lauantai 19. tammikuuta 2013

Tunnustuksia

Lance tuli D-kaapista ulos

Lance Armstrongin tunnustus ei ole jäänyt varmaankaan keneltäkään huomioimatta? Mikäli et ole nähnyt Oprah Winfreyn haastattelua, löydät sen ensimmäisen osan täältä.Toinen osa täältä.

Mitä tuosta pitäisi olla sitten mieltä? Pitkään aihetta seuranneena tunteet ovat hieman sekavat. Surulliset siksi, että urheiluhistorian suurin kusetus (no ehkä se DDR:n systeemi oli vielä suurempi) koskee ammattilaisten maantiepyöräilyä. Ammattipyöräily on sairas laji. On ollut sitä vuosikymmeniä, eikä mikään näytä kovin äkkiä muuttuvan. Eikä muutosta tapahdu pelkästään sillä, että aineita käyttävät urheilijat saadaan kiinni, vaan tarvitaan koko lajia koskevien rakenteiden muutoksia. Kansainvälisen pyöräilyunionin UCI:n satavuotinen historia on sisältänyt monenlaista kuohuntaa, mutta ei tällaista. Edelleenkin on epäselvää, mikä on itse kattojärjestön rooli tässä sopassa. UCI kiistää tietenkin kaiken, mutta kyynistyneenä uskon korruption ja mädännäisyyden muhivan syvemmissä katakombeissa. Kuinka laajasti, sitä on vaikea sanoa.

Puhdistaako Armstrongin tunnustus sitten lajia? Kyllä varmaan jollain tasolla, mutta yli vuosikymmenen kestänyt järjestelmällinen dopingohjelma siihen liittyvinen mätäpaiseineen ei yhdellä eikä kahdella pistolla puhkea. Varsinkin kun en edes usko, että tuossa haastattelussa tuli paljastettua vielä kaikkea. Todennäköisesti vain se, mikä oli ehdottomasti pakko tehdä. Aika tulee näyttämään, miten haastattelun yksityiskohdat tulevat pitämään kutinsa. Media ja viranomaiset tonkivat todennäköisesti pienintäkin yksityiskohtaa myöden nauhalle tulleet sanomiset.

Eri vuosikymmenten D-ohjelmissa mukana olleet urheilijat ja muut toimijat jatkavat kaikesta huolimatta erilaisissa tehtävissä nykyisissä ammattilaisorganisaatioissa. Maailmasta löytyy valitettavasti sponsoreita, jotka eivät välitä millä keinoilla tallit pystyvät tuottamaan vastinetta rahlliselle panostukselleen. Pääasia että hyötyvät. Aina löytyy lääkäreitä ja tutkijoita, joiden etiikka on paremminkin etikkaa ja moraali moraalitonta. Aina löytyy urhelijoita, jotka ovat valmiita tekemään mitä vain menestyksen eteen. Todellakin mitä vain.

Ehkä kaikessa tässä on kuitenkin orastavan paremman merkkejä. Itse Armstrongin taholla myös. Josko mies on kuitenkin alkanut ilmiselvän sosiopatiansa keskellä ymmärtämään minkälaisia vaikutuksia hänen ja kumppaneidensa toiminnalla onkaan ollut ympäröivään maailmaan? Oprahin haastattelu vaikutti siltä, että suurin osa oli ennakolta sovittua ja laskelmoitua. Mutta pieni osa sielä viittasi siihen, että mies ei olisi täysin tunteeton mulkku.  

Joitakin hetkiä mies selvästi työsti asiaa ja ehkäpä ymmärsi omasta itsestään jotakin. Mutta mikä sai sitten lopulta maanisen, manipuloivan, vastarintaan pyrkivän paskiaisen pysähtymään? Kaiken henkisen väkivallan, vallanhimon, ahneuden, itsekkyyden, vainoharhaisuuden ja toisten yli jyräämisen jälkeen ei ole voinut olla kovinkaan paljon hyvää happea jäljellä. Kaikesta menestymisestä, rahasta, vallasta ja korkeasta asemasta huolimatta elämän sisältöä ei sittenkään tainnut olla kovinkaan paljoa. Vähitellen ympärillä ollut tukijoiden sekä sponsoreiden tukiverkosto alkoi murentua. Livestrong-säätiön tuki oli viimeinen pisara. 

Netin sosiaalisessa mediassa on jo tosin ehditty esittää näkemyksiä siitä, miksi tämä tunnustus tapahtui juuri nyt ja mihin se perustuu? Armstronghan väitti haastattelussa, että 2005 olisi viimeinen vuosi jolloin hän käytti aineita. Että comeback-kaudet 2009-2010 olisivat olleet puhtaita. Tästä on vedetty sellaiset johtopäätökset, että homma perustuu siihen, että myöntämällä nyt kaikki vilunki vuoteen 2005 asti saataisiin armahdus elinikäisestä kilpailukiellosta ja se voisi mahdollisesti lyhentyä viranomaisten toimesta 8 vuoteen. Tällöinhän Armstrong pääsisi esim. triathlonkisoihin jo kuluvan vuoden aikana. Mene ja tiedä, mutta uskoakseni mies on niin sisäsyntyisesti rakennettu kilpailemaan, ettei pääse karvoistaan sillä osa-alueella. Ajatus loppuiän kilpailukiellosta voisi saada tekemään osatunnustuksen ja sitä kautta toive em. mahdollisesta kilpailukiellon lyhenemisestä saisi miehen toimimaan tällä tavoin.

Jossain esitettiin arvio, että näitä Oprahin haastattelun lähetyksiä olisi seurannut 4-5 miljoonaa amerikkalaista. Aika paljon siihen jää vielä kansalaisia, jotka eivät joko välitä tuon taivaallista mitä tässä sopassa kiehuu tai eivät ylipäätänsä edes tiedä koko asiasta. Kenties vuosien edetessä Armstrong saa jonkinlaisen vakaamman alustan toiminnalleen ja elämälleen ylipäätänsä. Kenties narsistinen puoli hänestä pääsee uudestaan ruokkimaan itsetuntoaan jossain muodossa. Sitä ennen edessä lienevät lukuisat syytteet sponsoreilta ja kenties uudestaan liittovaltiolta. En tiedä amerikkalaisen oikeussysteemin saloja, että voidaanko suljettua FBI-tutkintaa avata enää uudestaan. Mitä sitten tuokaan tuleva Armstrongin pitkäiaikaisen tallipomon Johan Brunyeelin oikeudenkäynti esille? Tämäkin käärme on julkaisemassa omaa kirjaansa, jossa kerrotaan kuulemma kaikki hänen näkövinkkelistään.

Lopuksi.
Oli niin tai näin, niin lopulta jonakin päivänä tällä hetkellä raivokkaanakin kiehuva vastapalloon "lyönti" laantuu. Jossain kohdassa tulee se piste, että lokasankon pohja paistaa. Saas nähdä mitä tästä miehestä siinä vaiheessa on jäljellä ja mitä sitten tapahtuu. Pystyykö hän elämään omaa elämäänsä tavalla tai toisella? Toivotaan, että sellainen rauha tässäkin asiassa joskus löytyy. Koska se on kuitenkin inhimillistä ja sellaisiahan meidän ihmisten pitäisi kuitenkin loppuviimein kyetä olemaan. Ei mies ole kuitenkaan tappanut ketään.

Teki ja toteutti silti kaikkien aikojen kusetuksen nykyurheilun maailmassa.

p.s. Lance Armstrongin yksi anagrammeista on Clean Armstrong...



 

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Paljonko...

Tästä seuraavasta on puhuttu ystäväni Kimmon kanssa lukuisat kerrat.

Miten ei-aktiivipyöräilijöiden tai -liikkujien ja harrastajien/kilpailijoiden käsitykset ja mielikuvat voisivat kohdata ymmärrettävästi? Vaikeaa se on. Aktiiviliikkujan viikonloput menevät pääsääntöisesti liikkuessa. Syvälle harrastukseensa itsensä upottaneet vievät asian vielä astetta kahta pidemmälle. Tavan kuntoilijan lenkki ja hc-harrastajan vastaava eroavat melkoisesti. Saati kilpailijan, joka treenaa ohjelman mukaan.

Kävitkö?
Joka kerta tulee mietittyä kysyttäessä "kävitkö ajamassa viikonloppuna...paljonko ajoit?", vastaanko ollenkaan vai vastaanko vain jotain. Kun sitä kosketuspintaa ei oikein tahdo olla. Jos vastaan, että "jep, tulihan sitä ajettua viikonloppuna reilun neljän tunnin lenkki, taisi siinä 80km kertyä", niin useimmiten kysyjä vain sanoo "oho" "aha" "mitäh?" tai jotain sinnepäin. Tämä siis talvella. Kesällä matkat pidentyvät huomattavasti. Sunnuntaipyöräilijä ajelee tunnin lenkin ja pitää sitä jo oikeinkin pitkänä ja on syystäkin tyytyväinen. Happea on saatu yllin kyllin ja matkalla on nautittu monenlaisesta maisemasta. HC-harrastaja latoo ensinnäkin talvellakin vauhtia, johon tavisosasto pystyy kyllä halutessaan, mutta yleensä pitää sitä kovana. Tulee hiki. HC-harrastaja latoo sitä vauhtia tunnista toiseen. Ajaa tieprofiileilla, joista tavan kansalainen ajaa autolla. Herranjestas, eihän semmoisia mäkiä pyörällä voi ajaa? Taajaman mäet ovat vielä käsiteltävissä jollain tavalla.

En tuo tätä esille sen takia, että kehukaa nyt kun kykenen. Missä tahansa lajissa kehittyy kun harjoittelee. Kun aloittaa saavin pohjalta, kuten minä, kehittyy melkoisen kauan ja tavalla, jonka huomaa muutkin kuin itse. Sitäpaitsi, pyöräily on laji, jossa aina löytyy joku jostakin, joka ajaa pidemmälle, kovempaa ja hienommilla varusteilla. Että ei kannata kenenkään sortua kovin isoon ääneen kehumaan. Kun tästä riipasta pääsee eroon, saapuu nautinnon ensiaskeleelle. Toki pitää olla tyytyväinen omiin saavutuksiinsa ja siihen, että kehittyy. Mutta olisi vallan mukavaa, kun ympäristö pystyisi samaistumaan jollain tasolla tähän asiaan.

Jos kyse olisi hiihdosta, niin asiassahan ei olisi mitään ongelmaa. Kuusamossa joka mökin mummo ja vaarikin hiihtävät sellaisia kilometrimääriä talvisin, josta meikäläinen saa vain haaveilla. Yleensä lappavat vielä oikealta ja vasemmalta ohi. Tuulipuvut kahisten. Ei auta lycrat eikä hienot kapulat. Pyöräily on laji jostain kaukaisuudesta. Neljä tai viisi lenkkiläistä herättävät katseita kaikissa vastaantulijoissa. Kinosten kaventamilla pyöräteillä näkee, kuinka mielessä sinkoilee ajatukset. Mitä nuo täällä ajavat? Tulevat vielä noin lujaa? Varusteet ja välineet herättävät huomiota. Niillähän on kirkkaat valotkin niissä vehkeissänsä, häikäsee niin vietävästi! Kyllä se on vain parempi mennä tummilla kamppeilla pimeänä ja pimeässä, ei herätetä turhaa huomiota..

Sapuskaa kuluu
Hyvän ja aktiivisen viikonlopun jälkeen elimistö kaipaa energiaa. Lounas maistuu ja sitä otetaan siinä ma-ke välillä kohtuullisen reilusti. Eikä pelkästään soosiosastoa, vaan salaattipuolta myös. No siinä sitten syömäseura (joka ei aika usein mitään vihreää syö, miespuolinen ainakaan) ihmettelee ruoan määrää. Miten tuo on mahdollista? Miten tuota evästä voi upota noin paljon? Voin vain kuvitella mitä ystäväni Kimmon lounasseuralaiset ajattelevat. Kimmo meinaan syö sitten kolme kertaa enemmän kuin kukaan muu tuntemani pyöräilijä. Ja on silti hoikka kuin pulkannaru. Läpipasko siis.

Kalustosta puhumattakaan
On pyöriä ja pyöriä. Tavallinen maapallon asukki ostaa pyöränsä marketista ja maksaa siitä korkeintaan 347 eurua. Tai sinnepäin. Sillähän saa aivan hyvän pyörän, ei siinä mitään. Kaikki tarpeellinen löytyy ja joskus jotain tarpeetontakin. Painoakin saa kaupan päälle yleensä yllin kyllin, mutta tuohan se kuitenkin vakautta ajamiseen. Ajoasento on kohtuullisen istuvaa sorttia. Harrastukseensa uponneen kaluston nähdessään lähes aina ensimmäinen kysymys on, että "kuinka tuollaisella penkillä voi ajaa?". Näitä kummaksuntaan herättäviä ominaisuusasioita voisi listata loputtomiin. Tosin, olisihan se kumminkin ihan kivaa, kun joku olisi kiinnostunut kalustoasioistakin enemmänkin. Ihan mielellään aiheesta juttelisi.

Joskus, kun kyse tulee hinnoista, vastauksen saatuaan kysyjä on yleensä hiljaa. "Tämä maksoi vajaat kolme tuhatta euroa". "Ei helev...ole mahdollista?. Mullahan maksaa autokin vähemmän!". Pyöräily ei ole ihan halpa laji, mutta kertakustannuksista selvittyään pääsee hieman vähemmällä. Jos viitsii vähänkään huoltaa välineitänsä, ne myös kestävät kauan. Käyttötuntien ja kilometrien lisääntyessä voimansiirron osat kuluvat ensimmäisenä, mutta ketjua ja rattaita saa kohtuu hinnoilla. Vaijeritkaan eivät maksa kymppejä enempää.

Kuusamossa on näppi 16 tuhatta asukasta. Meikäläinen ajaa pitäjän ainoalla 29er maastopyörällä. Näin uskallan väittää. En ole ainakaan tähän päivään menessä missään ja kenelläkään isopyöräistä versiota nähnyt. Ei se tietysti asiaa varmaksi tee, mutta lähes ainakin. Väline on jotain hyvin omituista ja erilaista, mihin tavallinen raitin tallaaja on tottunut. Joskus toivoisi, että asiat olisivat toisin. Jos saisi harrastaa tätä hienoa lajia sellaisessa yhteisössä, joka olisi hivenen paremmin menossa mukana ja yhteistä kosketuspintaa löytyisi.

Ehkä se on toiveajattelua, niin kauan ainakin, kun joku keksii lukkopolkimiin kiinnitettävät sukset.


Ostoja

Seuraava teksti on iljettävän materialistista.

Pitkä työttömyysjakso pakottaa elämään säästöliekillä. Vain välttämättömimpään on varaa: selviämiseen päivästä toiseen. Jos jokin laite hajoaa niin se on sitten siinä. Palkansaajan kohtuu helppo ostopäätös vaihtuu haaveeksi, jonka toteuttamiseen vaaditaan ponnisteluja. Mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan, voit tehdä hankinnan jossain vaiheessa. Ehkä. Asiat kasautuvat ja sitten kun pääset tilin syrjään kiinni, alkaa armoton mietintä mistä päästä lähteä purkamaan patoa.

Kohdallani lista on kilometrin mittainen, mutta olen hyväksynyt sen tosiasian, että moinen lista on enempi haaveita ja unelmia. Kuitenkin nyt kun olen taas palkansaaja, olen päättänyt hoitaa välttämättömien hankintojen lisäksi joitakin sellaisia asioita, jotka liittyvät mielen hyvinvointiin. Jotta sitten taas jaksaisi paremmin, kun aikaa taas riittää. 

Katselen tämän tekstin muodostumista uudelta näytöltä. Kokoa ja kirkkautta piisaa. Edellinen littunäyttö hajosi viime talvena ja krooninen valuuttakriisi esti uuden hankkimisen näihin päiviin asti. Viimevuosisadan puolelta nettiä käyttäneenä asia piti vain ratkaista jollakin tavalla. Hankin vanhan kalansilmänäytön pikkurahalla ja koetin taas vain sopeutua. Karseatahan se oli ja koetteli hermoja, silmistä puhumattakaan. Ero on suorastaan järkyttävä, varsinkin kun nyt saa katsoa modernia 24" ruutua.

Seuraava investointi oli uusi kamera. Pitkään palvellut digikamera hajosi viime kesänä; lipsautin sen käsistäni kiveytykselle ja laukaisunappi hävisi pihan istutusten sekaan. Käsittämätön juttu sinänsä, mutta tosi. Namiskaa etsittiin useamman henkilön voimin tuloksetta. Kuka tietää mitä kameran sisuksissa tapahtui, todennäköisesti jotakin? Tuolloin pitkään kytenyt ajatus kännykän uusimisesta sai vauhtia ja päädyinkin versioon, jossa on kohtuullinen kamera ja verta, hikeä, kyyneliä ja pommeja kestävä kuori. Että jos se lipsahtaa käsistä, niin ei mene heti rikki. Kesän valoisuudessa homma toimi vielä kohtuullisesti, mutta syksyn ja talven tullen ei ole voinut kehua kuvilla. Toki, lenkkeilykäytössä aivan loistava peli, jos ja kun on halunnut ottaa kuvia ajokavereista tai reitin varren kohteista. Helppoa, vaivatonta ja riittävän hyviä laadullisestikin. Langaton yhteys jakaa kuvat suoraan google plussaan, jossa ne voi käsitellä ja jakaa vaikka julkiseen kansioon. Tai suoraan naamakirjaan, twitteriin, instagrammiin tms. Kännykameran ehdottomia etuja ja hinta pysyi vielä kohtuullisena.

Viimeisten kuukausien aikana ajatus uudesta kamerasta kaihersi yhä enemmän. Valokuvaamisesta on muodostunut vaivihkaa erittäin tärkeä tapa välittää näkemäänsä ja kokemaansa. Vuosien mittaan olen ollut kehittävinäni jopa omanlaista tyyliäni kuvata, vaikken itse tekniikasta hirveästi tajuakaan. Tarkoitan lähinnä lähestymiskulmaa kuhunkin tilanteeseen. Tutustuin pikkuhiljaa tarjontaan ja ilokseni huomasin, että valmistajilla oli ja on tarjolla erilaisia sään ja karumman kohtelun kestäviä malleja. Muita kriteerit olivat pokkarikoko, mahdollisimman hyvä valovoima ja myös säätömahdollisuuksia saisi olla. Jos vaikka tyhmään päähän tarttuisi jotain kuvaamiseen liittyvää oppia. Vuoden vaihteen lähestyessä olin jo lyödä kaupat lukkoon, joulun ajan tarjousten vain kiihtyessä. Päätin kuitenkin odottaa uuden vuoden puolelle; josko markkinoille tulisi uusia versioita.

Tulihan niitä. Ainakin Olympukselta, jonka malleja katselin jo viimevuoden puolella pitkään ja hartaasti. Panasonicin versiot aiheesta olivat myös vahvoilla. Olympus esitteli Stylus TG-2:n ja olin myyty.

Kamerassa oli kilometrin lista houkuttelevia ominaisuuksia. Ennenkaikkea vakuuttava f2.0 valovoiman objektiivi. Eikä 200mm:n telepolttovälikään ole huono, makrokuvaaminen on mukavaa puhaa sekin. Pitäisi kestää rytinää ja ryminää, rapaa ja rälliä, kylmää ja märkää. Kuin tehty tänne susirajan olosuhteisiin ja vielä kun omistaja on rähmäkäpälä, joka saattaa lipsauttaa kapineen käsistään niin iskunkestävyyskin on paikallaan. Budjetti piti vain reivata ylemmäs alkuperäisestä suunnitelmasta, mutta sekään ei ollut uutta. Joku viisas on joskus todennut, että köyhän ei kannata halpaa ostaa ja tämä mielessäni painoin tilausnappia ja maksoin ostokset mukisematta. Nyt vain odotetaan malttamattomana postin saapumista!

Seuraavaksi painellaan optikolle. Nykyiset okuläärit ovat kärsineet lenkkeilykäytössä kohtuuttoman paljon. Naarmuja on niin, että hyvä että läpi näkee. Uudet on saatava, nämä titaanikehyksillä varustetut jäävät sitten harrastuskäyttöön. Kestävätpähän kehykset rymeltää puskissa. Jos olisin älyttömän varoissani, en epäröisi tilata aikaa silmäleikkaukseen. Sepä vasta olisikin juhlaa, kun ei tarvitsisi laseja enää ollenkaan! Taitaisin myös tietää, kenen palveluja käyttäisin.

Vaatekaapin sisältöä joutuu uusimaan myös, niin käyttövaatepuolta kuin pyöräilyyn liittyen. Jälkimmäisen osalta lähinnä talviajoon liittyviä varusteita. Mielessä siintelee myös uudet maantiekengät kesäksi. Nykyiset alkavat olla pehmenneet ja rispaantuneet, vaan eipä ihme kun käyttötuntejakin on takana jo toista tuhatta.

Listaa voisi iloisesti jatkaa hamaan tappiin asti. Päättykööt siis tähän. Koetan ruokkia kauppiaiden kassoja kohtuullisesti, enkä tuhlaa kaikkia rahoja Günthereiden kasvottomille nettikaupoille. Tosin kilpailu on armottoman kovaa. Sitä kun asuu täällä siperian esikartanossa, johon on pitkä matka joka paikasta niin ostoksia joutuu ja tulee tehtyä aika usein netin kautta. Valitettavan usein ulkolainen toimittaja kykenee kuskaamaan tavaran kotiovelle asti nopeammin, kuin kotimainen posti. Joskus jopa halvemmilla kuluilla. Mutta henkilökohtaisella palvelullakin on sijansa. Kauppiaillakin on sijansa.

Siinä sitä miettimistä puolin ja toisin.

lauantai 5. tammikuuta 2013

Lupaan

Tammikuu
Palkisilla talven ote alkaa syvenemään syvenemistään. Eletään sydäntalven ytimessä, vähäisen valon ajassa - ajassa, jossa pitää vain jaksaa. Juhlat on juhlittu ja ihminen tekee liikehdintää ryhtinsä suhteen. Mässääminen, rötväys ja ähötys ovat lyöneet yli. Tarvittiin kalenteriin uusi vuosiluku ja uudet ajatukset. Minä lupaan...

Tänään oli upea talvipäivä, aurinko painuu tässä mailleen keskustan horisontissa

Katsellessani itseäni peiliin saatan olla kohtuullisen armollinen itselleni. Meno ei yltynyt juhlapyhinä aivan täydelliseen hummailuun syömisien suhteen. Kuusamossa elettiin kovien pakkasten aikoja ennen joulua ja sen aikana, joten liikuntapuoli jäi vähemmälle. Tosin ei haitannut yhtään, sillä kroppa kaipasi pientä huilia. Uuden vuoden kieppeissä tuli sitten ajettua pitkää lenkkiä ja reilu 6h tulikin vyölle talvipyöräilyn merkeissä. Tosin tuulessa ja tuiskussa, että sen puoleen ajaminen ei ollut ihan parasta mahdollista nautintoa.

Tärkeitä tunteja jokatapauksessa, mikäli maaliskuun alussa meinaa suoriutua sadan mailin urakasta Kuusamo GT:ssä. Toivottavasti tammi- ja helmikuun aikana pystyn ajamaan edes yhden sadan kilometrin siivun, mieluummin pari. En epäile fyysistä jaksamistani sadalla maililla vaikken pystyisikään ajamaan pitkiä treeniajoja. Perseen kestävyys se eniten huolettaa. Ei ole meinaan ihan helppo nakki istua satulassa tuommoista 8-9h reissua. Joten takaliston kovotustreenejä tarvitaan.

Vuosi taaksepäin
Viimevuosi oli ja meni. Siitä tuli kaikenkaikkiaan ihan hyvä, liikunnallinen vuosi. Liikuntaa kertyi kaikenkaikkiaan 615h, mihin voin olla enemmän kuin tyytyväinen. Polvivaivat selätettyäni maaliskuusta alkoi hitaan kuntoutumisen jakso, joka kesti kesä-heinäkuulle asti. Jälkiviisaana voi todeta, että ne kevään kisahommat olisi pitänyt ehdottomasti jättää ajamatta. Oppia ikä kaikki, toista kertaa en samaa virhettä tee. Nelikymppinen ei enää palaudu täyteen kuntoon kuukaudessa eikä vielä kahdessakaan. Tämän asian tajuaminen ei ole näköjään kovin helppoa.

Katastrofaaliset seuraukset jättivät jälkensä ainakin henkiselle puolelle. Enää en halua kokea samanlaisia tilanteita tässä lajissa, jota rakastan syvästi. Henkensä riskeeraaminen liian alas laskevien verensokerien takia ei ole leikin asia. Minun itse tulee pystyä olemaan tilanteen herra ja jos en sitä kykene olemaan, sellaiseen ei pidä itseänsä työntää.

Insuliinipuutosdiabeetikon kilpaileminen ja kroppansa puskeminen sen fyysisen kestokyvyn äärirajoille on täynnä riskejä. Ei kannata koettaa ylittää natisevaa riippusiltaa silmät sidottuna. Näkökyky täytyy sentään säilyttää. Lue: loukkaantumisesta toipuminen kestää ja siihen tulee varata aikaa. Treenaaminen pitää sopeuttaa sen mukaan ja aina pitää mielessä se, pystytkö hallitsemaan sokeritasapainosi, jotta treenaaminen olisi ylipäätänsä mahdollista?

Kauden päätavoitteet, Syöte MTB ja Syöteajo sujuivat loistavasti ja koko niiden jälkeinen, euforinen ja eeppinen syksy olivat aivan mahtavaa aikaa. Kunto oli hyvä ja kesän perustreenaamisen kautta pääsin siihen tilaan. Minusta tuntuu, että tulen tänäkin vuonna satsaamaan loppukesän ja syksyn ajoihin. Ne taitavat olla nyt se minun juttu. Tapahtumat, retket ja treenit niitä ajatellen.

Työtä
Sitä pitää nyt jaksaa. Niin palkkatyötä, kuin harrastamisen perustyötä. Sitkeätä treeniä viikosta toiseen, kohti kevättä ja aurinkoisia huippukelejä. Kohti maaliskuun alkua ja Kuusamo GT:tä! Rullatreenejä, sisäpyöräilyä, kävelyä, hiihtoa, talvipyöräilyä. Hyötyliikuntaa.

Näillä mennään, sanoi Pena Matikainenkin aikanaan.

p.s. en lupaa kuuta enkä maata taivaalta. Lupaan kuitenkin, että en lakkaa unelmoimasta. Arki jauhaa muuten sielun atomeiksi. Unelmat johtavat tavoitteisiin, jotka saavat sinut toimimaan itsellesi tärkeiden asioiden eteen. Elämä on kuitenkin nyt, eikä sitten joskus. Pidä huoli, että se maistuu.