ikkunasta avautuvaa maisemaa. Ajatus tuli mieleen jälleen siitä, että Syötteen maastot ottivat jälleen omansa.

Syötteen Kuningas, Soinin Kyösti poikansa Konstan kanssa tulivat myös syömään ja niinpä sain parasta mahdollista seuraa ja mielen hoitoa. Myös Kauppiset tulivat pöytään ja seurasimme Syötteen Kuninkaan ansaitut palkitsemisseremoniat. Köpi ajoi mielestäni Syöte MTB:n nelivuotisen historian kovimman ajon keli huomioiden. Fatbikella 120km aikaan 7h 18min. Se on jotain ihan hämmästyttävää. Valtaistuin on tukevasti kuninkaan alla. Onnea Köpi, ihan ansaitusti!

120km podium: 1. Kyösti Soini 2. Jukka Räbinä 3. Tomi Paavola


Lopuksi
Päivä oli yksi rankimmista, mitä olen fyysisesti kokenut. En tosin pystynyt kivuista johtuen ulosmittaamaan ihan sitä kaikkea, mitä olisi irti ollut otettavissa. Tosin ei jäänyt paljoa vaillekaan.

Selvisin kuitenkin hyvin, keskeyttämisestä huolimatta. Olin realisti jo talvella ilmoittautuessani kahdelle kierrokselle. Mahdollisuus selvitä aikarajoista oli todella pieni. Mutta mielestäni se oli olemassa. Sadekesän ja ajopäivän sateisuuden myötä mahdollisuudet vain kapenivat. Reitti oli huomattavasti hitaampi kuin edellisvuonna. Kaatuminen ja sen myötä tulleet kolhut hoitelivat loput. Ilman sitä olisin ehkä päässyt toisen huollon aikarajasta vielä niukin naukin livahtamaan. Olisinko selvinnyt enää kolmanteen huoltoon? Ehkä en. 

Yleensä heikoin lenkkini eli selkä ei reagoinut mitenkään päivän jotokseen. Hossan kivijumpat taisivat tehdä hyvää? Ja kevään aikana lumilapion heiluttelu. Tunteja ja taas tunteja. Sokeripuoli pelasi todella hyvin, sain syötyä ja juotua riittävästi. Hienoa, että henkinen kantti ja psyyke pelasivat jälleen loistavasti. Olen kyllä todella tyytyväinen siihen. Olen kehittänyt toimivia keinoja vaikeiden hetkien selättämiseen ja ne näyttävät toimivan. 

En antanut periksi
Olen äärimmäisen ylpeä, että kaikesta huolimatta lähdin taivaltamaan toista kierrosta. Vaikkakaan mahdollisuuksia selvitä aikarajoista ei enää siinä vaiheessa ollut. Sain kuitenkin tulevaisuutta ajatellen kokemuksen siitä, miltä tuntuu jatkaa matkaa väsyneenä. Miltä tuntuu selättää henkinen mörkö; katsoa kun yhden kierroksen kiertäneet saavat jo huokaista, mutta itse lähdet taipaleelle vielä uudestaan. Tuntuu jälkikäteen hemmetin hyvältä. Siinä vaiheessa ei niinkään. Tottelin Jannea - tuota Syötteen Karhua, joka itse omalla esimerkillään näytti taas tietä. Taistelin.

Ensi vuonna yritetään uudestaan.

Kiitokset!

Kiitos Syöte MTB 2015:n mahdollistaneet Krossikommuunin jäsenet, talkoolaiset, yhteistyökumppanit ja tukijat. Pohjois-Suomen hienoin ja suurin MTB-tapahtuma onnistui jälleen loistavasti. Tapahtuma myytiin loppuun ja 500 maastopyöräilijää oli kova juttu Syötteen vaativilla reiteillä!

Kiitos kaikki kallisarvoiset ystäväni!

p.s. seuraavan päivän käppäsin puolenkymmentä kilometriä Naamankaharjun harjupoluilla keräten reittimerkintöjä pois reitinpurkutalkoissa. Aurinko paistoi ja tuuli leppeästi. Kroppa tunsi joka solullaan edellisen päivän koitoksen. Mutta jäljelle jäivät vain hyvät muistot!

 
Seuraavana päivänä aurinko paistoi ja polut olivat parhaimmillaan...reitinpurkuun!


Tuloksia, kuvia, videota sun muuta löytyy Syöte MTB:n sivuilta




Ottamiani kuvia perjantai-illan tunnelmista tapahtuma-alueelta Iso-Syötteen huipulta:



Markku elementissään!









Bike Hotel Concept on käynnistynyt hyvin Iso-Syötteellä!




Special Bike oli jälleen mukana tukemassa tapahtumaa



27,5" x 3"


Bioracer paikalla!
Vittorialta löytyy hienoja ajokenkiä, Rush.fi on oikea osoite



Hienoa että myös Pyörä-Suvala oli paikalla tuotteineen!





Tällainen Trek Farley 6 oli myös arvontapalkintona!

Olisin voinut ihan mielellään ajaa tällä toisen kierroksen :)


Trekillä osataan runkojen näyttävät maalaukset






Mr. Rush Racing & Bioracer Finland himself! Lieven de Rycke - Belgian lahja suomalaiselle pyöräilylle!

Kiitos Lieven ystävyydestä ja kaikesta saamastani tuesta!

"Bioracer makes my day!"



6 kommenttia:

  1. Hieno taistelu Taneli! Kiitokset sinulle kysymästä sattuiko mitään, kun heitin lipat edessäsi Pytkynharjun portaiden jälkeen. Kiitos myös tsempeistä loppunousussa, siinä vaiheessa ei kyennyt vastaamaan takaisin :) Oma SyöteMtb neitsyys oli myös eräänlainen selviytymistarina, reban poplock petti pikku-syötteen laskussa ja ajoin käytännössä koko reitin keula lukossa. T, Antti Leskelä #146

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä kestä kiitellä, hyvä että matka jatkui! Jösses, mahtoi olla kädet hapoilla?! No, ensivuonna paremmalla syötöllä kumpikin. Naamankaharjussa ihmettelin jonkun kauniin naisihmisen ketjuongelmaa muutaman minuutin, jonka hän kyllä ihan itse sitten korjasi - ketju oli hypännyt takavaihtajan rissapyörän sivuun. Ohi meni myöhemmin että pölähti sähkölinjalla :)

      Poista
    2. Ne oli _hapoilla_ ! Oletko Rokualla ajamassa 22.8 ?

      Poista
    3. Vielä en osaa sanoa, katsotaan kuinka kroppa toipuu koettelemuksista.

      Poista
  2. Auts, rupesi sattumaan tätä lukiessa. Pikaista toipumista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Hyvällä mallilla ollaan jo, päivä päivältä parempi. Onneksi tuli vain pintaosumaa. Tänään jos kävisi vähän pyörittelemässä.

      Poista