torstai 27. kesäkuuta 2013

Kokemuksia 29" jäykkäperällä ajamisesta

Scandalin rakentaminen oli monella tavalla hyppy tuntemattomaan. 

Scandal Naatikkavaaran seuduilla

Jäykkäperärunko ja isot renkaat olivat paketti, josta ei ollut aiempaa kokemusta. Eikä itseasiassa rungon sopivuudestakaan kuin jonkinlainen aavistus. Joka on sinänsä osoittautunut oikeaksi. Edellinen (ja samalla tämän uuden vuosikymmenen ensimmäinen) maastopyöräni oli 29" täysjousto. Sen hankintavaiheen hankintakriteereinä  olivat mukavuus ja hyvä etenemiskyky maastoajon lisäksi talvikäytössä: pelko siitä, että selkäreumaatikon kroppa ei kestäisi maastoajoa vaikutti voimakkaasti valintaan. Samoin Kuusamon pitkät ja runsaslumiset talvet. Valinnan osuminen isopyöräiseen malliin oli osaksi myös uteliaisuutta. Testasin kyllä kaverin 26" täpäriä, mutta pitkäjalkaisuuteni sai myös tutkimaan 29" pyörien geometrioita tarkemmin.

XC-historiani lyhyt oppimäärä

Maastopyöräilyhistoriani varhaisimmat kokemukset -90 luvun alkuvuosilta jolloin ajelin perinteisen rengaskoon täysjäykillä, teräsrunkoisilla maastureilla. Merkkeinä olivat Kona Lava Dome ja Marin Muirwoods. Kona oli lainassa kaveriltani, jolla ei ollut sille käyttöä. Marin oli testipenkissä silloiseen työpaikkaan liittyen. Omaa maastopyörää en ehtinyt hommaamaan, kun silloinen elämäntilanne muuttui suuntaan, jossa koko pyöräily jäi pois kuvioista.



Näin jälkikäteen ajateltuna joka ikinen yksilö oli vähintäänkin liian iso. Painavia ne olivat kaikki. Vaihteita vaihdeltiin tangon yläpuolisilla peukalovivuilla. Vaihteita oli muistaakseni 3x8 tuohon aikaan. Jarruina cantileverit ja tanko täysin suora ja hemmetin kapea. Lisätangot olivat must. Ja kirkkaissa väreissä! Tavis unelmoi joustokeuloista, joista ensimmäiset tulivat suomessakin harrastajien saataville. Mitähän liene joustivat? Ehkä 3-5cm? Että ei mitään DH-vehkeitä sen puoleen! Etusormi-peukaloliipasimet olivat hämmästyttävät. Siihen aikaan muuten alumiinirunkoiset Cannondalen maastopyörät olivat huikean hienoja. Suuri viistoputki poikkesi selkeästi totusta teräsrunkoisten pyörien linjasta. Hintalapussa oli markka-aikaan 6000-8000mk. Muistan kalleimman Cannondalen maastopyörän maksaneen yli 12000mk helsinkiläisessä kivijalassa. Ja minä könysin Malminkartanon mäkiä ja metsiä kuvitellen kaikenlaisia...

 
Mutta GT:n Zaskar oli omalla kuumotuslistalla korkeimmalla siihen aikaan ja onhan se vieläkin huikea!
Tutustukaapa tähän projektitarinaan
Uuden ajan isopyörä
Ei tullut GT:tä talliin, mutta lähes 20 vuotta myöhemmin tuli GF eli Gary Fisher Hifi v.2010, joka olikin erinomainen isorattainen, täysjousitettu jokapaikan höylä. Sillähän saattoi ajaa ihan missä vain. Eikä kovin montaa olosuhdetta tai alustaa tullut jätettyä testaamatta.

GF HiFi söi aamupalaksi tuommoista lohkaretta!

Rullilla en sillä ajanut! Viilailin tehdaskokoonpanoa niin, että pyörän paino asettui keveimmillään 12,7kg kieppeisiin (muistaakseni, tarkemmat lukemat löytynevät jostain blogin syövereistä). Aluksi ajelin oikein tyytyväisenä, kunnes pikkuhiljaa alkoi tökkimään takajousituksen ainainen jousto. Ei sitä lukkoon saanut vaikka lukitus olikin päällä. Foxin RP2:n ei vaan toiminut siinä suhteessa odotusteni tavoin. Olisiko se sitten pitänyt käyttää huollossa, mene ja tiedä. Pyörän painokin alkoi rassaamaan, siihen nähden esim. Tähtisadeajot v.2011 menivät aivan huikean hyvin! Ilomäessä ei tosin ollut mitenkään iloista..mutta Hifillä saattoi noin isossa kuvassa ajaa kaikkea päin ja niin lujaa kuin uskalsi. Iskareista kuului "Tsup tsup" kun kivikot pölisi.

Scandalin myötä kaikki meni tosiaan uusiksi. Ajaminen piti tavallaan opetella uudestaan, erityisesti maastossa. Maantien laidassahan pyörä kiihtyi huiman mukavasti, oli todella vakaa. Talvikäytössäkin pyörä pelasi alusta lähtien hienosti. Oulun talvipoluilla ajaminen nopeutui huomattavasti verrattuna täpäriin ja vakautta löytyi huomattavasti enemmän. Pyörää oli huomattavasti helpompi ajaa kapeissa ränneissä kuin täpäriä ja pari kiloa keveämpi kokonaispaino ei ollut haitaksi!Mutta miten sitten kesällä maastopoluilla?

Scandal viimetalvena valmiina talvipoluille

Perse, korsetti ja jalat
Nyt kun olen ajanut Scandalilla puolitoista vuotta ja maastokokemustakin on tullut noin 1000km verran niin jonkinlaista mielikuvaa voi muodostaa 29" täysjouston ja jäykkäperän välille.

Jäykkäperä vaatii persettä, korsettia ja jalkoja. Ja hivenen aktiivisempaa ajo-otetta. Ensinnäkin täpärillä saattoi vain ajaa eteenpäin, tuli eteen mitä vaan. Tai ainakin melkein. Pyörä antoi niin paljon anteeksi huonompia ajolinjoja, laiskan löysää ajamista, tai ylikovaa laskemista että kuskin ajotaidot eivät joutuneet niin koetukselle, mitä Scandalin puikoissa. Lukuunottamatta niitä ylämäkiä, joissa sitä painavampaa massaa oli vain työläämpi hinata ylöspäin. Varsinkin kun optimaalisinta oli ajaa persus penkissä. Ei kannattanut juuri tanssailla polkimilla, kuten Scandalilla sattaa tehdä, pidon rajalle asti tosin.

Jäykkäperällä joutuu rytmittämään ajamista eri tavalla ja hakemaan ajolinjoja. Useimmiten todeten jälkikäteen, että "no tuo se ei ainakaan ollut". Minulla onkin tunne, että olen oppinut maastopyöräilemään viimeisen vuoden aikana enemmän kuin koskaan tähän asti. Senkin olen oppinut, että huolimatta hankalan näköisestä maastonkohdasta reipas vauhti on etenemisen tae. Eli jäykkäperällä saa taatusti noukittua jokaisen kuopan syvimmät pohjat ja jokaisen juuren korkeimmat harjanteet ajamalla pikkupuolella surraten. Tuumaa kehiin ja menoks. Alussa tuli tietysti kaatoja, kun ajosilmä ei ollut vielä hommassa mukana. Nykyään selviää jo kohtuu hyvin enempäänsä koheltamatta.


Jotta rytmin ylläpito rytelikössä onnistuu, tarvitaan jaloissa etenemisen takaavan voiman lisäksi jousituksen virkaa tekevää kestovoimaa sekä elastisuutta. Pitkissä ryminälaskuissa ei voi vaan istua jakkaralla kuten täpärillä ja antaa mennä vaan. Selkeissä paikoissa niin toki voi tehdä, mutta muutoin joutuu seisomaan pitkäänkin jaloillaan, polvet koukussa joustaen ja myötäillen maaston muotoja. Välillä mennään kauas satulan taakse, mikä entisestään polttaa reisiä, ellei sielä ole jerkkua.

Korsettia tarvitaan pitämään kroppa kasassa ja hartianseutu sekä kädet rentoina. Ei auta hirveästi, jos rasvainen palvikylki antaa aina periksi kun isot reisilihakset puskevat eteenpäin. Vatsassakin saa mieluusti olla muutakin kuin makkaraa. Ennen kaikkea tarvitaan niitä syviä vatsalihaksia tukemaan isompien työtä. Eikä voi väheksyä legendaarisen valmentajan Raimo Vormiston teesiä: "Silakka - purista perseellä!!". Nimittäin persietä tarvitaan ihan yhtä paljon etenemiseen maastossa kuin maantielläkin.

Kuski ei ole ihan keijukainen, mutta pyörä kulkee silti ihan kohtuudella

Rytmiä
Kaikenkaikkiaan ajamisessa pitää olla rytmiä. Välillä pitää pystyä teräviin kiihdytyksiin tai voimakkaisiin vääntöihin. Toisaalta pitää kyetä ajamaan rennosti ja hakemaan silmällä ajolinjaa. Mitä pidempi suoritus on kyseessä, sen enemmän korostuu taloudellisuus. Ei kannata höyrytä enempää kuin mikä on tarpeen - ellei tietysti tilanne sitä erityisesti vaadi (kuten Levin viimeiset tunnit!).


Vauhtia ei pysty tuottamaan heti vaan pitää antaa tilaa kehittymiselle. Näin ainakin koukkupolvi-ikäisenä. Nuoremmat oppivat tietysti nopeammin ja heidän fyysiset ominaisuutensa mahdollistavat asioita eri tavalla kuin vanhemmilla jermuilla tai jermuttarilla. Itse olen oppinut valtavasti ajamalla itseäni nopeampien, kokeneempien ja etevämpien maastopyöräilijöiden mukana. Usein olen selvittänyt jonkin vaikean maastonkohdan ajamalla vaikkapa kolmantena samasta kohdasta. Kaksi ensimmäistä on kokeillut eri ajolinjaa vaihtelevalla menestyksellä ja minä olen tullut kolmantena nenän kautta hengitellen. Mitä tässä nyt muka oli niin kummallista??

Mäkeä
Alamäkiajoa oppii ajamalla alamäkiä. Suuri apu on ajaa toisena tai kolmantena, nähden jälleen niitä ajolinjoja ja sitä, minkälaista kiveä ja kuoppaa edessä on. Ylämäet ovat sitten vaan sellaisia, että niiden kipuamiseen ei auta kuin omat kyvyt. Joko niitä pääsee ylös tai ei pääse. Joko sitä voimaa ja tahtoa on tai sitä ei vain ole riittävästi. Sitten talutetaan. Mutta jäykkäperällä on vielä yksi etu täysjoustoon nähden: voit ajaa putkelta, aktivoiden samalla uusia lihaksia. Toki riittävän jyrkässä mäessä ainoa keino on ajaa hanuri penkissä ja leuka kannattimessa. Eikä se noituminen tai muu älämölö auta tippaakaan. Sekin energia on pois itse tekemisestä.

Scandal Kapustavaaran kodalla - mäkitreenien merkeissä

Täpärillä pystyin ajamaan matalemmalla ajoasennolla, koska jousitus hoiti alamäessä hommat niin, ettei OTB:n vaara ollut niin iso. Mutta jäykkäperällä olen joutunut kääntämään kannattimen yläasentoon ja osaksi syynä tähän on parempi alamäkifiilis. Thomsonin 10° stemmi tuo ohjaamon melkoisen ylös, mutta se auttaa ainakin laskuvauhdeissa. Mutta ylämäkeen hinkatessa voisi matalempi asento toimia paremmin.
Tässä ollaan Kouvervaaran kodalla, taas on kiivetty ja ryönätty ravassakin
Lopuksi
Kaikenkaikkiaan jäykkäperällä ajaminen vaatii totuttelua ja aluksi homma on pahimmillaan todella hankalaa. Riippuen maaston vaativuudesta. Kroppakaan ei kestä rymistelyä samaan tapaan kuin täpärillä. Pitkät maastolenkit tuntuvat...no siltä, että on tullut ajettua. Itse olen pyrkinyt korostamaan vahvuuksiani ja pikkuhiljaa parantamaan heikkouksiani. Eli tekniseen maastoon on pitänyt asennoitua eri tavalla ja ajaa vain menemään. Talviajan hyvä voimatreenikausi sekä kevään intervallivedot ovat tuoneet kapasiteettia viedä pyörää erilaisissa paikoissa. Ei se pyörän osien päivitys tai keventely asiaa auta: 29" jäykkäperää pitää silti ajaa. Pyörä ei kiipeä yhtään sen kummemmin, vaikka painoa olisi tiputettu 200g edellisestä kaudesta.

Iso rengas ei takaa mitään. Se mahdollistaa paremman pidon avulla mäkien paremman nousun, mikäli kuskilla on kotiläksyt tehtynä. Jäykkäperällä voi käydä tanssiinkin, mikä voi olla etu tietyissä tilanteissa. Pitkäkestoisissa rytinämaastoissa jäykkäperäkuski väsyy nopeammin kuin täpärillä ajava, joka häipyy alamäkiin kuin Lontoon sumuun. Pyörän keveydestä on aina etua, erityisesti kun pyörivät massat ovat mahdollisimman pienet. Rengasvalinnalla ja väärillä paineilla voi silti pilata tuonkin edun varsin tehokkaasti. Itse suosin hivenen leveämpää eturengasta tuomaan joustoa ja ohjattavuutta ja takana kapeampi rengas tuo rullaavuutta.

Mutta se täytyy sanoa, että olisi mielenkiintoista päästä kokeilemaan aikanaan 27,5" täpäriä ja mieluiten kisakireätä ja huippukevyttä versiota. Jossa iskarit toimivat ja lukittuvat myös. Se olisi meinaan voinut olla Levilläkin ihan ässä peli?

torstai 20. kesäkuuta 2013

Levi24 2013 diabeetikon silmin

Vaikka Levi24 oli vuosia ajettavien tapahtumien listalla, se ei ollut koskaan mikään itsestäänselvyys. Ei edes tapahtuman aikana. 



Ei ainoastaan ajokunnosta kiinni
Tiesin alusta lähtien, että 1-tyypin diabeetikkona asiat voisivat mennä monella tapaa pieleen, ennenkuin oltaisiin edes paikanpäällä. Koetin valmistautua fyysisen kunnon virittämisen lisäksi myös siten, että edellisen viikon elämänrytmi ei sisältäisi mitään normaalista poikkeavaa ja että mitään hypoihin viittaavaakaan ei ilmaantuisi edeltävinä päivinä. En halunnut stressata elimistöäni normaalia enempää.

Useamman vuoden säännöllinen harjoittelu ja kestävyyskunnon kehittyminen antoivat itsevarmuutta valmistautumiseen ja itse suoritukseen. Lukuisat onnistumiset nimenomaan maastopyöräilyn kestävyystapahtumissa muodostivat kokemuspohjan, johon nojata. Positiiviset kokemukset sokeritasapainon hallinnasta rasituksen aikana ja sen jälkeen auttoivat. Asioita ei menty enää Leville harjoittelemaan vaan niitä tehtiin sapluunalla, jonka hyvät kokemukset olivat opettaneet. Kuitenkin takaraivossa säilyi tietoisuus siitä, että diabeetikoilla on aina päiviä, jolloin mikään ei onnistu, vaikka kuinka yrittäisit tehdä asiat "oikein". Jos sokeritasapaino ei pysyisi riittävän hyvänä, omat ajot saattaisivat pahimmassa tapauksessa jäädä jopa ajamatta.

Mittausta ja tankkausta
Kun elin hetkessä, seurasin myös tiheästi sokeritasapainoni tilaa mittaamalla verensokeria ennen ja jälkeen jokaista ajovuoroani. Kun en käytä insuliinipumppua tai sensorimittausta muuta keinoa ei ollut käytössä. Toisaalta, olen oppinut vuosien aikana erottamaan lihaksiston ja elimistön tuntemuksien muutoksia suorituksen aikana. Osaan kohtuudella erottaa ovatko sokerit korkealla (olo on raskas, voimatasot mitään sanomattomat, kuin täi tervassa) vai matalalla (laskuvaiheessa lihaksisto tyhjentyy energiasta käsivarsista jalkoihin ja olo muuttuu heikoksi, voimakasta ylimääräistä hikoilua, synkistelyä). Molemmissa tapauksissa kaikki fyysinen ponnistelu on yhtä tehokasta kuin ajo autolla, jonka moottorista kolme pyttyä neljästä on pimeänä.

Tankkasin alkuviikosta parina päivänä hiilaritankit täyteen ja join myös torstaina Nortforcen tankkausjuomaa, josta saa suoloja sun muita aineksia, joita pitkässä suorituksessa menetetään. (Northforcen tuotteita saa muuten Life Kuusamosta Niemelän Merjalta, siitä Sokostalon alakerrasta!).

Insuliiniannosten säätöjä
Perjantaina annostelin normaalin määrän pitkävaikutteista insuliinia (Levemir) eli tässä tapauksessa 6 yksikköä. Samaten pidin vielä aamupäivästä ateriainsuliinkin (Novorapid) syötyjen hiilareiden mukaisena.Iltapäivästä tiputin sitten ateriainsuliinit puoleen normaalista ja kun pääsimme perille Leville, söin vielä hyvän puuropäivällisen ennen starttia ja annostelin ateriainsuliinia edelleen -50% tarvittavasta. Otin toisen päivän pitkävaikutteisen insuliinin annoksista viiden jälkeen perjantaina ja tiputin annostusta -15%. Ihan ilmankaan ei arvannut lähteä suoritukseen.


Jännitystä ja lukemia
Niinhän siinä kävi, että kaikki starttia edeltävä hässäköinti ja jännittäminen, adrenaliinin nousu, stressi yms. nostivat sokerit liian korkealle. Mittari näytti 15.5 lukemaa noin 45min ennen tapahtuman starttia. Onneksi aikaa oli vielä omaan ensimmäiseen kierrokseen yli kaksi tuntia, joten otin sitten mittauksen jälkeen 3 yksikköä ateriainsuliinia. Suorituksen aikaiseksi tavoitetasoksi tähtäsin 6-7 lukemia ja arvelin tuon kolmen yksikön laskevan lukemat kympin tietämiin ja itse ajaminen sitten hoitaisi loput.

Niinhän siinä sitten kävikin. Ensimmäisen oman kierroksen jälkeen noin klo 20.10 lukema oli 9.6 ja otin siinä kohdassa lisää hiilareita noin 30g ja pistin vielä 2 yksikköä ateriainsuliinia. Toisen kierroksen jälkeen n. klo 22.10 mittasin lukemaksi 7.6 ja kolmannen kierroksen jälkeen n.24.00 lukema oli 7.2. Jokaisen ajovuoron jälkeen söin arviolta 20-30g hiilihydraattia ja join laimeaa energiajuomaa pari desiä. 

Neljäs ja ensimmäisen ilta-yön viimeisen kierroksen jälkeen n. klo 02.10 mittari näytti 7.2, joten suunnitelmani toimi täydellisesti. Pystyin ajamaan juuri niin tasaisia kierroksia kuin tarvittiinkin ja ihan samassa tahdissa muiden kanssa. Käytyäni suihkussa söin vielä 30g hiilareita ja annostelin siinä kohdassa 2 yksikköä ateriainsuliinia. Se olikin sitten viimeinen insuliiniannos kisan päätökseen asti.

Horrostelun jälkeen takaisin radalle
Kuten aiemmissa blogeissa kirjoitinkin, nukkuminen oli enemmänkin horrostamista. Olin sekä unessa että valveilla. Koiran unessa, valmiina toimimaan jos tarvetta olisi. Nousin ylös 05.00 la aamuyöstä ja keittelin kahvia. Mittasin sokerit ja nyt lukema oli sinänsä ihanteellinen 5.5. Nyt en muista söinkö leipää ja banaania kummempaa evääksi? Enpä tainnut, latailin vain patukkaa ja energiajuomaa mukaan tulevalle neljän kierroksen urakalle ja otin juomarepun säiliöön 1,5l vettä.

Juomareppuna käytän Camelbackin 3l vetoista Chargea, johon olen ollut enemmän kuin tyytyväinen. Mukana kulkee juoman lisäksi varaenergiaa ja työkaluja. Lopun tiukoissa otatuksissa mukana ei ollut kuin muutama imaisu vettä!
Tässä kohdassa teinkin sitten sen ainoan arviontivirheen, sillä se neljä kierrosta (n.36km) osoittautui melkoisen raskaaksi savotaksi. Mäki ei tahtonut nousta enää millään ja sykkeet alkoivat laskea laskemistaan. No eipä ihme, sillä mittasin ajon jälkeiseksi lukemaksi n.klo 8.30 la aamuna 4.6. Yöllinen 2 yksikön insuliinin annostelu kiihdytti polttoaineen syöttöä, jota sitten pidempi rykäsy vielä lisäsi. Liian vähäinen hiilaritankkaus ennen tätä ajovuoroa ei riittänyt lataamaan tankkeja riittävän täyteen. Pumput rykivät varatankeilla!

Senpä jälkeen latasinkin sitten reilun paikkauksen evästä ja sainkin oloani paremmaksi. Sokerit lähtivät nousuun ja siitä seurasi sitten armoton väsymys! Nukahdinkin hetkiseksi mökin sohvalle, mikä sai taas aikaan todella löysän olon. Ei se elimistö tykkää siitä, että ennen suoritusta kovin nukutaan. Uusi mittaus ennen yhdeksättä omaa ajokierrosta näytti lukemaa 8.7. Joten ei ihme, että väsytti! En kuitenkaan laittanut tässäkään vaiheessa insuliinia, koska tiesin että puolen tunnin rykäsy laskiksi sokereita automaagisesti. Noin 11.00 alkanut ajovuoro olikin hankala. Jaloissa tuntui olevan pientä krampin poikasta ja mäen nousu oli tuskaista. Sain silti pidettyä vaivoista huolimatta kierrokset 30min tasossa. Siihen täytyy olla todella tyytyväinen.

Mittasin jälleen lukemat kierroksen jälkeen ja nyt mittari näytti 6.7 mikä oli erittäin erittäin idealinen taso. Siitä eteenpäin homma menikin ilman ongelmia ja lukemat pysyivät 6.5-7.5 tasossa aina kisan loppuun asti. Isoviidan Vesa kokkasi koko porukalle Chili con carnea, jota söinkin sitten hieman alkuiltapäivästä. Tankkasin myös lisää Northforcen tankkausjuomaa, jotta krampin oireet häviäisivät. Eikä niistä ollutkaan sitten iltapäivän kiihkeinä tunteina haittaa!

Kun sokeritasapaino pelittää, ukkeli pystyy ahdistamaan itsestään kaiken irti!
Jälkitilat
Usein kovan suorituksen jälkeen sokeriarvot saattavat seilata ylös ja alas oikeastaan vielä päivän tai kaksikin. Kisan ja kaikkien seremonioiden jälkeen annostelinkin sitten taas pitkävaikutteista insuliinia 6 yksikköä. Aloin myös annostella ateriainsuliinia varovasti syömisiä mukaillen. Pidin määrän kuitenkin vielä n. 80% normaalista, koska koneet hyrisivät kisan jälkeistä vauhtiansa. Illalla yhdeksän maissa lukema oli 8.3 ja annostelin 3 yksikköä ateriainsuliinia mussutellessani hieman suklaata ja muuta naposteltavaa kotimatkan aikana. Kotiin päästyäni sokerimittaus osoitti 5.2 lukemaa.

Seuraavat päivät menivät oikeastaan hyvin siinä mielessä, että lukemat eivät veivanneet mitenkään erityisesti. Tosin tasot olivat hivenen korkeat 7-8 lukemia pääsääntöisesti, kun ruokahalua meinaan riitti palautumisen käynnistyttyä!

Johtopäätöksiä
Kaiken kaikkiaan kokonaisuus toimi erittäin hyvin. Mitään isompaa hässäkkää ei ollut ja kykenin keskittymään itse ajamiseen ja fyysiseen suoriutumiseen sekä palautumiseen ja tankkaamiseen. Ehkäpä homma toimii käsi kädessä hyvän fysiikan kanssa. Tasapaino löytyy helpommin kun kuntoakin riittää. Kone ei keitä niin herkästi yli ja ahmaise tankkeja tyhjiksi. Lauantaiaamun pidempää ajovuoroa varten olisi pitänyt tankata reilummin evästä. Ajon aikana lisätankkaus on aina hankalampaa, tosin jos olisin käyttänyt geelejä niin asia olisi voinut hoitua sillä. Olen kuitenkin pyrkinyt välttämään geelejä senkin takia, että ne tuppaavat nostamaan sokereita nopeasti ylös ja toisaalta myös sitten vaikutuksen loputtua ne tuppaavat laskemaan yhtä nopeasti alas. Joten sen takia olen suosinut pidempivaikutteisia hiilihydraatteja energianlähteenäni.

Juominen onnistui hyvin, kroppa otti vastaan sen mitä sinne tarjosinkin ja juomaa tuli juotua riittävästi. Vessassakin nimittäin piti käydä kierrosten välillä. Pitässä suorituksessa elimistö menettää suoloja voimakkaan tai pitkäkestoisen hikoilun myötä. Onneksi älysin ottaa tankkausjuomaa mukaan, se nimittäin palautti selkeästi lihaksiston toimintakykyä. Ja se Jaskan kylmägeeli! Nimittäin sivelin sitä jalkoihini lauantaina iltapäivästä ja näiden yhteisvaikutuksesta sitä puristusta sitten löytyi iltapäivän ratkaisevilla hetkillä.Tai, tahto sen asian ratkaisi mutta lihaksisto ei lyönyt hanttiin!

Levi24 tuli valloitettua ja selkäreumasta tai 1-tyypin diabeteksesta ei ollut sanottavampaa haittaa suoritukselle. Selkä kesti rytinät ja sokeroitumisen taso pysyi pääosin hyvällä tasolla.

Tästä on hyvä jatkaa taas eteenpäin, kohti uusia mielenkiintoisia seikkailuja!


sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Levi24 / edition 2013 / osa III: Täysii!

Viimeinen yhdeksän tuntia
Kierrosajat pysyivät hämmästyttävän tasaisina kaikilla, pysyen puolillepäivin 30-32 minuutin haarukassa. Tasaisuutta ihmeteltiin porukalla itseasiassa koko rykäsyn ajan, mutta sehän vaan osoitti kaikkien olevan hyvässä kunnossa. Jaska ajoi siis minun neljän kierroksen osuuden jälkeen kaksi kierrosta ja Vesa I myös kaksi, jonka jälkeen kello näytti lauantaiaamupäivää 10:25. Käkelän Vesa jatkoi siitä ja minä aloitin sitten omat vuoroni normaalisti.

Homma etenee kuin junan vessa. Kuten kuvasta näkyy, ajovuoroja merkkailtiin sitä mukaa lisää, kun tilanne eteni. Tuohon tuli lopulta vielä kolme kierrosta lisää!

Jaskan tullessa omalta osuudeltaan saimme ensimmäisen kerran tietoa kokonaistilanteesta. Ilmeisesti olimme vakaalla kolmannella sijalla ja kakkospaikkakaan ei olisi kaukana? Mitä ihmettä? Olimme siinä uskossa, että podiumista ei kannattaisi hirveästi haaveilla, vaikkakin se voisi olla mahdollinen. Esim. Syöte MTB:n Heli ja Kimmo ajoivat huomattavasti nopeammin kuin meistä yksikään ja Kimmokin teki minusta joka kerta hakkelusta ollessaan radalla. Noin niinkuin kuvaannollisesti. Olihan se hienoa taas katsoa aitiopaikalta, kuinka sitä pyörää oikeasti ajetaan o/

Mutta meidän tasaisuutemme alkoi tuottaa tulosta. Todellisuudessa olimme tosiaan kaventaneet eroa kakkospaikkaan, jota oli pitänyt vakaalla otteella Team Pinetum. En ole nyt aivan varma, mutta muistaakseni heillä oli jotain teknistä murhetta ja ilmeisesti myös ajajien puolellakin jotain hässäkkää ja he eivät pystyneet ajamaan sitä vauhtia kuin kisan alkupuolella. Oliko sitten niin, että he pyörittivät koko ajan yhden kierroksen ajorytmiä ja lepoa ei tullut sitten riittävästi..? Jokatapauksessa, Jaska tuli jossain vaiheessa päivää kämpille kertoen, että "Nyt on pojat iskun paikka! Neljä minuuttia kakkospaikkaan!"

Vesa I kokkasi meille ilta- ja aamupuurot, sekä päivällisen - korvaamaton juttu tämäkin, mikä varmisti energioiden riittävyyden. Ei näitä karkeloita pelkillä geeleillä tai patukoilla ajeta!
Ja lisäenergiaa sai tästäkin, vaihtoalueen huoltopiste jossa oli tarjolla vettä, mehua, suolakurkkuja ja rusina-pähkinä -sekoitusta. Palvelu pelasi 24h! Samaten Cafe Tanja oli koko tapahtuman avoinna.

Iskun paikka?!
Ei hemmetti ole totta? Niinkö tiivistä tämä olikin? Olimme keskittyneet vain ajamaan tasavarmasti, emmekä olleet niin seuranneet tarkkaa tilannetta siihen asti. Mutta sittenpä seurattiin :)

Niinhän siinä sitten kävi, että viimeiset pari-kolme tuntia ajettiin koko ajan kiristäen. Jokainen yritti hitusen enemmän, vaikkei vieläkään puhuttu millään uholla kakkospaikasta. Jokainen ymmärsi sen, että millä hetkellä tahansa tekninen haaveri tai vaikkapa kaatumisen seurauksena tullut loukkaantuminen, pahat krampit tms. olisivat voineet muuttaa tilanteen hetkessä. Parasta oli vain keskittyä ajamiseen väsymyksestä huolimatta.

Jossain vaiheessa iltapäivän tunteina (taisi olla klo 15 aikoja siirryimme sitten Team Pinetumin ohi parin kierroksen ajaksi, mutta tilanne muuttui heti kohta ennalleen heidän tykittäessä hirmukierroksen aikana taas kaulan meihin.

Viimeisen kahden tunnin taistelu
Ei me siitä lannistuttu, päinvastoin. Päätimme siinä kohdassa yhteisesti, että jokainen puristaa vielä lisää ja yrittää ajaa minuutinkaan nopeamman kierroksen. Niitä alta 30min kierroksia tarvittiin. Käkelän Vesa lähti omalle viimeiselle kierrokselleen selkeässä keulapaikassa ajaen kuin riivattu, mutta ei voinut vahvemmalleen mitään. Team Pinetum puristi väkisin ohi repien jonkun 20s. kaulan edukseen. Ja minä seuraavana vuorossa. Hirvitti hiukan, sillä iltapäivä oli ollut jo vaikeata ajamista. Pientä krampin poikasta oli esiintynyt ja ylämäki nousi lähinnä kuin sirkusnorsulla. Jalat olivat puhki. Mutta mitäpä muut joukkuekaverit tekisi tilanteen paikkaamiseksi: Jaska löi kouraan jonkun luontaistuote-kylmäsalva -tuubin että laitapa siitä jalkoihisi. Vesat kannustivat tsempaten ja luoden uskoa ja taistelutahtoa. Niinpä olin kuin tulta ja tappuraa (sisäisesti ainakin) vaihtoalueella, vaikka ei se kuvistakaan ulospäin näy.

Odottelen omaa viimeistä vuoroani jutellen tapahtuman kuuluttajan kanssa
"Tämähän meni jännäksi? Usotko? No uson uson!"

Isoviidan Vesa, Rautakorven Jukka (LapIT) ja minä pekuleeraamassa.

Päätin ajaa Team Pinetumin miehen kiinni vaikka väkisin! Latasinkin selkeillä tie ja polkuosuuksilla happokynnyksellä menemään ja niin vain se keltapaitainen selkä alkoi lähenemään! Itseasiassa se tuli nopeasti kiinni ja jäin taktisesti ajamaan taakse. Tiedän ainakin omasta kokemuksesta, että se voi luoda lisäpainetta edellä olevaan, kun takana kuuluu rapsetta ja tietää, että ero on kaventunut. Pelkäsin omien jalkojeni puolesta tiukkojen ylämäkipätkien alla. Päätin kuitenkin, että nyt en tunne mitään muuta kuin että katson kaverin takarengasta. Ja pysyin ihan kannassa. Seurasi n.20m mittainen mutapätkä. Olin päässyt sen kaksi kertaa ajamalla läpi aiemmilla kierroksilla ja tiesin, että nyt piti saada kolmas onnistuminen. Yhdeksän kertaa olin joutunut jalkautumaan lopussa. Se olisi tiennyt ehkä ratkaisevaa eroa, koska osuuden jälkeen alkoi laskuvoittoinen osuus, jossa oli yksi todella paha tekninen rymistelypätkä. Siinä täysjouskari pääsi elementtiinsä. Muta lensi, ähinä kävi ja minä ajoin oikeata uraa Team Pinetumin miehen ajaessa vasenta. Ja kumpikin ajamalla läpi!

Sen jälkeen seurasin loittonevaa selkää. En vain pystynyt millään ajamaan laskuja kuten hän ajoi. Hattua pitää nostaa! Mutta en hermostunut, sillä tiesin että aikaa olisi ottaa ero uudestaan kiinni ja tasaisempaa osuutta ja mäkeäkin vielä oli edessä. Niin vain sain kaverin tähtäimeen maalialueelle tultaessa ja taas alkoi kissa-hiiri -leikki! Takalenkin viimeiset kilometrit sisälsivät selkeälinjaista polkunousua ja ei niin teknistä laskua, kuin reitin alkupuoliskolla. Nousuissa alloin olla ihan poikki, mutta sinnillä pukkasin menemään. Vauhdikkassa laskussa ero kasvoi jälleen, mutta heti kohta sain taas eron kiinni runttaamalla putkelta pururatapätkän. Viimeisiin laskuihin päätin, että nyt se ero ei kasva vaikka mikä tulisi! Latasin vailla epäröintiä menemään ja keltainen paita pysyi kuin pysyikin n.10m päässä. Väliin tuli vielä yksi hitaampi ajaja ja huusin jo kaukaa alikessun komentoäänellä "VAAAASEEEN" ja pääsin ohi! Viimeiset kurvit ja nypyt ennen loppuosaa tulin koko ajan lähemmäs. Ja kun viimeinen 300m alkoi, latasin kaiken peliin ja ajoin vaihtoon jonkun sekunnin edellä. Kierros oli 28min ja risat, joten kovaa tuli ajettua omaan tasoon nähden!



Team Pinetum vaihtaa ensin, Vesa I seuraa kuten kaikki muutkin.

Nyt ei enää paljon naurata, Vesa K on juuri jarruttanut vaihtoon haukkoen henkeä, Vesa I ottanut emitin hänen nilkasta...
...kiinnittäen sen nilkkaani. Sitten vaan menoks sanoi Annie Lennox!

Isoviita muikistelee, Nokia NSN:n huoltojoukoissa ollut Ritvasen Kirsilläkin jännitti meidän puolesta :)

"Eikö se Kaakinen jo tule?" Jaska valmiina vaihtoon. Iskun paikka jälleen kerran!

"Ajat vaan rennosti mutta kovaa?"

Kaakinen paikalla!! Isoviita nykii emittiä sirosta nilkastani.

Jaska lähti kuin hauki rannasta!

Siinä tilanne toiseksiviimeisen kierroksen startissa! Team Pinetum seuraa ja Cyclos painaa karkuun..

Tältä se sitten näyttää, kun ensin ajetaan 23h ja sitten aletaan ajamaan kilpaa! Tajuntaa hämärsi loppurykäsyn jälkeen, mutta hienosti meni!

Tässä kerrataan tapahtumia kilpakumppanin kanssa. Loistava kaveri, siinä todettiin yhteen ääneen, että siistä oli! Ehkä minun salaisuus oli nuo "Live free or die"-sukat! Urakka oli kuitenkin ohi ja omalle osalle kertyi 12 kierrosta.
Maali!
Siitä eteenpäin homma kääntyi eduksemme: Jaska veti sitten niin hurjan kierroksen, että eroa oli reilusti ennen viimeistä vaihtoa. Mies hoippui maalissa viittä vaille ökäten, kaikki oli pelissä!

Jaska tulossa maalialueelle, suuntana viimeinen takalenkki.

Kankaisen Mika (Syöte MTB) odottamassa omaa viimeistä vuoroansa, samat sanat koskevat Isoviidan Vesaa.
Jaska maalissa, hapokasta on!
Sen verta hapokasta, että oksu on lähellä! Reilun pelin henkeen kuuluu se, että kilpakumppanit virnuilevat hyväntahtoisesti, mutta ymmärtäväisesti! Jokainen on kokenut saman jossain vaiheessa. Ihanaa hommaa o/
Ja kuten koko tiukan loppukisan, kommentit vaihtoon osuuden tauottua!
Isoviidan Vesa ajoi myöskin kuin tuli persiessä! Eroa oli reilusti maalissa! Paitsi että ajoaikaa oli vielä 3minuuttia vaille 24h! Ei hemmetti! Lopun kilvanajo oli nopeuttanut aikatauluamme niin, että vielä olisi yksi kierros tarjolla!? Minä ja Käkelän Vesa oltiin jo siviilit päällä maalialueella. Jaska oli käymässä mökillä oman lähes oksennukseen päättyneen hurjan rutistuksen jäljiltä. Hänkin oli tajunnut saman asian kuin me muut ja tuli juoksujalkaa takaisin vaihtoalueelle. "Ei helv*...vieläkö tässä pitää lähteä ajamaan??". Kaikki olisi kiinni siitä, ehtisikö Team Pinetumin kaveri ennen ajan täyttymistä maaliin!

Ehtihän hän, mutta homma ratkesi lopulta toisin. Team Pinetumin kaverit ja Jaska päätyivät samaan lopputulokseen: kisa olisi tässä ja tilanne se mikä oli. Ilmeisesti hekin olivat repineet kaiken irti ja päätös oli selvä. Näin pokkasimme toisen sijan Levi24:n miesten 4hlön sarjassa! Uskomaton juttu!

 
Vesa maaliin! Kuten oikealla olevasta kellosta näkee, olisimme voineet lähteä vielä kierrokselle. Tämä oli meiltä täysin moka, emme osanneet huomioida sitä, että viimeisten tuntien vauhdin lisäys nopeutti ajoaikataulua näin paljon!
Vesakin ajoi kuin viitapiru! Vaan hymy ei hyydy, tosin irvistää vähän :)
Homma on selvä! Hopeaa tuli! Vesa haastattelussa.
Jaska ja Vesa K seuraavat mitä se Isoviita puhuu? Hyvin se puhui!
Team Pinetum maalissa, hieno porukka!
Vuorokausi täynnä!
Levin SkiKids maalissa ja 29 kierrosta plakkarissa! Mahtavasti ajettu!
Syöte MTB:n joukkue Kimmo Ovaska, Heli Ovaska, Mika Kankainen ja Marko Kerola ajoivat 45 kierrosta ollen neljänsiä. Loistoporukkaa hekin!
Podiumilla ollaan! Kallungin Jaska laihtui vuorokaudessa niin paljon, että miestä ei näy ollenkaan Isoviidan Vesan takaa :) Minustakin jäi vain olkapää ja korkea otsani jäljelle! Mutta hei, meillä oli iskun paikka ja se tehtiin!

Mahtava joukkue, kokemuksena aivan huikea ja lopputulos oli vielä bonus kaiken päälle! Kyllä kannatti lähteä reissuun ja luulenpa, että jatkoa tulee seuraamaan!


Virallinen tilanneseurannan historia täältä






























































Levi24 / edition 2013 / osa II: startista seuraavaan aamuun


Mistä olikaan kyse?
Tapahtuman startti tapahtui siis perjantaina klo 18 ja idea oli varsin yksinkertainen: joukkueet ajoivat sarjasta riippumatta samaa n.9km reittiä 24h ajan niin paljon kuin kukin halusi. Hyväntekeväisyyspottia kerryttäneet firmasarjan joukkueet edustivat tapahtuman kirjavinta joukkoa. Mukana oli kaikensorttisia ryhmittymiä, jotka tulivat pitämään hauskaa ja varmaankin myös viettämään yhteistä aikaa tapahtuman merkeissä. Toki sielä ajettiin hurjastikin, mm. koko tapahtuman toiseksi pisin siivu. Hauskaa pitivät toki muutkin, mutta näissä ryhmissä oli eniten seikkailunhaluisia ja heittäytyjiä. Sielä liikuttiin pystymetsästä metsään -meiningillä!

Hurjimmat tapaukset ajoivat soolosarjassa. Jo aiemmilta vuosilta tutut teräsmiehet ja -naiset ajoivat oman itsensä kanssa ja vieläpä juurikaan nukkumatta tai taukoja pitämättä. Myös 2 hlön sarjassa ajaneet saivat venyä tosissaan. Neljällä kuskilla sentään oli mahdollista järjestää lepoakin, vaikka pyörä liikkuisikin koko ajoajan radalla. Puhumattakaan hyväntekeväisyyssarjan max 8 hlön joukkueista. Mutta ihmisen kestävyys on hurjaa luokkaa silloin, kun tahto ja motivaatio on kohdallaan!

Levin SkiKids -joukkueen ajaminen säväytti myös. Kyseessä oli nuorten junnuikäisten joukkue, jossa oli pari vanhempaa mukana tukemassa ajamista. Joukkue keräsikin huimat 29 kierrosta!

Jaska odottaa starttia ja ihan oikein sijoittuneena! Vieressä sarjamme ylivoimaisesti voittaneen joukkueen Nokia NSN:n Petteri Ellilä.
Porukkaa riitti. Mukana oli 49 joukkuetta joissa n.280 ajajaa. Kolmas oikealta, punaisessa tuuliliivissä ja mustassa kypärässä, siniset ajohanskat kädessään todellinen teräsmies Jussi Karjalainen, joka ajoi miesten soolosarjassa 34 kierrosta (306km).
Startti on tapahtunut! Lämsän Timo oranssissa ajopaidassa LapIT:n  avaajana.
Huoltojoukot ja joukkueiden muut jäsenet nauttivat tunnelmasta

Sapluuna joka meni heti uusiksi
Tutkiskelin edellisinä päivinä hieman aiempien vuosien tuloksia. Kun en tiennyt yhtään minkälainen reitti oli kyseessä ja mitastakaan ei ollut varmuutta, kuin että jotain 9-10km välillä mitä ilmeisimmin, niin tein sapluunan 45min tasavauhtisille kierroksille. Joka meni todellisuudessa huomattavasti nopeammin. Kierros oli n.9km pituinen ja meidän kierrosajat alkutuntien aikana n.27-30min luokkaa. 
Sapluunaa, jota rukattiin alusta lähtien vastaamaan reittiä ja miesten kapasiteettia.

Tiedossa oli siis reilusti enemmän ajamista, mutta sehän sopi! Ajovuoroja ei suunniteltu mitenkään syvällisesti. Itse mietiskelin sokeritasapainon kannalta asiaa ja ehdotin, että voisin ajaa pe-iltana jonkinverran ja nukkua yöllä jonkinverran ja ajaa aamulla jopa 6h. Toisen kerran ajatukset olivat aivan ylimitoitettuja! Reitillä oli kuitenkin niin paljon vaativuutta ja kelin ollessa pe-illasta la -aamuyöhän varsin sateinen sen raskaus vain korostui. Pari ensimmäistä ajovuoroa sai mielen muuttumaan varsin nopeasti lyhyempiin vuoroihin. Isoviidan Vesa oli ennakolta viisaampi ja puhui aikoja aiemmin yhden kierroksen ajovuorojen puolesta. Ollen täysin oikeassa! Mutta se lepojakso kannatti kuitenkin järjestää jokaiselle. Nimittäin napsut olisivat voineet loppua viimeisillä tunneilla, ellei olisi nukuttu yhtään. Jotenka hiukan pidemmät siivut puolsivat myös paikkaansa.

Hyvää draivia, dramatiikkaa ja yön rytmiä
Päätimme lähteä liikkeelle siten, että jokainen ajaisi pe-illan yhden kierroksen kerrallaan. Ja kun ajo maistui itsellekin todella hyvin, olin tässä rytmityksessä mukana aina la yöhön 02:26 asti. Ajotauot käytettiin huolella tankkaamiseen ja lepoon.

Vesa I ja Jaska tauolla, Vesa K on ajamassa ja minä valmistaudun lähtöön. Tässä vaiheessa on ajettu 5h.
Ajaminen sujui kaikilta todella hyvin, tosin ei ilman tapahtumia...sääntöjen mukaan teknisen tai muun ongelman sattuessa kilpailija ei saanut palata reitiltä takaisin lähtöpaikalle, vaan kierrosta piti jatkaa eteenpäin:" Kun ajaja on radalla hän ei voi kääntyä takaisin teknisen ongelman vuoksi, kilpailun järjestäjät ja muut samaan aikaan radalla olevat kilpailijat saavat antaa teknistä apua ja varaosia. Ruokaa ja juomaa saa ojentaa kilpailijoille missä radan kohdassa tahansa.Vaihtoalueella pyörän ja kaikkia sen osia saa vaihtaa, kunhan pyörässä on oikea kilpailunumero."

Joten esim. rengasrikon sattuessa jossakin radan pahimpien nousupätkien tai mutaosuuksien takana edessä olisi ollut reipasta hölkkää pyörää työntäen ties kuinka pitkästi. Taisipa olla perjantai-illan kolmas kierros kun sitten sattui: takalenkin lopussa olevassa vauhdikkaassa alamäessä, n.300m ennen vaihtoa takarengas iski kiveen ja reikähän siitä syntyi sisuriin. Perä huojahteli jo melkoisen pahasti viimeisissä hidastekurveissa, mutta selvisin kumminkin vaihtoalueelle ajaen. Vaimea sihinä vain kävi kun ajelin pyöränpesupaikalle. Mikäli haaveri olisi tapahtunut reitin alkupuolen kivikoissa tai puolen välin teknisissä laskuissa, olisimme ottaneet ajallisesti vaikka kuinka paljon takkiin. Mutta menestyäkseen tarvitaan hitusen onnea ja ehkäpä se onni tuli ansaitustikin!

Paikkasin renkaan ja kävin ajamassa vielä yhden kierroksen 01.28 - 01.58 testaten, että rengas pitäisi varmuudella. Ja pitihän se. Sen jälkeen pidin oman lepovuoron ja Jaska ja Vesat I ja K jatkoivat kolmestaan kierros kerrallaan seuraavan tunnin. Jaska ajoi vielä yhden vuoron 03:35 - 04:03 jääden vuorostaan levolle. Vesat ajoivat sitten molemmat kaksi kierrosta kerrallaan, kunnes pääsivät vuorostaan levolle. Minä ajaisin sitten pitkä siivun aamusta, mahdollisesti useamman tunnin. Sovimme kuitenkin niin, että soittaisin Jaskalle (joka oli seuraavana ajovuorossa) riittävän ajoissa reitin varrelta siinä vaiheessa, kun alkaisi tulla selvyys omasta jaksamisesta. Tällä systeemillä saatasiin kuitenkin lepoa yöllä urakoineille Jaskalle ja Vesoille.

Suunnitelmaa rukattiin ja sen jälkeen tarvitsi vain toteuttaa sitä itteänsä eli ajamista puolen tunnin tietämiin! Tässä vaiheessa keittelen aamukahvia ja tutkin miten tilanne on edistynyt.

Aamun urakointi
Herättelin itseni horrostamasta noin 05:15 ja söin aamupalaa yrittäen virkistäytyä ja valmistautua ajamiseen. Aika nihkeätähän se oli, meinaan takana oli kuitenkin jo matkustus, lähtöhässäköinti, neljä ajettua kierrosta ja heikko horrostaminen. Ei sitä nukkumiseksi voinut todellakaan sanoa. Mutta lepoa jollain tasolla kumminkin.

Ensimmäinen launtaiaamun kierrokseni käynnistyi 06:19 Käkelän Vesan tullessa vaihtoon omalta kahden kierroksen osuudeltaan. Keli oli raikas ja kohtuullisen selkeä, lämpötilan ollessa n.+12 tietämissä. Yölliset sateet olivat kaikonneet enimmiltä osiltaan jonnekkin kaukaisuuteen. Etukäteen mietiskelin sitä, kuinka ajaminen lähtisi liikkeelle? Päätin passailla hivenen ensimmäisellä kierroksella ja totutella taas kroppaa työntekoon. Toinen ja kolmas kierros olisivat sitten reippaampia ja neljäs saisi mennä kuin meni.

Kävi niin, että se ensimmäinen kierros oli näistä neljästä nopein, eli n.30min. Tarkkoja aikojahan ei tiedetty, mutta omalla sykemittarilla näitä itsekukin seurasi ja ilmoitti aina mökille palattuaan "kirjanpitoon" mikä oli kierrosaika ja seuraavan lähtöaika. Näin pysyttiin hajulla siitä, mihin aikaan itse kunkin piti olla valmistautumassa vaihtoalueella lähtöön. Toinen kierros sujui ajoteknisesti oikein hyvin, mutta kello näytti minuttia pidempää kierrosaikaa eli 31min. Kolmas alkoi jo hivenen hyydyttämään ja soitinkin Jaskalle että valmistautuu lähtöön n.40min päästä. Neljä kierrosta riittäisi varsin hyvin. Soittaminenkin piti tehdä tietysti ajon aikana! Ei ollut ihan helppo rasti näinä kosketusnäytöllisten kännyköiden aikana ja ajohanskat kädessä, mutta onnistui kumminkin!. Ties vaikka se toi sitten ne lopussa osoittautuneet arvokkaat minuutit meidän hyväksi, kun en pysähtynytkään soiton ajaksi?

Kierros oli muuten 32min. viimeisen kierroksen ollessa sitten 31min. Se osoittautui sitten melkoisen raskaaksi ja kipakat kivikkonousut ja mutapätkät ottivat jo voimille, syöden ajokuntoa. Onneksi ei kuitenkaan peruuttamattomasti, minkä kisan loppu sitten osoitti. Tuntui kumminkin hyvältä tulla vaihtoon 08:22 Jaskan kannustavien huutojen saattelemana! Tietäen samalla, että nyt alkasi taas viesti etenemään reippaasti, kun saatiin hivenen tuoreempia kavereita ajamaan.

Jatkuu osassa III