perjantai 21. marraskuuta 2014

Hallittua kävelyä?

Kolmen kuukauden mittainen pesti Kuusamon Liikuntakeskuksen hallivalvojan hommassa sai aikaan sen, että pyöräiljä muuttui muutamassa kuukaudessa hyväksi kovien lattiapintojen ja rappusten kävelijäksi. Sen sijaan suorituskykyinen pyöräilijä taantui jonnekin aristavien ja kireiden jalkalihasten syövereihin.


Rappusia ja kovia lattioita
Liikuntahallin kovat lattiapinnat sekä rappuset tuli askellettua ristiin ja rastiin syksyn ja alkutalven aikana. 65 työpäivää x 7km keskimääräistä kävelyä per vuoro (rauhallisimmissa ja lyhyimmissä n.3km, kiireisimmissä n.11km) tekee suurinpiirtein 455km. Siihen päälle sitten siviilipuolen kävelyt koiranulkoilutuslenkkeineen päivineen. Voi siis laskea kävelleensä karkeasti 600km 3kk ajanjaksolla. Onko se sitten paljon? En tiedä, minun mielestä aika paljon. Väittäisin jopa niin, että kyetäkseen tuohon settiin piti olla hyvässä kestävyyskunnossa. Vielä kun pinotaan kropan päälle ajoittain hyvinkin fyysisen vuorotyön tuoma muu kuormitus, niin ei ihme, että pyöräily ja pyörittäminen oli loka-marraskuun tienoilla jäätävän kulmikasta. Muutamat sisäpyöräilytreenit menivät vielä ajokauden jälkihehkuissa, mutta sitten alkoi ukko kangistua kuin aikamiespoika naistentansseissa. Hyvä puoli tässä jaksossa oli kuitenkin se, että kropan lihaksisto sai reilun annostuksen täysin erilaista ärsykettä ja kuormitusta.

Pitkäsäärisenä pohkeet olivat erityisen kovilla ja lihashuoltoon tulikin kiinnitettyä erityistä huomiota. Ajaminen muuttui täysin huoltavaksi, tarkoittaen lyhyitä palauttavia lenkkejä. Viikonloppuna ajoin muutaman pidemmän reissun, mutta nekin vasta lepopäivän ja hyvien yöunien jälkeen. En halunnut uusia muutaman vuoden takaista polven rasitusvammaa (joka johti lopulta 3kk toipumisjaksoon) ajamalla liikaa hallityöskentelyn aikana. 

Ollakseen hyvä pyöräilijä, kroppa tarvitsee lajinomaista liikettä. Pyöräilijälle tekee enemmän kuin hyvää tehdä muutakin, kuin ulkoiluttaa parasta ystäväänsä. Fakta on kuitenkin se, että kropan lihashermotus taantuu, ellei viikkokattaus tarjoile riittävästi pyöritystä (lue: ajamista ulkona, sisäpyöräilyä kaikissa muodoissaan). Mikä on sitten riittävästi riippuu jokaisen fysiologiasta, tasosta, taustoista, tavoitteista jne. Minun tapauksessa se tarkoittaa näin talvikaudella 1-2 kovempaa sisäpyöräilyharjoitusta (tai hiihtoa toisen sisätreenin sijaan) viikossa ja 1-3 rauhallisempaa ulkolenkkiä ajamalla. Kävely sinänsä on mielestäni erittäin hyvä aktiiviseen palautukseen tai kropan herättelyyn ennen varsinaista lenkkiä tai kovempaakin harjoitusta. 

Onko sulla rytmiä?
Pyöräilyn valmennusta käsittelevissä teksteissä puhutaan kauden jälkeisestä lepojaksosta ja siirtymäkaudesta kohti uutta harjoituskautta. Nämä ovat erityisen tärkeitä oikeille urheilijoille, jotka harjoittelevat ja kilpailevat tavoitteellisesti. Entäpä mikä merkitys sillä on meille harrastajille?

Asia vähän riippuu mistä roikkuu. Ja harrastajalla yleensä roikkuu. Tavallisella ajurista ja erityisesti hommaan hurahtaneesta on mukava ulkoiluttaa pyöräänsä paljon. Aivan sama miten, missä ja milloin - kaikki käy. Usein viikosta toiseen, samalla tavalla tehojen tai vauhdin suhteen. Vaihtelua tai rytmitystä ei tule riittävästi, ainakaan jos ajatellaan suorituskyvyn kehittymistä. Toisaalta heidän tapauksessaan tällä ei ole useimmiten juurikaan väliä. Punainen lanka on vain ajaa. Ja paljon. Joten, antaa kaikkien kukkien kukkia tässäkin asiassa. Meikäläisen yrttitarha kaipaa kuitenkin jonkinsortin rotia.

Lisää keitokseen ripaus tavoitteellisuutta, halua ajaa kovia kuntoajoja tai tapahtumia, ellei peräti intoa kilpailla (niin, harrastajan kuntoajot ja tapahtumat ovat AINA kisoja, silloin kun lappu on tangossa ja joku ottaa aikaa. TÄYSIÄ!), niin silloin rytmityksellä, vaihtelulla, levolla, syömisillä yms. joskus niin ärsyttävilläkin asoilla alkaa olla merkitystä. Määrää ei voi ajaa ihan miten huvittaa, vaikka sillekin on minun tapauksessani paikkansa. Voimaakin kannattaisi kehittää jossain vaiheessa vuoden kiertoa ja jossain vaiheessa olisi syytä tutkia entistä tarkemmin mitä sielä puntarin digitaalissa näkyy? Happi kun virtaa yleensä paremmin kun vyötärölaardia on vähemmän. 

Aina ei kannata ajaa yhdellä ja samalla vauhdilla. Sillä muka kovalla vauhdilla, joka ei ole oikeasti nähnytkään kovaa vauhtia. Ääripäät ovat enemmän kuin paikallaan jokaisen harrastajan viikkomenjyyssä. Osaatko sinä ajaa oikeasti nätisti? Siten, että palaudut oikeasti ja saat koko systeemin hengittämään ja liemet virtaamaan? Oikeasti?

Ikääntyminen tuo tähän sitten oman mausteensa. Palautumiskyky tuntuu vaihtelevan säännöllisen epäsäännöllisesti vuoden mittaan. Joskus voi tehdä parikin kovaa harjoitusta viikossa, toisinaan se yksikin saa seuraavan viikon aamut tuntumaan siltä, että kannattaisi vissiinkin alkaa varailemaan petipaikkaa jostakin parantolasta. Elämä TUNTUU konkreettiselta..

Mitä parissa viikossa saa aikaan?
 
Yllättävän paljon näköjään. Kävelijä alkaa taas muistuttamaan etäisesti pyöräilijää. Pari sataa kilometriä talvipyöräilyä, lihashuoltoa, hyviä yöunia, hyvää sapuskaa, kerta pari viikkoon reippaita ja railakkaita sisäpyöräilytreenejä, sisältäen paljon pyörittämistä voimajaksojen välissä ja kas. Eräänä päivänä alkaakin tuntua jopa ihan hyvältä. Koivet kuulostavat ymmärtävän kajuutan komentoja. Väkinäisyys alkaa hävitä ja tilalle tulee enemmän rentoutta. Kroppa asettatuu ottamaan vastaan pyöräilylle lajinomaista harjoitusta. Taajuus asettuu kohdilleen ja oikeat megahertsit löytyvät säätimestä. Kaveri ei olekaan enää ihan ULAlla. Kumma, miten ajatuksetkin alkavat kirkastua. Huomaan taas ajattelevani ensivuoden asioita. Funtsailevani mitä sitä taas haluaisikaan tehdä. Uutta värinää on ilmassa. Muutenkin kuin movembereissa. Joita en kylläkään ole kasvattanut. Ei sitä säälittävää risukkoa kestä pirukaan.

Mutta muutoin. Antaa väristä, jos kerran siltä tuntuu. Ja nyt alkaa pikkuhiljaa tuntua.






perjantai 14. marraskuuta 2014

Maailman diabetespäivä - minunkin päivä

Tänään on Maailman Diabetespäivä. Suomessa teemana on raskausdiabetes. Itsellä ei liene siitä pelkoa, tosin voiko tässä enää olla mistään varma..?
Tutustukaapa joka tapauksessa aiheeseen ja noihin diabetesliiton sivuihin muutenkin. 



"Päivän tarkoituksena on kiinnittää maailmanlaajuisesti huomiota diabetekseen, toisaalta kyse on diabeteksen kanssa elävien vuotuisesta juhlapäivästä. Vuodesta 2007 se on ollut myös yksi YK:n vuotuisista teemapäivistä."

Itse en osaa edelleenkään pitää tätä päivää juhlapäivänä. Enemmänkin pidän päivää vuosipäivänä, jolloin koetan omalta osaltani tarjota tietoa diabeteksesta ja ennen kaikkea siitä, miten itse koen elämäni 1-tyypin diabeetikkona.
  
Diagnoosista elämään elämää
Lokakuun lopussa v.2006, syyslomaviikon päätteeksi, OYS:in lääkäri kertoi minun olevan 1-tyypin diabeetikko. Loppuelämän mullistava hetki. Siitä eteenpäin olen opetellut elämään asian kanssa. Nykyään, kahdeksan vuotta myöhemmin voi todeta, että aika hyvin on sujunut. Vaikka välillä on ollutkin todella syvältä olevia päiviä ja jaksoja. Välillä on henkisen puolen kanssa ollut tekemistä, on ollut masennusta ja *itutusta. Enemmän on ollut ihan hyvää arkea. Joka on taas mahdollistanut uskomattoman hienoja seikkailuja mitä erinäisimmissä paikoissa ja hetkissä. Tie niihin on ollut pitkä ja olen edennyt vähitellen omia rajojani kuulostellen.

Aluksi päätin yksinkertaisesti opetella liikkumaan. Viisitoistavuotta vaivannut selkärankareuma oli saanut kunnon todella huonoksi, liikuntakyky oli lähes nollassa. Ylipainoa oli kertynyt, mutta painon pudotus oli jo käynnistynyt toista vuotta aiemmin. Se helpotti hivenen.

Opettelin  kävelemään. Ensimmäinen kävelylenkki oli mitaltaan 500m. Vähitellen pääsin siihen kuntoon, että saatoin käydä katsomassa paikallisen taideliikkeen ikkunoista, minkälaisia maalauksia on sillä kertaa esillä. Lumiajan aikaan opettelin kävelemään sukset jalassa. Aluksi riitti retki liikuntahallin parkkipaikalta urheilukentän laitamille ja takaisin. Olisiko tuosta hät hätää kilometri kertynyt? Sinä talvena tapasin muuten Arvi Lindin samaisella parkkipaikalla. Arvi oli jäänyt juuri eläkkeelle. Ei ollut yhtään niin vakava kuin telkkarissa!

Seuraavana suvena aloin ajamaan pyörällä pieniä lenkkejä 5-10km kerrallaan ja seuraavana talvena jatkoin kävelyä sukset jalassa. Kuusamon nuorisoseuran urheilijat lappoivat ohi oikealta ja vasemmalta, mutta jatkoin silti. Itsetunto oli  välillä todella kovilla.


Pyöräillen pääsee pidemmälle
Jo pienenä poikana katselin televisiosta ahnaasti urheiluruutuja tai pyöräilylähetyksiä, joissa näytettiin arvokisojen tapahtumia. Ihailin suuresti ratapyöräilijöitä ja heidän ufomaisia asujaan sekä pyöriään. Ranskan ympäriajojen koosteissa näki samankaltaisia hahmoja aika-ajojen yhteydessä. Päätin jo tuolloin, että joskus minullakin on vielä samanlaiset vermeet. Eipä ole tänä päivänäkään, mutta vielä tässä ehtii...




Pikakelaus 2000-luvulle. En olisi ikinä kuvitellut näkeväni valtakunnan huippuja kotinurkillani.  Ajattelin aina -90 luvun alussa, ollessani töissä Helsingissä pyöräliikkeessä, ettei Kuusamon korvissa taatusti ole yhtään maantiepyöräilijää, saati maastopyöräilijöitä. Väärässäpä olin siinäkin suhteessa. Tosin ei heitä ruuhkaksi asti ollut, kuten ei ole nykyäänkään. Mutta perjantaina 26.6.2009 asiat muuttuivat. Cyclos Kuusamo järjesti v. 2009 Kuusamossa maantiepyöräilyn SM-kilpailut. SM-tempon lähtö ja maali oli n.100m päässä Pirttilän portin pielestä. Ei sitä asiaa voinut käsittää!
 
Sinä SM-tempon päivänä seisoin varmaan 6h ojanpenkalla ja seurasin suurella mielenkiinnolla kuskeja ja kalustoa. Tapasin ensimmäistä kertaa monta nykyistä ystävääni pyöräilyn parista. Tosin he eivät sitä asiaa sillä hetkellä varmaan rekisteröineet. Se perjantai jäi kuitenkin ikuisesti mieleen. Rissasen Jarmo korahti tuohon ihan nurkille, entisen osuuskaupan penkalle lähes tajuttomana, latoen 47km tempon loppuajaksi 1:00:43,2. Silloin näin ensimmäisen kerran kuinka joku osaa ottaa itsestänsä kaiken irti!


Tuo kesä oli muutenkin ikimuistoinen. Kävin Deep Purplen keikalla lapsuuden kavereiden kanssa Tampereen Hakametsässä ja ostin noin 16v. tauon jälkeen maantiepyörän ja liityin loppukesästä itsekin Cyclokseen. Kaikki olivat merkkipaaluja, jotka vaativat itseluottamusta siihen, että kyllä minä pärjään. Kyllä minä uskallan lähteä reissuun ja selviän diabeetikkona mitä eteen nyt sattuu tulemaan. Osaan mitata verensokeriani ja osaan annostella insuliinia siten, että voin keskittyä elämään kutakin päivää. Näitä asioita joutuu yhä edelleen käymään läpi jokaisessa muutostilanteessa tai hetkessä, josta ei ole aiempaa kokemusta. Diabeteksesta ei pääse eroon, se kulkee aina mukana. Vaikka ulospäin sitä ei välttämättä suurin osa huomaa.


Vuosien mittaan koettuja elämyksiä
Viisi viimeistä vuotta ovat sisältäneet vaikka mitä. Monia alhaisia sokerilukemia, pitkiä liian korkeita jaksoja, väsymystä ja *itutusta. Mutta niistäkin huolimatta elämä on ollut elämisen arvoista. Ennenkaikkea tytöstäni Eveliinasta on kasvanut upea nuori nainen. Hänen arkensa ja elämänsä on suunnannut myös omaa elämääni.

Liikunnasta on tullut tärkeä osa diabeteksen, mutta myös elämän hallintaa. Ystävä- ja kaveripiiri on laajentunut ihan älyttömästi. Pyöräilystä on tullut elämäntapa. Se on vienyt erilaisiin yhdistyshommiin (matkan varrella mm. Cyclos Kuusamon varapuheenjohtajuus, Pohjois-Suomen Pyöräily ry:n puheenjohtajuus), sekä erilaisiin järjestelytehtäviin kisoissa ja tapahtumissa (Kuusamo-ajo, Barents GP, Ruka GP, PSM-tempot, PSP:n syysleirit, Kuusamo GT, Puistocrossi...). Olen koettanut jelppiä Oulun seudun kavereita Syöte MTB:n ja Oulun avointen cx-kisojen kanssa. Olen ollut monissa kisoissa huoltomiehenä ja päässyt todistamaan urheilijoiden suurta menestystä. Silloin on tuntunut itsestäkin todella hyvältä.

Ennenkaikkea olen ajanut polkupyörällä. Aika monessa paikassa, monessa maastossa ja erilaisella kelillä. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta diabetes ei ole aiheuttanut ongelmia ajamisen suhteen. Kolme kertaa on vaikeammat hypot iskeneet maantiekisan aikana ja muutaman kerran sisäpyöräilytreenien aikana. Kaikista on selvitty syömällä nopeata sokeria (geeliä, rusinaa, sokerista juomaa jne.) ja luonnollisesti kova fyysinen suorittaminen on keskeytynyt samalla.

Mutta aika paljon on kyennyt kokemaan ohjaustangon takana. Muistan ensimmäisen Nissinvaaran lenkin kuin eilisen päivän. Tai ensimmäisen Rukan lenkin. Tai ensimmäisen 100km ylityksen yhtäjaksoisella lenkillä. Mourujärven Harri oli tukena ja ajamassa kaverina sitä reissua. Kiitos vaan edelleen!

Mieleen ovat jääneet jollain tapaa mitattavissa olevista saavutuksista Levi24:n 4hlön sarjan 2. tila Cycloksen joukkueessa, Syöte MTB:n 14. sija M40-sarjassa ja
PSM-hopea 1km maarata-ajoissa kotikisoissa, Tour de Helsingin läpivieminen 349. sijalla hirveiden kramppien ja lopussa laskeneen verensokerin heikotuksista huolimatta ja Tähtisadeajojen vuoden 2011 29. sija, jolloin jäin 29" täysjoustollani vain 37min. Kangaskokon Juhalle, joka voitti tuonna vuonna ajot. Vasta viime syksynä ajoin nopeamman ajan kuin tuolloin, vaikkei vuosia voi kovin hyvin verratakkaan toisiinsa, kun reitit ovat muuttuneet vuosittain. Nyt ajoin kuitenkin huippuluokan 29" jäykkäperällä, noin 2,5kg kevyemmällä laitteella siis.




Elämyksellisinä muistoina kirkkaana mielessä pysyvät Kuusamo GT:n 100 mailin (162km) läpiajaminen kovassa pakkaskelissä. Tai esim. lukuisat Oulun seudun talvipolkujen ajoreissut aamun sarastuksesta iltahämäriin. Tai Virpiniemen 6h Paksukumipolokasut, jossa on saanut omaan tahtiin koetella rajojaan. Tähtisadeajojen reissut kokonaisuutenaan. Tuhannet ja taas tuhannet kilometrit niin maantiellä kuin maastossa, useat hyvät tempoajat, käsittämättömän hienot MTB-jotokset ja retket kavereiden kanssa mitä erilaisimmissa paikoissa. Olen tutustunut muihin pyöräilyä harrastaviin diabeetikkoihin ja heidän kokemukset ja tuki on ollut korvaamattoman arvokasta. Kiitos jokaiselle!

Yhtä kaikki, sokeritasapainon ylläpito on helpottunut sitä mukaa, mitä paremmassa fyysisessä ja henkisessä kunnossa olen ollut. Toki oma käsityskyky omasta suorituskyvystä ylipäätänsä on olennainen asia. Mutta lukuisat kerrat olen yllättänyt itseni menemällä "rajojen" yli. Eivät ne mitään rajoja ole oikeasti olleetkaan. Alussa oli voitto, kun selvisi normaalista kauppareissusta ilman hypoja. Kehityskaari on vain niin älyttömän pitkä jo viidenkin vuoden aikana, ettei välillä ymmärrä asiaa itsekään. Korttelin kulmalle kykenevästä alkeellisesta kävelijästä kestävyysurheilua harrastavaksi, hyväkuntoiseksi toimijaksi. Kuka tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Unelmia on vaikka kuinka paljon ja osa jääkin sellaisiksi. Mutta jotkut niistä tulevat toteutumaan, vaikken juuri nyt sitä varmuudella tiedäkään. Näin asiat tuppaavat järjestymään. 

Priimaa pukkaa, vaikka tavallista yrittää.