perjantai 22. marraskuuta 2013

Karismaattista kurvailua

Jutellaas hetki karismasta ja persoonallisuuksista.



Jotkut tyypit ovat aivan tajuttoman karismaattisia. Heidät tajuaa välittömästi tilasta ja ajasta, ilman sanoja tai sormella osoittamista. Toinen ääripää häviää taustakohinaan. Vaikka kuinka osaisivat viilettää kovastikin, he seilaavat ikuisesti valkoisena pisteenä telkkarin lumisateessa. Usein karismaattiset henkilöt ovat taiteilijoita, ammattinsa osaajia, liidereitä, hyvän ilmapiirin luojia, toimeliaita, lahjakkaita, tuloksellisesti menestyviä, isosti tahtovia, periksiantamattomia ja herkkiä. Tai ja -sanan tilalle tai. Ja tai. Sekä että. Kaikkea tuota tai jotakin noista.

Sillä erotuksella egoansa pönkittävistä idiooteista, että nuo luetellut ominaisuudet ikään kuin vain ovat olemassa. Halvat kopiot yrittävät olla jotakin mitä eivät ole. Karismaattiset persoonat ovat aina ja jokapaikassa henkiöitä, joiden ympärillä väreilee magnetismi. Silloin kun tajuaa kuulostella, seurata läheltä, tutkata hyviä värinöitä ja makustella saattaa saada noukittua jotakin, mistä on rakennusaineksia itselleen. Aivan kuin silloin nuorena ja kauniina, jolloin riitti vain että astui eteepäin, levitti kätensä sanoen "tässä minä olen, antaa tulla". Nyt kauniina joutuu vähän punnertamaan sanoakseen "minäkin olen tässä!".

No mitähän tämä filosovointi nyt sitten on? Jonkinlainen avaus ajatukselle, että fillarinkin selässä on omalla tavallaan karismaattisia persoonia. Jos toki niitä, joilla puuttuu jotain olennaista. Olen ollut onnekas päästessäni seuraamaan monenlaista tapausta, jonkinlaisen etäisyyden päästä ja toisaalta todella läheltä. Jakkaroiden päällä on pyörinyt jos jonkin näköistä ja -oloista kapellimestaria. Toisilla nuotit täysin hukassa, intoa enemmän kuin ymmärrystä ja osaamista - toisilla taas täysi sinfonia koko ajan päällä. Tätä kaikkea löytyy varmasti kaikista pyöräilyn muotojen edustajista.

Maantiekiitäjät
Maantiellä on aina ne tyypit, jotka jyhkivät sitä yhtä ja samaa vaikka maailman ääriin asti. Asento on lukittunut johonkin, mikä on opittu jo ennen muhvirunkojen aikakautta. Rytmi ei juuri muutu, vauhti on pienellä variaatiolla lähes sama. Joko 30km/h tai sitten kun repäistään niin 31km/h. Riippumatta reitin profiilista. Eikä niitä vermeitä pueta minkään tunnin reissun takia. Ehei poika! Sitähän ajetaan se kaheksankymppiä vähintään. Tai satanen. Tai pyhänä enempi.

Toiset on kuin kellokoneistoja. Ajaminen optimoidaan pilkulleen, kierroksia pidetään niin kuin se on aina opetettu, mielellään se satanen siinäkin lasissa. Kadenssianturi ja jalkaterän oikeaoppinen ojennus ovat aa ja oo. Pyörii pyörii! Ajokamppeet ovat pilkulleen kohdillaan ja mielellään niitä vaihdetaan joka ajokaudelle uusimpien virtausten mukaan. Analysoidaan ja haetaan koko ajan jotain uutta. Nyt on kuule semmoinen hiitti päällä, että kyllä lähtee!

Sitten on ne jyystöhirmut, jotka ajavat voimalla. Pohkeet soivat yhtä matkaa sinkuvan kettingin kanssa. Watteja tuotetaan niin, että ajokengän pohja meinaa haljeta. Yläkroppa riuhtoo ja raastaa ja niska on kyrmyssä. Päässä saattaa olla se sama kypärä, mikä tuli ostettua silloin kun seurakaveri Anterokin. Kumpikaan ei muista milloin ja mistä.

Jotkut ovat täydellisiä ad-hd -tapauksia pyöriensäkin päällä. Bensa höyryää takuuvarmasti ja isku lähtee välittömästi kun joku erehtyy raplaamaan pykälää pikkaisenkaan väärässä kohdassa. Paikkaa vaihdetaan ja aikomukset piilotetaan. Kirit osataan ajoittaa niin, että toiset ehtivät ajatella että nyt se Teuvo taas lähti kun ensimmäinen kymmenen survaisua on jo tehty. Kylttikirit ovat vakiotavaraa reissulla kun reissulla ja yhtään lenkkiä ei mene ilman mäkikiriä. Tai alamäkien huippuja. Jos letkan ohi ajaa traktori tai tiekarhu, sehän meinaa automaattista peesiä! Perään!!

Sitten on niitä, jotka ajavat aina nätisti. Siis aina. Sitä mitään höntyillä, sitähän ollaan lenkillä! "On se kumma, että ei yhtään reissua voi ajaa ilman että pitää olla koko ajan vouhkaamassa. Ja minähän en sitten aja muuten yhtään yli kolmenkympin, en! En edes alamäessä, siinähän koplaavat sitä jarrua peesissä. Sitä ajetaan tasaisesti ja turhaa höseltämättä. Ja jos ei kelpaa niin minähän voin ajaa yksinkin, baanaahan riittää!"

Maastomöyrijät
Maastossakin on omanlaisia ajajia ja poluilla on todella karismaattisia tapauksia. Ajamisessa yhdistyy rohkeus, ajosilmä, kokemus, vahvuus ja periksiantamattomuus. Pyörä on koko ajan menossa johonkin suuntaan, se on itsensä toteuttamisen väline. Joku on yksinkertaisesti niin taitava, että kykenee ajamaan muille mahdottomissa tilanteissa tai maastonkohdissa. Vauhtia on käsittämättömästi ja aivan sama kuinka kauan lenkki kestää. Kunhan kestää riittävän pitkään. Siis mielellään yli neljä tuntia. Pieni kilpailullisuuskaan ei näillä kahdella tyypillä ole muuta kuin normaalia meininkiä.

Joku hyökkää kaikkiin vähänkään vaativampiin maastonkohtiin kaasu pohjassa. Pelko on vieras sana, puutteet korjataan voimalla ja vauhdilla. Tuostahan mennään yli että heilahtaa! JIIIIIIIHAAAAA! Yleensä nämä tyypit häviävät näköpiiristä kohtuullisen nopeasti, kunnes heitä tapaa silloin kun ystävällisesti passailevat jossakin kolmen kilometrin päässä. Justiin kun olet päässyt kulmille ja hivenen tärisevä käsi hamuaa energiaa tai juomaa, tulee kysymys "joko me mennään". Ja sitten se menikin jo!

Toinen taas puristaa kahvoista niin, että ajamisesta ei tule oikein mitään. Jarrua käytetään enemmän kuin palatkaan antaisivat myöden. Kropan käyttö on mitä nyt on, mitään ylimääräistä ei ainakaan tehdä ettei nyt vaan satu mitään. "Justiinsa ostin nämä kengänsuojatkin Jurvakaiselta, kun olivat tarjouksessa. Kun saattaahan ne ajokengätkin sotkeentua kun on niitä rapakoitakin. Tosin taluttamallahan ne voi kiertää. Ja en tiedä mitä takuu sanoo, jos noihin kampiinkin tulee naarmuja. Soitan Pirjon hakemaan sieltä metsästä, jos menee kumi puhki.Onko mulla muuten tapaturmavakuutukset kunnossa? Jos varan vuoksi tilaan huomenna sieltä toisestakin vakuutuslaitoksesta paperit ja päivitän samalla ne 205mm jarrulevyt. Ei herranjestas näillä vakioilla voi ajaa. Pitäisköhän muuten oikeastaan päivittää tämä pyöräkin sellaseen vähintään 160mm molemmista päistä joustavaan. Mun selkä on ollu vähän kipeä kun on ajettu sielä Heliharjussa. Käpyjä kun on siinä polulla niin että tärrää ikävästi."


Sitten on niitä tapauksia, joilla menee viisi minuuttia kaikkien teknisten härveleiden käynnistämiseen ennen lenkkiä. Ja ennen taukoa. Ja tauon jälkeen. "Ja voi vattu jos se GPS ei nyt sitten toiminutkaan loppuun asti?? Miten mä nyt saan reitin ladattua muuvskaunttiin? IIIIH. Palkkaritki on loppu! En mä voi lähteä lenkille? Voinko? Foorumilla muuten joku sano reenaamisesta niin, että pitäiski tehä niitä vetoja tiistaisin, eikä torstaisin. Kun keskiviikkoisin pitäis tehä se yläkropan reeni, että vois sitten perjantaina levätä ja lauantaina vähän herkistellä niin olis sitten sunnuntaina iskussa! JOO! Ja muuten vähintään se kymppi on ajettava kauteen, että voi oikeasti sanoa olevansa pyöräliljä. Tosikuskithan ajaa sen kakskymppiä, mutta kun mulla jäi se Mallorca väliin maaliskuussa kun piti olla sielä messuilla niin enhän mä enää pääse kuin yheksään tonniin. Mutta onneksi mä löysin sen mahtavan proteiinipatukan, koska sillä mä saan fantastisia tuloksia aikaan!"

Sitten on kyllä onneksi löytynyt niitäkin tyyppejä, jotka ajavat oikeasti sitä pyörää. Kuka milläkin tyylillä ja persoonallisella otteellaan mutta kuitenkin keskittyen siihen olennaiseen. Viikonlopun aamuna heräillään rauhassa, syödään hyvin ja nautiskellaan makoisat aamukahvit. Tai kuka nyt mitäkin. Takataskuun kääräistään ihan eväsleipää, jos toki sielä voi olla näitä vartavasten kehitettyjä tuotteitakin käytössä. Mutta kunhan on sitä minkä on hoksinut toimivaksi. Ja sitten lähdetään ajamaan. Nauttimaan. Elämään.



Mitä muita persoonia löytyy? Tunnistatko itsesi?

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Tunteella

Osapuilleen kuukausi sitten kurvailtiin Heinäpään leppeässä vuoristoilmastossa. Tunnetta oli silloinkin, ainakin hädissään korisevissa keuhkoissa ja armoa huutavissa reisilihaksissa. Mitäs sen jälkeen on ollut tarjolla?
Lokakuun ensimmäiseltä talvilenkiltä, tässä Heliharjun poluilla
Oivangin vanhalla myllyllä


Vanhaa Kajavantietä

Talvilenkkejä ja sisäjyystöä
Talvilenkkejä, armotonta jyystöä sisäpyöräilyn merkeissä sekä onnekseni myös ehtaa maastopyöräilyä. Ensimainittua sain maistella välittömästi krossien jälkeen, kun Kuusamon eteiskammarista työntyi sisään talvi mukanaan lumisade sekä kalvavan kylmä koillistuuli. Naputtelin siltikin plakkariin lokakuun ja marraskuun pitkät lenkit (tarkemmista yksityiskohdista sitten tuonnempana), huolimatta yläkerran protestoinnista. Kroppa sinänsä ei ollut moksiskaan pitkistä talvisiivuista, mutta henkinen puoli meinasi korkata varsinkin ensimmäisellä lenkillä. Tuolla jossain kaukana katuvaloista, varjoni seurassa. Kontrasti meinasi olla liian iso kerralla nieltäväksi. Mutta kun riittävän pitkään pureskeli poskihampailla, alkoi sekin jauhautua nieltävään muotoon. Viikon päästä toinen lähes viiden tunnin siivu meni jo nätisti.


Marraskuun pitkältä siivulta, Kajavast
Skandaali Kirpistöllä
Talvilenkkien lisäksi olen saanut vyölle kuusi sisäpyöräilytreeniä seuran harjoituksissa. Täytyy kehua täysin sydämin niitä sessioita: on etuoikeus päästä treenaamaan jonkun oikeasti huolella rakentamaa ohjelmaa, innostavasti ohjattuna ja hyvässä seurassa. Ei kait se siitä paremmaksi enää voi mennä? Täytyy olla myös tyytyväinen siihen, että hyvin sujunut syksy kantaa edelleen sisätreeneihinkin. Tomahawkin vastusruuvia on saanut kierittää entistä tiukemmalle ja tehoja on isketty ulos kiuas kuumana. Eikä ole tehnyt vielä ylitsepääsemättömän pahaa. Sietokyky on kasvanut ja silloin kun on aika lisätä löylyä sitä on myös voinut tehdä. Tuntuu todella hyvältä, tehty työ kantaa. Olen oikeasti kehittynyt ja huomaan itse eroja entiseen. Yksinkertaisesti parhautta.

Hyvää ja kaunista!
Fyysisen treenaamisen lisäksi pääsin lataamaan henkistä pääomaa viimeviikonloppuna enemmän kuin koko rahan edestä. Lauantai-illan ohjelmassa oli nimittäin Kolmannen Naisen keikka Club Teatrialla!

Hyvää ja kaunista! Me ollaan ne!
Vihdoinkin pääsin näkemään teini-iästä kuuntelemani bändin keikan livenä o/
Täytyy kehua edelleen keikkaa. Bändi sen kuin paranee vanhetessaan ja Kolmas Nainen tarjosi oikeasti vastinetta. Lavamiksaus toimi myös superhyvin ja olikin todella hienoa kun kolmen kitaran, rumpujen ja basson patteristosta huolimatta laulun sanoista sai piirulleen selvän ja koko soundimaailma tarjosi nyansseja sekä dynamiikkaa. Ihan hemmetin hieno kokemus, jota harvoin livenä kokee. Sitten kun seurana oli hyviä ystäviä (Mika, Anu, Markku, Kimmo ja Heli) niin avot! Kiitos kaverit, kiitos Kolmas Nainen!

Sunnuntain sateessa
Lauantain rokkikeikan jälkeen oli sitten vuorossa minulle harvinaista herkkua. Nimittäin maastopyöräilyä marraskuun puolella! Vaikka lievää epäuskoisuutta meinasikin olla aamulla ilmassa, kun katselimme porukalla sateista keliä ja kaiken latistavaa harmautta. Ei muuta kuin kamppeet niskaan ja menoksi kaikesta huolimatta. Polkaistiin Helin ja Kimmon kanssa Kempeleestä Oulun Taskilaan, jossa odottivatkin Mika ja Köpi porukkaa malttamattomana. Sateen jatkuessa suuntasimme rantaviivaa pitkin kohti Patelaa, Herukkaa ja siitä idän suuntaan. Tarjolla oli runsaasti minulle uusia polkuja, mikä on aina yhtä hienoa kelistä huolimatta. Rapaa ja mutaa, liukkaita kiviä ja juuria sekä sitä kokonaisvaltaista tunnetta, kun onnistut saamaan hyvän rytmin päälle. Sitä päivä tarjosi ja olin onnekas päästessäni nauttimaan tunteesta hyvässä seurassa. Muutaman tunnin reissailun jälkeen suunnattiin pikkuhiljaa etelämmäs ja Mika jäi letkasta omien askareidensa pariin. Kimmon, Helin ja Köpin kanssa jatkoimme matkaa kohti Iinattin seutuja. Väliin kevyenliikenteen väyliä, väliin polkupätkiä. Kyllä maistui hyvälle, vaikkakin siinä kolmen ja puolen tunnin kuluttua lähdöstä tuli todettua, että viiden euron prisma-hanskat eivät enää pitäneet sitä vähäistäkään lämpöä. Olipa kumma! Kun puristi sormet nyrkkiin, kämmenen raosta lorisi rapainen vesivana. Hanskat olivat l i t i m ä r ä t. Ajovarusteet olivat ultimaattisessa ravassa. Pyörä oli samassa kunnossa. Vaihteiston päällä oli Chewbackan kuontaloa muistuttavaa kerrostumaa, mutta se täytyy sanoa Sramin X9:en kunniaksi että kaikki toimi sillä reissulla moitteetta.

Rotorin ovaalit eturattaat pyörivät viimeisiä kelvikilometrejä tasaisesti, sormenpäiden ollessa tunnottomuuden pistelevällä rajamaalla. Meinasi oikeasti tulla kylmä! Mutta onneksi vasta ihan lopussa ja pääsimme vielä tunteen puolella takaisin Kempeleeseen palauttamaan lämpimämpiä tuntemuksia jäseniimme. Totesimme kuitenkin lähes yhteen ääneen että olihan siisti päivä vesisateesta huolimatta! Noin 80km ja 4h 45min reissu oli ajettuna ja kokemuksia saatu kerrytettyä puseroon muisteltavaksi.

Väsynyt kulkija
Kovempi taistelu oli selvitä kotiin Kuusamoon ja varustehuollon kautta nukkumaan edes johonkin järjelliseen aikaan. Nimittäin Oulun eteläpuolella alkuillasta laantunut sade alkoikin uudestaan jossain Kiimingin liepeillä ja vettä tuli aina Pudasjärvelle asti. Kunnes sade alkoi muuttumaan rännäksi. Mitä lähemmäs ajoin Kuusamoa, sen sakeammaksi sade muuttui. Lisävaloja ei voinut käyttää lainkaan. Jossain Pudasjärven ja Taivalkosken välillä olin ajaa porokolarin. Yhtäkkiä nyppylän laen jälkeen näkökenttään ilmestyi kolme poroa omalla kaistalla. Jarrutus, löysäys, jarrutus, löysäys, väistö, ensimmäinen ja toinen poro vasemmalta ohittaen, jarrutus, löysäys, väistö oikealta kolmas poro ohittaen, hengitystä ja sitten kiroilua. Huh huh että oli lähellä! Onneksi älysin pitää ajovauhdin maltillisena kelistä johtuen niin sain hanskattua tilanteen! Sen jälkeen ei sitten nukuttanutkaan...Taivalkoski uinui jo myöhäistä Isänpäivän iltaa ja vähitellen matka taittui. Koti-Kuusamossa puoli kymmenen aikana oli kohtuullisen pehmeä poika, joka keräsi pikavauhdilla kamat autosta, purki kassit ja latasi pyykkikoneen jauhamaan. Iltapalaa mutustellessani koetin jäsennellä koettuja tunteita johonkin järjestykseen. Silmäluomi alkoi luppasemmaan...puolen yön maissa sain viimeiset pyykit ripustettua kuivamaan ja kömmin pehkuihin.

Silti hymyn kare suupielissä ja sydän täynnä. Tunnetta ja elämän makua. Kiitos taas kaverit!