sunnuntai 10. elokuuta 2014

Voittajaa tekemässä

Lainaan alkuun muutaman kappaleen Kestävyysurheilu.fi -sivustolla julkaistusta  Jani Lakasen tekstistä. Jani Lakanen on suunnistuksen kaksinkertainen maailmanmestari, viisinkertainen MM-hopeamitalisti, MM-pronssimitalisti, maailmancupin kokonaiskisan voittaja, kaksinkertainen Euroopan mestari, 24-kertainen Suomen mestari aikuisten sarjassa. Teksti on lukemisen arvoinen ja erityisesti alla oleva lainaamani osuu maaliinsa. Jäätävän hienosti kirjoitettu, jota voi peilata tänne harrastetasollekin.

Voittajaa tekemässä
"Urheilija uskoo tai uskottelee itselleen viimeiseen asti onnistuvansa. Miksi? Koska muuten urheilijan suoritukselta lähtee pohja, viimeinenkin oljenkorsi mahdollisuuteen tehdä parhaansa h-hetkellä. Usko itseensä, omaan tekemiseen ja omiin mahdollisuuksiinsa on huippu-urheilijalle elintärkeää. Ilman uskoa on varmaa, että tavoite jää saavuttamatta. Arvokisamitalit eivät putoile syliin vahingossa.

Usein suurta onnistumista ja huippukokemusta seuraa pettymys. Se vain kuuluu urheiluun, sillä se jos mikä kasvattaa. Huippu-urheilijan polku ei ole helppo kuljettavaksi ja kokemuksesta voin sanoa, että se on tarkoitettu vain ihmisille, joilla on intohimo ja sisäinen palo omaan lajiin sekä oman kehonsa kokonaisvaltaista haastamista kohtaan. Se polku on kuitenkin täynnä elämää ja monenmoisia kokemuksia ja ehkä juuri siksi arvokas kuljettavaksi.

Viime vuonna Vuokatin MM-kisat olivat minulle juhlaa, paluu henkilökohtaiseksi MM-mitalistiksi monen vuoden tauon jälkeen. Se oli onnistunut "comeback". Jatkovuosi ei tuonut MM-kisoista menestyksellisiä muistoja, mutta vuoden matka on monella tavalla ollut jälleen arvokas. 

Vaikka yleensä menestys muistetaan, mielestäni arvokkainta on yksilölliset kokemukset osana yhteisöllisyyttä. Huippu-urheilulla ei ole mieltä, jos vain menestys tai voitto merkitsee kaikkea. Vain yksi voi voittaa ja muutama menestyä, mutta kaikki muut, jotka yrittävät täysillä, luovat kilpailun ja siten joillekin ilon menestyä. Kaikki siis tekevät yhdessä myös voittajan."


Mitä useammin tuon kappaleen lukee, sen vahvemmin sen ydin nousee esille: kaikki siis tekevät yhdessä myös voittajan. Minusta tuo on pirun hienosti todettu. Kun se on voittajan toteamus, ilmentää se suurta arvostusta ja kunnioitusta lajia ja siinä kilpailevia sekä sen tekijöitä kohtaan. Kaikki muut, jotka yrittävät täysillä, luovat kilpailun ja siten joillekin ilon menestyä.




Harrastajat luovat tapahtuman
Minusta tämä pelaa täydellisesti myös tapahtumiin ja kuntoliikunnan puolelle. Suurin osa niihin osallistuvista ei voita ikinä mitään. Vaikka kuitenkin voittavat itsensä. Mitä silloin voitetaan? Omia pelkoja, ennakkoluuloja ja muita demoneja. Voitetaan pahanolon tunnetta, joka tulee kun kroppa ajetaan äärirajoille. Meillä harrastajillahan se saattaa olla jopa raakempaa hommaa kuin huippu-urheilijoilla, jotka singahtavat maaliin lähes taviksen käsityskyvyn ylittävässä ajassa. Laji kuin laji. Maastopyöräilyssäkin on ihan käsittämätöntä, kuinka lujaa kärkinaiset ja -miehet ajavat. En tiedä ymmärtävätkö he itsekään asiaa, luulen että eivät aina. Harvoin ainakaan muut kuin voittajat ovat tyytyväisiä suoritukseensa. Kakkos- tai kolmospallillekin nouseva löytää suorituksestaan  hyvin usein jotain parannettavaa. Mutta se lienee sitä voimakasta kilpailuviettiä.

Katsotaanpa vaikkapa Syöte MTB:n 60km matkan eri sarjoja. Miesten yleisen sarjan kärki ajoi hitusen päältä 3h:iin reilun 60km kierroksen, joka ei ole todellakaan pala kakkua. Sarjan viimeinen ajaja nautiskeli reitillä varttia vaille 8h. Meikäläisen ikäsarjan eli M40-sarjan kärki ajoi reitin läpi ajassa 3h 26min. Leikkisästi todeten Haaparannan Heikki oli minua niin paljon joutusampi, että hän olisi voinut käydä pesulla, keitellä potut, perkata halstarin pari ahvenaa, paistaa ja syödä ne, källistellä maalialueella, ennen kuin minä tulin maaliin reilua tuntia myöhemmin. Sarjamme viimeinen käytti aikaa reilu 7h. Hänelle olisi pitänyt antaa joku erikoispalkinto, kuten kaikille viimeisenä maaliin suoriutuneille!  (Kertauksena Syöte MTB:n tulokset)



Wikipedia toteaa seuraavasti Lanterne Rougesta:
The Lanterne Rouge is the competitor in last place in a cycling race such as the Tour de France. The phrase comes from the French "Red Lantern" and refers to the red lantern hung on the caboose of a railway train, which conductors would look for in order to make sure none of the couplings had become disconnected. In the Tour de France the rider who finishes last, rather than dropping out along the way, is accorded a distinction. Riders may compete to come last rather than just near the back.Often the rider who comes last is remembered, while those a few places ahead are forgotten, in other words, also rans.

Mitähän ne ajattelevat? 
Tjaa ketkä? No ne voittajat. En tiedä. Kun en ole ikinä mitään voittanut. Tai no olenpahan. Partiolaisten hiihtokisojen 1km matkan. Ainoana osanottajana ikäsarjassani!

Minkälainen ajatusmaailma näillä voittajilla tai podiumille ajavilla on? Jos nyt puhutaan vaikkapa pyöräilystä niin miltä se heidän ajaminen ja siihen valmistautuminen tuntuu. Toivottavasti joutuvat tekemään lahjakkuksistaan huolimatta lujasti töitä. Luultavasti näin onkin. Ei kestävyysurheilussa ole oikotietä onneen. Jossain vaiheessa on pitänyt harjoitella ja kovaakin. Kuten kirjoitin Syöte MTB:stä ja siihen valmistautumisestani edellisissä teksteissä, niin meikäläiselle se oli iso tähtäin. Melkein kuin olympialaiset. Tähtäin vaati oikeasti töitä, töitä ja töitä. Kehittyäkseen tällainen kohtalaisen keskinkertaisilla fyysisillä avuilla varustettu joutuu rakentamaan sitkeästi ja pitkäjänteisesti fysiikkaansa. Erityisesti silloin, kun on aloittanut homman aikuisiällä. 

Mutta osaavatko vaikkapa maastopyöräilyn hallitsevat kuskit eri sarjoissa arvostaa voittojansa tai palkintopallisijojansa? Osaavatko he arvostaa meitä muita, jotka koetamme laittaa niin perkeleesti hanttiin ja ajaa niin, että vesi valuu silmistä. Usein vailla onnistuimisia perinteisessä mielessä. Osaavatko he arvostaa niitä, jotka lähtevät seikkailuhenkisinä extempore kokeilemaan rajojaan. Suurinpiirtein kokeilemaan selviääkö sieltä hengissä? Osahan toki lähtee autuaan tietämättömänä siitä, mitä sielä oikeasti on edessä. Saattavat olla paljon onnellisempia kuin meikäläinenkin, joka alkaa osata jo Syötteen reitin kuin omat lähipolkunsa. Osaammeko me kohtuullisesti pärjäävät arvostaa heitä?

Vastaan omien havaintojeni perusteella että pääsääntöisesti osaavat ja osaamme. Oikeinkin hienosti. Olen aistinut näinä muutamina vuosina voittajien suunnalta aitoa ja rehellistä myötäelämisen taitoa. Maaliviivalla on oikeasti kyselty miten meni ja onniteltu pienistä ja isommistakin voitoista. Kestomenestyjät jaksavat ajella kisoja ja tapahtumia, joissa asetelmat ovat kohtuullisen selkeät. Ilman haavereita he tulevat pokkaamaan mitä suurimmalla todennäköisyydellä kirkkaimmat pytyt. Mikä motivoi kiertämään pienempiäkin kisoja ja paikallisia kuumotteluja? Joissain tapauksissa varmaankin hyvät palkinnot, jossain määrin sen menestyvän egon ruokinta. Mutta riittääkö se yksistään?

Kuten Lakanen toteaa mielestäni arvokkainta on yksilölliset kokemukset osana yhteisöllisyyttä. Huippu-urheilulla ei ole mieltä, jos vain menestys tai voitto merkitsee kaikkea.

Kisojen ja tapahtumien kärkinaiset ja -miehet haluavat menestyä. Tottakait. He ovat kilpailuhenkisiä yksilöitä. Mutta tuskinpa näitä kinkereitä jaksaa kukaan pelkän voitonhimon takia kiertää. Eiköhän se tie kävisi varsinkin Suomessa hyvin nopeasti tylsäksi. Mikä silloin motivoi? Kuuluisa toteamus, rakkaus lajiin? Nii-in. Eiköhän se ole juuri se mikä saa lähtemään. Kisajännitys. Varmasti monikin asia. Eivätköhän ne voittajatkin pidä siitä ilmapiiristä, järjestelyistä, kaikenkirjavista osallistujista ja heidän omista voitoistaan ja tappioistaan. Toivottavasti ainakin. He tykkäävät ajamisesta (lajin voi vaihtaa haluamakseen).

Viimeisetkään eivät ole siis vähäisimpiä. Siellä voi olla mitä uskomattomimpia tarinoita, joista ei muut tiedä mitään. Joskus kannattaisi mennä ihan kyselemään, mikä tyyppi sielä olikaan asialla? Miten meni? Voidaanhan ajatella myös niin, että kestävyysliikunnan ja -urheilun suorittajista niillä kaiken viimeisimmät ovat saaneet sietää fyysistä kipua pisimpään. Maaliin tulemalla juuri he osoittavat luonteensa lujuuden, motivoitumisen ja tahtonsa tason. He ovat usein todellisia voittajia.



2 kommenttia:

  1. pyssymäen isäntä10. elokuuta 2014 klo 17.38

    Maastopyöräilyssä olen havainnut kaikkien tulevan hyvin juttuun toistensa kanssa. Kärki jätkät ja naiset on samanlaisia kuolevaisia kuin me muutkin ja heidän kanssa voi jutella ihan vapaasti ja he myös tulevat itse juttelemaan. Jotenkin tuntuu, että maastopuolella yleinen fiilis on hyvin rentoa, ei turhaan nipoteta. Kisassakin autetaan muita hyvin helposti, myös ne kärkityypit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samanlaisia huomioita täälläkin. Maantiepuolella on hyviä tyyppejä, mutta jotenkin se yleisilme ja tunnelma on kireämpi. Tuntuu siltä, että jonkinlainen perusero on olemassa.

      Poista