sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Vuoden sataset täyteen, kalustospeksaus etenee



Vuosi takaperin näihin aikoihin pohdiskelin tämän vuoden ajohommia ja tein yhden lupauksen itselleni. Yrittäisin ajaa vähintään yhden yli sadan kilometrin lenkin vuoden jokaisena kuukautena. Ei mitään väliä sillä, missä ja millä välineellä tai missä ajassa. Kunhan siinä mittarissa olisi lenkin loputtua vähintään se ykkönen ja kaksi nollaa perässä. Kuusamon keliolosuhteet asettavat oman pienen mausteen tällaiseen tavoitteeseen: talvi on pitkä, yleensä kohtuullisen kylmä ja runsasluminen. Kelvollisia ajokelejä ei olisi välttämättä ihan jokaisena vapaapäivänä tarjolla, joten tarkkana saisi olla.Sulan maan aikana homma olisi helpompaa ja maantiepyörällä ajettuna ei tuottaisi mitään ylimääräistä ihmetystä. Mutta talvella kaksysimaasturilla kuormitus olisi huomattavasti kovempaa.






Tätä kirjottaessa, muutama päivä viimeisen "joulukuun satasen" ajamisen jälkeen, voin tyytyväisenä todeta, että lupaus tuli pidettyä.Joka kuu tuli lähdettyä pitkälle lenkille ja jokaisella kerralla reissu onnistui. Talvikelin satasia tuli kahdeksan ja sulan maan satasia neljä. Vaikka tulihan niitä satasen ylityksiä jokunen enemmänkin...




Oliko tässä sitten mitään järkeä? Jos harjoituksellisesti katsotaan asiaa niin talvikelissä 3h alkaa olla järjellisen hitaan ja pitkän lenkin raja. Ei sitä pidemmissä hinkkauksissa ole mitään vastaavaa hyötyä fyysisten ominaisuuksien kehittymisen kannalta. Tokihan se henkistä puolta koulii ja ehkä joskus on hyvä ahdistaa itsensä rajoille vaikka sitten sen ajallisen keston ja sitä kautta muodostuvan fyysisen kuormittavuuden kautta. Mutta kylläpä ne tienlaidassa ajetut hitaat ja peruskuntoa kehittävät hyödyt saadaan parin-kolmen tunninkin aikana.

Kesällä satasen ajaa taasen helposti maantiepyörällä, eikä siihen nyt tuhraannu pisimmilläänkään neljää tuntia pidempää aikaa. Kesällä voi helpommin myös yhdistää harjoituksellisia elementtejä pitkään lenkkiin. Välillä voi ajaa voimapainotteisesti tai iskeä niitä sunnuntailenkkien helmiä, eli kylttikirejä ja irtiottoja. Erityisesti jos "päälaji" on maantiepyöräily. Ajoinpa heinäkuun satasen tempoharjoituksena. Asensin nimittäin Storkkiin tempotikut ja ajelin sitten tt-asennossa siitä reissusta ehkä 75%. Eipä tarvinnut muuten sen jälkeen hieroa sitä asentoa, kyllä se sillä rupeamalla alkoi asettumaan niin hyväksi kuin se nyt ylipäänsä maantiepyörän päällä asettuu. Eli sellaiseksi korkeintaan kohtalaisen hyväksi. Tempoa kun pitäisi ajaa temporaamilla. Kesän pitkät lenkit olivat minulle enemmän palauttelua tiukemmista maastopyöräilytreeneistä tai tapahtumista. Syksyllä ajettiin seuran porukoiden kanssa paikallisia ajotapahtumia, joissa meno oli rennon letkeätä. Joten siinä mielessä näiden satasten kelailu ei ollut mitenkään ylivoimaista, kun sai ajaa porukassa ja lyhkäsissä ajokamoissa.

Vuoden ehdottomasti vaikein reissu oli lokakuun satanen. Kontrasti oli vaan niin järkyttävän kova verrattuna viikon takaiseen krossikisaan Oulussa, leppeän syyskelin luodessa mainiot puitteet tapahtumalle. Sitten kun taapersit yksin pakkasessa ja viimassa tylsää asfalttitien reunaa, sai tosissaan kaivaa sitä sinnikkyyttä esiin. No onneksi sitä aslfalttitietä ei ollut kuin osa matkasta, talvisten sorateiden vaihtelevuus toi heti hitusen mielekkyyttä siihenkn reissuun.

Onpahan tämmöinenkin homma tullut kokeiltua ja tietysti tämäkin on yhdenlainen saavutus pyöräilyharrastuksen saralla. Jos kohta myös oman elämänikin viitekehyksessä. Kuten joskus aiemminkin on tullut tuotua esille, vajaat kahdeksan vuotta sitten tilanne oli hiukan erilainen. Könysin OYS:n tapaturmaosaston käytävillä, opetellen uudestaan kävelemään katolta tipahtamisen seurauksena. Lonkka murtui ja vasemman jalan lihashermotus hävisi kovan iskun seurauksena niin, ettei jalka vain toiminut kuten aivot käskyttivät. Oikea ranne oli kahdesta kohtaa pahasti murtunut ja kroppa kuin piesty.

Siitä pari vuotta myöhemmin sairastuin 1-tyypin diabetekseen ja viruin OYS:n sisätautiosastolla taju kankaalla viikon verran nukkuen, hoitajien iskiessä olkavarteen insuliinia ja toisten hoitureiden ottaessa verinäytteitä yötä päivää. Mies oli niin heikossa kunnossa (laihduin reilussa parissa viikossa n.10kg) ettei jaksanut muuta tehdä kuin syödä kun sen aika oli ja käydä vessassa. Ja nukkua. Sieltäkin noustiin ja siitä alkoi vähitellen kuntoutuminen ensin normaalissa arjessa toimivaksi ihmiseksi ja asteittain myös liikkuvaksi otukseksi. Kunnes eräänä päivänä tuota liikkumista saattoi jo kutsua liikunnaksi. Lopulta kestävyysliikunnaksi ja kestävyysurheilun harrastamiseksi.

Tavikselle on ollut hienoa kokea kehittymisen eteneminen, suorityskyvyn kasvaminen, itseluottamuksen nousu (ja ajoittainen tuho tietysti) sekä onnistumisen elämykset kaiken kaikkiaan. Paljon on tullut ajettua yksin, mutta onneksi myös hyvässä seurassa muiden samanhenkisten kanssa. Kiitokset kuuluvatkin kaikille, jotka ovat olleet mukana tuolla taipaleella. Tuosta tuntimäärästähän tulee aikalailla viisi vuorokautta ajamista...

Sellainen mielenkiintoinen yksityiskohta tuli mieleen tuosta kalorikulutuksesta. Nuohan ovat sykemittarin arpomia lukuja ja eivät välttämättä ole ihan koko totuus. Mutta jos ajatellaan, että noin 7000kcal kulutus vastaa 1kg painon pudotusta, niin eipä tuostakaan viiden päivän hinkkaamisesta ole saatu kuin noin -12kg teoreettinen painon pudotus aikaiseksi. No, todellisuudessahan mies on syönyt hyvällä ruokahalulla vuoden aikana ja noiden lenkkienkin aikana on pitänyt takanta evästä. Joten ei se paino ole oikeasti tuota määrää tippunut, ei todellakaan. Mutta ehkä joku kilo on lähtenyt vuoden aikana, mikä on vain hyvää lisäbonusta tulevaa kautta ajatellen. Jos nyt vain vyötärönympärys pysyy kurissa! Mutta että jos oikeasti haluaa pudottaa painoansa, avainsana on pitää kurissa se mitä syö ja minkälaisilla ateriarytmeillä. Liikunta, ei edes kestävyysliikunta riitä yksinään siinä asiassa.

Se näistä pitkistä siivuista, tulipahan tehtyä ja jatkossa en tavoitteellisesti samaa tule tekemään. Jos tulee yli satasia niin tulee.

Kalustospeksauksen tilanne
Lokakuussa tein siis päätöksen, että myyn Storckin maantierungon pois ja luovun myös Cannondalen temporaamista. Tavoitteeksi asetin laadukkaan cx-pyörän hankkimisen. Tytöllekin katselisin talven aikana jotain sopivaa maastopyörän aihiota, josko ensi kesänä hänkin pääsisi kokeilemaan hommaa.

Katselin tarjontaa sivusilmällä silloin tällöin marraskuun loppuun asti, kunnes työprojektini päätyttyä käytettävissä olkin runsaasti aikaa ja kahvipannukin tuntui keittävän tummaa mokkaa ahkerasti. Seurauksenahan oli tietysti jonkin sortin ylikuumenemisreaktio. Ei näin yksinkertainen ihminen meinaa pysyä "kasassa" kun vaihtoehtoja on vaikka minkälaisia. Budjetti oli kasassa joulukuun veronpalautusten myötä. Kesä tuli painettua hommia viikon lomaa lukuunottamatta, joten lomarahatkin tuli otettua saldoksi tilille ihan tarkoituksella tätä projektia varten. Paineita siis tuli siitäkin, että käytettävissä oli ihan kelpo budjetti mutta toisaalta kädessä olisi Coltti, jonka kuudesta patruunapesästä vain yhdessä olisi kuti. Yksi mahdollisuus ja maaliin pitäisi osua.

Katseet suuntautuivatkin alusta lähtien korkealle ja kauas. Eli sinne huippuluokan cyclocrossien suuntaan. Kuumeninkin jo täydellisesti On Onen Pickenflick - titaanirunkoon.

Siinä olisi varmasti ollut aineksia huippupyörään. Ja sitä rakentamisen iloa. No sitten paketin sotki Giantin TCX Advanced 1:en ja olin jo ihan varma, että se se tulee olemaan.



Tosin pyörä olisi niin arvokas, että rahaa olisi pitänyt säästää vielä lisää, jotta sen olisi voinut hankkia. Vaihtoehtona oli myös Cannondalen SuperX Disc Force, jota Hikiset Siivut testasivat taannoin.



Ja ties mitä muita, muutama viikko meni alunalkaen arpoessa ylipäätänsä sitä, että laittaisinko perinteisillä cantilever-jarruilla varustetun pelin, vai levyjarrullisen krossarin. Päädyin lopulta jälkimmäiseen.

Kunnes..
...kyseenalaistin jälleen koko homman mielekkyyden. Halusinko siis oikeasti iskeä aivan tautisen summan valuuttaa pyörään, jolla en kuitenkaan välttämättä ajaisi kuin syksyllä ja osan kesän lenkeistä? Varsinkin kun nykyinen ihan hyvä budjetti ei vielä riittäisi, vaan rahaa tarvittaisiin reilusti lisää. Jolloin tulin siihen johtopäätökseen, että en minä sitä huippuluokan krossaria oikeasti tarvitse. Ei se olisi perusteltua, varsinkaan kun taloudellisesti joutuisi ahdistamaan itsensä ihan viimeisimpään nurkkaan. Saas nähdä, tuleeko sitä krossaria hankittua lopulta ikinä tällä menolla :) Kun ei vaan tuo ajatusmaailma tyydy hinnat alkaen malleihin ja jotain erikoisempaa pitäisi aina tavoitella. Jolloinka hintalaput taas karkaavat korkealle ja silloin tulee tämä järjen ääni olkapäille räksyttämään. Joten eikun tuulettamaan päätä noille alussa selostetuille pitkille lenkeille...

Se olisi varma, että kalustoon tulisi muutoksia. Jonkinlaisen palkinnon haluaisin itselleni hyvin suoritetusta työprojektista ja siitä, että tein jo ison ratkaisun luopuessani hienosta maantierungosta. Joten eihän siinä ollut muuta lopputulemaa kuin että katseet kääntyivät maastopyörän suuntaan. Mitä siinä olisi kehitettävää? Tietyistihän tämmöiselle kotirakentajalle ja -huoltajalle sitä kehittämistä olisi vaikka missä, mutta Scandalissa oli kokonaisuus aika hyvällä mallilla. Tosin yksi asia siinä oli vähän eri tasolla muun varustuksen kanssa. Runkohan oli enempi perustasolla (vaikkakin hyvällä sellaisella) verrattuna muuhun kokonaisuuteen. Pitäisikö tutkia uutta runkoa tulevalle kaudelle? Olisiko siinä lopulta järkeenkin käypä vaihtoehto, jota lähteä toteuttamaan?

Vastaus oli muutaman päivän mietintöjen jälkeen että kyllä. Näinhän sen ilman muuta pitikin mennä. Nyt minulla olisi mahdollisuus satsata todella laadukkaaseen maastopyörän runkoon, siirtää Scandalista kaikki muut osat jotka siihen sitten kävisivät ja rakentaa erittäin laadukas kokonaisuus. Tunteja kun tulee varmasti vietettyä maastossa entistäkin suuremmalla innolla näin hyvin sujuneen syyskauden maastoajojen jälkeen.

Viikko meni tutkaillessa mitä tarjontaa loppupeleissä olikaan 29er HT-runkojen osalta. Katseet kohdistuivat tietysti hiilikuiturunkoihin, koska tavoitteena oli suorituskyvyn reilu parantaminen, eikä painon keveneminenkään olisi yhtään pahitteeksi. Ihan peruscubeja ja radoneita en edes alkanut tutkimaan (ei sillä, varmasti ovat ihan kelpoja pelejä). Tähtäin piti olla korkealla ja kokonasuus kunnossa. Yksi asia, minkä asetin ykköskriteeriksi oli kierteellinen BSA-keskiö. Pressfitit eivät olleet vaihtoehto. Se rajasi valikoimaa entistäkin suppeammaksi. Lopulta löytyi kaksi vaihtoehtoa, joista toinen oli Storckin Rebel Nine. Siitä olisi vielä ollut saatavilla BSA-keskiöllinen versio, joskin uudet mallit on varustettu pf-keskiöllä.

Runkogeometrioiden tutkiminen toi esille kuitenkin yhden ratkaisevan muuttujan: keskiön korkeus oli pari senttiä korkeammalla verrattuna moneen muuhun vaihtoehtoon. Joten jätin Storkin ostamatta. Olisihan se ollut henkisesti aika nätti vaihtoehto, kun luovuin Storckin maantierungosta aiemmin. Mutta kannattaa olla tarkkana omien mieltymystensä suhteen. Kannatti mittailla Scandalin runkoa, vertailla mitoituksia ja näin saatiin selville hyvät ja huonot puolet.

No mikä se toinen vaihtoehto sitten oli? Enpähän paljastakkaan vielä. Valinta on kuitenkin tehty, runko tilattu ja maksettu. Pidetään nyt muitakin jännityksessä, kuin itseäni :) Seulasta menivät siis ohi mm.

Storck Rebel Nine
 Niner Air 9

 Stevens Sonora


Rocky Mountain Vertex 999


Rottwild R.R2 HT

 Pivot LES



2 kommenttia:

  1. Hienot värit noissa talvikuvissa.
    Tykkään lukea näitä pohdintojasi ja nostan kypärää kuntoutumiselle (omasta kokemuksesta kun tiedän, että se on vaikeaa ja välillä toipumisen hitaus ottaa kovasti päähän).
    Toivottavasti saat tytönkin innostumaan lajista ;).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuvat ovat viimeviikon viimeiseltä satasen reissulta. Järvimaisema on Muojärveltä, kameran suuntaus kohti Venäjää. Horisontin tunturit ovatkin jo Venäjän puolella. Tuon verran sitä valoa oli puolen päivän maissa, joten siitä lyhyestä valoisuuden hetkestä pitää yrittää nauttia. Kiitos paljon, mukava että tekstit ovat luettavaa tavaraa - turhan pitkäksi vaan venähti tuo kirjoitustauko. Vuoden aikana tuli kuitenkin kirjoitettua työprojektin puitteissa sellaiset 600-700 sivua tekstiä (joista puolet käyttökelpoista). Se vaikutti sitten niin, ettei mitään hirveitä intohimoja ollut naputella tarinaa vapaa-ajalla. Jäi muuten lukemisetkin vuodeksi kokonaan, ei kertakaikkiaan vaan jaksanut sitäkään. Mitä nyt netistä lueskeli juttuja. Mutta sitä vasten taas lenkkeily ja treenailu olikin elintärkeää vastapainoa! Kiitos kannustavista sanoista kuntoutumisen suhteen, jälkikäteen sitä tietysti tulee ajateltua niitä kaikenlaisia vaikeitakin hetkiä, mutta kun motivaatio oli päästä takaisin elävien kirjoihin niin lopulta ei ollut väliä kauanko siihen menisi. Juu, katsotaanpa nyt miten tuon projektin osan kanssa edetään, lainataanko ensin testiin kalustoa ja kokeillaan vai hommataanko heti omaksi jotain. Kyllä sillä on selkeästi kiinnostusta, yhteisiä elementtejä on olemassa esim. hänelle tärkeän lautailun kanssa. Riittääkö kärsivällisyys - se on toinen juttu :)

      Poista