tiistai 8. heinäkuuta 2014

Ensin se kiipeää ylös ja..

Ja sitten se tulee alas. T1:n tinkimättömän periksiantamaton ominaisuus. Kuin hämähäkki langallaan.


Aina ei mene ihan ku strömssöössä, mutta...
Parisataa tekstiä aiemmin aloittaessani kirjoittelemaan juttujani, lähtökohtana oli kertoa omista diabeetikon kokemuksista niin arjessa kuin erilaisten liikunta- ja urheilusuoritusten yhteydessä. Kuten yleensäkin tapaa käydä, jossain matkan vaiheessa mukaan tulee muitakin kerronnan kohteita. Minun tapauksessani pyörien rakentelua, osaspekulointia, harjoittelun havaintoja, reissukertomuksia kuvineen jne. Uskoakseni näkökulman laajentaminen on kiinnostanut lukijoita.

Kuitenkin diabetes on ja pysyy jokaisessa hetkessä mukana. Takana on noin kahdeksan vuotta tätä liittoa. Lääkäri kertoi 35-vuotiaalle minälleni olevani erittäin vahvasti ykköstyypin kaveri. Sillä hetkellä sokeriarvot huitelivat kolminkertaisissa lukemissa nykyisistä ja ajatteleminenkin tuotti vaikeuksia. Tyhjä kuoreni riutui nykyisestä minästäni kymmenen kiloa kuivempana, heikkona ja voimattomana OYS:n sisätautiosastolla. Paino oli tipahtanut reilussa viikossa tuon verran. Hoitajat iskivät insuliinia olkapäähän ja mittasivat sokeria ympäri vuorokauden. Nukuin.

Kuitenkin elämänhalu oli voimakas. Tahto ja päättäväisyys olivat heti läsnä. Minulla oli äärimmäisen voimakas motivaatio nousta ylös ja elää elämääni, oli se sitten minkämuotoista tahansa. Silloin 9-vuotias tyttöni tarvitsi isäänsä. Vanhemmuuden side piti seitinohuen elämänlangan ehjänä, sitkeänä ja voimakkaana. Olin kuin hämähäkki tuulessa, kiiveten lankaa pääpyörällä.



Toisaalta tuon päättäväisyyden takana oli pari vuotta aiemmin eteeni sattunut putoamisonnettomuus, jonka seurauksena mursin lonkkani, ranteeni ja menetin kävelykykyni. Jälkimmäinen palautui ennalleen, kun lihashermotus alkoi toimimaan ja aivojen käskyt menivät taas perille. Muutaman päivän ajan tavoitteenani oli kyetä kiertämään osaston ympäri liikkumisen mahdollistavalla häkkyrällä. Ranne korjaantui ennalleen 3,5kk kipsaamisen ja sitä seuranneen kuntoutuksen jälkeen.

Kovat kokemukset ja henkinen toipuminen
Luun murtumat ja ruhjeet kuitenkin paranevat ajan kanssa. Kun kuntoutuminen sujui hyvin, minkäänlaisia jälkiä ei oikeastaan jäänyt fyysiseen tekemiseen. Putoamisonnettomuuden jälkeen henkisen puolen eheytyminen kesti kuitenkin pidempään. Muutama vuosi siinä meni. Aluksi näin painajaisia putoamisesta, mutta nekin laantuivat aikaa myöden. Arkiaskareissa tuolille nouseminen oli mahdotonta. Huimasi. Sanomalehden uutiset putoamisonnettomuuksista puistattivat ja kohottivat kyyneleen silmäkulmaan. Lukiessani tekstiä, kroppaan sattui juuri kuten tavoittaessani jäisen betonin aiemmin. Lopetinkin tuollaisten uutisten lukemisen, enkä ole tehnyt sitä sen koommin.
Diabetes muutti kuitenkin elämän pysyvästi. Siihen ei ole kipsiä, joka eheyttää murtumat. Eikä ole kainalosauvoja, jotka mahdollistavat liikkumisen. On vain ulkoisesti annosteltava insuliini, jolla pyritään imitoimaan haiman toimintaa. Näinkö raadollista se on? No ei ehkä ihan. Melkein. 


Vertaistuki on verratonta. Aluksi sitä oli yksin asian kanssa, mutta vähitellen on etsinyt eri kanavien kautta tukea omaan elämään ja siitä selviämiseen. Ystävät ja harrastukset ovat olleet tässäkin asiassa olennaisessa osassa. Sitä kautta on löytynyt muita ykköstyyppejä, joiden kanssa on voinut jutella ja vertailla kokemuksia. He ovat näyttäneet esimerkkiä, joka on luonut uskoa omaan pärjäämiseen. Henkinen eheytyminen on kulkenut käsi kädessä sitä mukaa, kun arkipäivä on lähtenyt sujumaan jollakinkaan tavalla. Henkinen jaksaminen ja usko omaan itseensä on olennainen asia tässäkin. Vaikeita hetkiä, päiviä ja jaksoja on silti väistämättä. 

Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Miten nukut, miten, mitä ja milloin syöt? Kuinka paljon laitat insuliinia? Söitkö hitaasti imeytyvää ja vaikuttavaa hiilaria vai nopeaa sellaista? Miten liikut? Milloin ja millä intensiteetillä? Päivittäin, viikottain? Entä välipäivinä, lepojaksoina? Miten silloin insuliiniannostelu verrattuna aktiivijaksoon? Oletko muuten terve? Flunssakin vaikuttaa sokeriarvoihin, saati oksutaudit, tulehdukset jne. Pysyykö iho ehjänä? Kaikki haavat, naarmut jne. parantuvat hitaammin kuin silloin ennen. Joten, rasvaa jalkojasi ja pidä ihosi kunnossa. Ja niin edelleen. Kaikki todellakin vaikuttaa kaikkeen. 

Tuore esimerkki eiliseltä. Kävin ajamassa lyhyen, tunnin iltalenkin kaikessa rauhassa fiilistellen. Kroppa vaatii palauttelua kovemman kuormituksen jälkeen. Lenkille lähtiessä sokeri oli 7.8 ja tunnin päästä 5.0. Sinänsä ihanteellinen lopputulema, mutta silti melkoinen pudotus tasossa. Päivällistä syödessäni pudotin ateriainsuliinia yhden yksikön verran alemmas kuin muutoin, jolloin tuo lähtösokeri oli korkeampi, voidakseen laskea alemmas. Jos lähtötaso olisi ollut tuon 5.0 ja kotiin tullessa 2.2 niin silloin olisi ollut jo eri tilanne. Noin alhainen verensokeri (eli hypoglykemia alias hypot) olisi saanut kroppani hikoilemaan, tärisemään, olo olisi ollut huono. Oikeasti ei olisi ollut liikaa aikaa tuhlattavaksi. Hoppu olisi ollut syödä jotain nopeaa hiilihydraattia. Sitten, tuossa kohdassa harvoin riittää maltti olla syömättä liikaa sitä hiilaria. Jolloin seurauksena olisi mitä todennäköisemmin ollut hyperglygemia eli sokeriarvot olisivat nousseet tuplaksi ellei triplaksi normaalista. Tällöin taas olotila olisi jälleen huono, erittäin tunkkainen ja "raskas". Mitään ei jaksa tehdä, muuta kuin maata pitkällään. Väsyttäisi.

Pysy liikkeessä ja kropan virtaukset kiittävät
Vuosien mittaan olen todennut, että sopiva aktiivisuus pitää ison kuvan ehyempänä. Sokeritasapaino on kohtuu hyvä ja päivät täyttyvät oikeastaan ihan normaaleilla asioilla sen sijaan, että elämää hallitsisivat sokerimittari tai insuliinit. Säännöllisyys, hyvät unet, hyvä ja monipuolinen ruoka, kohtuudella herkkuja ja liikkumista. Siinä se ydin, joka on niin helppo tuohon kirjoittaa mutta ei aina niin helppoa toteuttaa. Itsellä kun sitten tuo aktiivisuus on vielä hivenen reippaampaa verrattuna normijantteriin.


Viimeiset 16 viikkoa näyttävät siltä, että liikuntaa on tullut n.205h, mikä tekee n.13h per viikko. Kilometrejä on kertynyt Santa Cruzin ohjaamossa n. 2700km. Intesiteetti on sitten vaidellut eri viikkoina ja kuukausina paljonkin. Joinakin viikkoina on korostunut hyötyliikunta ja joinakin sitten varsinainen pyöräilytreeni ja ajaminen. Varsinaisia lepojaksoja en ole pitänyt, koska välipäiviä tulee jokaiseen viikkoon ihan riittävästi. Yhden viikon flunssan olen tässä jaksossa tainnut sairastaa. Sokeritasojen hallitseminen on mennyt kohtalaisen hyvin tai hyvin. Mitään isompaa hässäkkää ei ole ollut missään vaiheessa ja siitä voi olla isossa kuvassa tyytyväinen. Mutta tarkkana on saanut koko ajan olla ja aina kun aktiivisemmalta jaksolta tulee hivenen rauhallisempaan kohtaan, mittari reagoi. Pojan talvipainosta on tipahtanut suunnitelman mukaan pari kiloa hyvään kesäpainoon. Sekin kielii siitä, että oikeita asioita on tehty. Ajamisen mittarit kertovat kuitenkin samaan aikaan, että talvella tehdyt voimatreenit ovat tuottaneet tulosta ja ajotaidotkin ovat kehittyneet.

Tavoitteita ja unelmia
Henkisen ja fyysisen jaksamisen eteen joutuu tekemään töitä. Siinä auttaa myös erilaiset tavoitteet, haaveet ja unelmat. 

Tälle kesälle kalenteriin on ruksattu oikeastaan vain 2.8.2014 eli Syöte MTB. Siitä on muodostunut viimeisten vuosien aikana itselle tärkeä juttu. Tämän vuoden teemana on pystyä ajamaan 60km reitti läpi entistä paremmissa voimissa ja positiivisin ajatuksin (sitä pyörän imaisevaa monttua ei tällä kertaa tulla etsimään sieltä Pärjänjoen pulevardilta!). Luulenpa että tätä kautta löytyy sitten se fyysinen suorituskin ja saan itsestäni myös ne voimat ulos mitä tuona päivänä on käytettävissä. Pari viikkoa sitä ennen käyn katsomassa Rovaniemellä ajettavia maastopyöräilyn SM-kisoja ja ajan samalla lauantaina tarjolla olevan ROLLO MTB-maastotapahtuman. Syksyllä on sitten rastit Tähtisadeajojen, Sorasyötteen ja Vesan Speciaalin kohdalla. Ainakin. Ja ties mitä soratieseikkailuja tässä ajetaankaan taas?



Haaveita ja unelmiakin pitää olla. Välillä pitää lentää mielessään vailla rajoituksia ja kuvitella mitä kaikkea voisikaan vielä tehdä. Pyöräilyn saralla unelmoin ajavani joskus Belgiassa Ronde van Vlaanderenin. Tai käyväni vaikkapa jossain etelän lämmössä ajoleirillä. Tai sitten ajamassa vuonojen maassa maastopyörää. Offroad Finmark ja 300km...aijai. Haaveilen T1-joukkueesta Levi24-tapahtumaan. Ensivuodesta onkin jo ollut puhetta muutaman kaverin kanssa. Tai jostakin vastaavasta ajotapahtumasta, jossa olisi yritykset tukemassa toimintaamme ja voitaisiin kerätä vaikkapa diabetestutkimukseen tai alueellisille järjestöille varoja omalla ajamisellamme.

Niin tai näin..."scio me nihil scire"


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti