sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Hiltunen ja Rubee

Tänään ajettiin viimeinen kevään suurista mukulukiviklassikoista eli Paris-Roubaix. John Degengolb kohotteli murikkapalkintoa päivän kisajotoksen päätteeksi, hienosti Giant-Alpecin hoiteli tiimityöt ja mies itse pisti sitten oikeassa paikassa itsensä likoon. Ansaittu voitto, kuten Roubaixissa aina!


Ajattelin jo eilen iltasella, että tänään on käytävä ajamassa oma "Roubaix" , ennen kuin saisi istua seuraamaan ammattilaisten touhuja. Mietin, että mikä muistuttaisi kuusamolaisittain tuota julman raakaa rääkkiä? Eipä täällä ole mukulakiviä ajettavaksi, mutta sorateitähän piisaa. Talviajokausi vetelee viimeisään ja kelirikkoaika on saapunut. Joten, ei muuta kuin ajamaan kuusamolaisten pyöräilijöiden kevätklassikkoa eli Iivaaran lenkkiä. Profiililtaan siinä kyllä on kytköksiä enempi edellisviikon Ronde van Vlaandereniin. Paljon lyhyitä ja teräviä nousuja. Mutta se kelirikko sai simuloida sitä mukulakivien höykkyytystä. Joten pyörän keula suuntasi aamulla taipaleelle. Keli oli autereinen ennen yhdeksää, mittarissa oli mukava pikkupakkanen, tiet kovia ja meno lenseätä. Kiersin lämmittelyksi taajaman alueella toistakymmentä kilometriä, kunnes suuntasin kohti Kajaania, kääntyen itärajan suuntaan ja Hiltuseen. 

Soratietkin olivat aamulla jäässä.


Ronkaisenniemellä alkoivat tienpinnat jo sulaa.

Kunnes mutkan takana oli jälleen kovempaa pintaa.


Varsin pian kävi selväksi päivän sävelet: tienpinnat alkoivat sulaa sitä mukaa, mitä korkeammalle aurinko kohosi. Hiltusen tiellä vuorottelivat jäiset talvitiet ja puhki sulaneet, rapaiset ja uraiset soratiet. Tämä aiheutti voimansiirron kohmettumista rapaisen lumi- ja jääsotkun muodossa. Niinpä parin tunnin ajon jälkeen piti huilutella termoksesta höyryävää mehua voimansiirron päälle, jotta se ylipäätänsä toimisi! Ajattelin kyllä siinä kohdassa, että mitähän tästä taas tulee. Ketju kun napsahtaisi poikki jossain Pikkaraisentien peränurkassa, niin sarvi kasvaisi otsikkoon :) No, onneksi koko reissu sujui ilman teknisiä murheita ja voimansiirtokin pelasi, tosin semmosita krohinaa se piti, että edessä on täyshuolto. 


Hiltusentien puusavottoja

Rälliä riitti jo tässä vaiheessa.

Toisaalta myös vielä priimaa talvitietäkin.


Perjakkakoski


Teräviä nousuja riitti tänään, vaikkeivät ne valokuvissa koskaan näytä siltä mitä ne oikeasti ovat..

Hiltusessa, Iivaara siinti horisontissa





Matka sen kuin jatkui, vaikka yleinen tie päättyi.


Voimansiirto sai tässä vaiheessa kuuman mehukylvyn.




Iivaara takana!


Kohti Penikkavaaraa. Tuokin todella terävä nousu ja sorapinta oli kohtuu pehmeätä tässäkin.


Penikkajärven Katoslahti

Iivaaran jälkeen saikin sitten kyntää yhä enemmän julmetun pehmeällä kelirikkotiellä. Pikkaraisentie oli jo niin pehmeänä paikoin, että välillä tuntui ettei pyörä etene metriäkään. Tulipa todettua sekin, että soratiekin humisee pyörän alla. Sellainen ontto humina kuului, kun ajoin pehmeän rällikerroksen päällä. Olisiko kuoren alla eloa roudan sulaessa? Mene ja tiedä, mutta enpä ole ennen VT5:sta kiitellyt, kun ison tien risteys ilmestyi näkökenttään. Semmoiset 40km sai tehdä kyllä niin tosissaan töitä, että pusero alkoi tyhjenemään uhkaavaa tahtia. Onneksi tuli ladattua takataskut täyteen energiaa ja jaksoinkin sitten lopulta ihan mukavasti koko reissun läpi. Ei ollut todellakaan kevyin sunnuntailenkki! Toivottavasti ensikesänä saa kiitellä, että tämäkin seikkailu tuli tehtyä o/ 4h 54min ajoaikaa ja 109km kertyi tällä kertaa. Vajaa puolet asfalttia, reilu puolet rällissä. Amerikaanit sanois että eeppinen reissu. Sanon vain, että olipahan reissu. Oliko siinä sitä Rubeeta? Totta vieköön oli. Tai siis niin luulen.

Seuraavana odottaa siis maastopyörän täyshuolto ja pikkuhiljaa otetaan Rossin esiin ja suunnataan maantielle. Talvipyöräilykausi alkaa olla päätöksessään. Lumiaikana 13.10.2014 - 12.4.2015 tuli ajettua talviteitä ja polkuja lopulta 2700km. Useimmiten pimeässä, korpitaipaleilla ja yksin. Kaikilla meillä on vikamme. Meikäläinen tykkäsi tästä talvikaudesta, ajohaluja oli kosolti. Lunta on toki vielä semmoiset 80cm, mutta sivuteiden kelirikko on nyt sillä mallilla, ettei näitä seikkailuja enempäänsä tule varmaankaan tehtyä. Joten suunnataanpa katseet asfalttiteille. Kevätklassikoissakin kääntyy lehti toisentyyppisiin kisoihin.

Tässä vielä kuvasatoa:

Tulosuuntaan. Bongaa kuvasta pilkkimies!

Penikkavaara.

Hanki kantoi vielä hyvin.


Hietajoen silta.


Sillankansiperspektiivistä on hyvä tutkailla maailman menoa.

Sopan voimalla jatkui matka.

Pikkaraisentien risteys, yksi välietapeista saavutettu. Tästä eteenpäin meno muuttui aina vain raskaammaksi..



Tien pinta suorastaan imi rengasta, ontto humina kuului kun tällä pinnalla ajoi. Vaikea kuvitella, miten tämmöisiä teitä kohta voi ajaa ylipäätänsä minkäänlaisella ajopelillä.

Pikkaraisentiellä riittää nousuja...

...ja pehmeitä sekä jyrkkiä nousuja..


Ylös ja alas..

...eikä se vielä siihen loppunut.

Totisesti tämä kyltti piti paikkansa!

Soivio tästä vasemmalle, käännyin kuitenkin kohti Poussua oikealle.







Tässä vaiheessa helpotti!


Eihän se ole  kuin reilun 20min tempo? Meni siihen reilu puolituntia...ihan ei nastarenkaalla varustettu maastopyörä liikahda kuin maantiekulkineet.





Liuhanvaaran sivuitse kulkevassa maantielaskussa sai jo vähän vauhtiakin. Tästä puolituntia ja olin kotona taas 109km ajon jälkeen. Raskas mutta omalla tavalla hieno reissu!






4 kommenttia:

  1. Oon kyllä niin kade nuista nousuista :D Siellä näyttäis olevan aika paljon enemmän luntaki ko täällä Rollossa, vaikka kohtaha sitä pääseeki tosiaan jo tolla ohutrenkaisellaki tykittelemää ulos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tällä reitillä pääsisit kyllä elementtiisi! Mäkeä riittää ihan kiiteättävästi hienojen maisemien lisäksi.

      Poista
  2. Aikamoinen reissu. Tämä täti tunnustaa, että olisi voinut usko loppua noilla pehmeillä kurateillä... ja lenkin jälkeisessä pyörän pesussa. Kiitos taas kuvista ja tarinasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olihan se, mutta toisaalta juuri siksi niin antoisa. Näin harrastajana kun ei tarvitse tähdätä kurinalaisesti johonkin kisaan tms. niin tulee sitten tehtyä tällaisia vaativampia juttuja hyvinkin intuitiivisesti. Pikkupoika herää, haluaa matkia isoja poikia ja tulee samalla ylittäneeksi omia kykyjään ja ennakkoasenteitaan. Ei olisi tullut mieleenkään vielä muutama vuosi sitten lähteä tälle reissulle yksin, kelirikon aikana ja todeta ajaneensa sen niin että kotona oli vielä ihan suht hyvässä formussa. Näin pari päivää myöhemmin tajuaa, että sehän oli aika temppu ja mies on hyvässä kevätkunnossa. Talven seikkailut saivat myös oivallisen huipennuksensa ja nyt on hyvä vaihtaa taas sapluunaa joksikin aikaa maantielle.

      Poista