maanantai 22. heinäkuuta 2013

Rantapulevardin kummitukset

Alkavat nuo ojentajat elpymään sen verran, että kykenee näpyttelemään jonkinsortin tekstiä luettavaksi Syöte MTB 2013 tapahtumista, joten vassakuu!

Päivän päälähtö, jossa myös itse sielä jossain massan keskellä. Kuva Pekka Tahkola.
Kuten tuli eilen kuvailtua, Syöte MTB 2013:n voisi tiivistää suurinpiirtein näin: Tapahtuma oli onnistunut, puitteet olivat kunnossa ja järjestelyt pelasivat! Kokonaisuus oli mennyt eteenpäin taas pari pykälää ja toimi erinomaisesti. Ilmassa oli todellakin suuren seikkailun tuntua! Salut kaikille palkintoja ansainneille ja ennen kaikkea Krossikommuunille sekä heidän yhteistyökumppaneilleen sekä talkoolaisille!

Raakaa touhua
Omalta kohdalta voi tiivistää olennaiseen: fyysinen olo oli alusta lähtien kuin olisi kojautettu isolla lekalla otsikkoon ja sen perään pyöritetty pesukoneessa kivien seassa. Sen jälkeen joku olisi työntänyt reitille pyörän päälle selviämään. Elä huoli! Rantapulevardi odottaa!

Edellisvuoden painoksesta lähtien ajatukset olivat kääntyneet kohti tätä toista versiota. Tavoitteet olivat kohtalaisen kovat omalle tasolle sijoitettuna. Jos kaikki menisi nappiin ja ukko jaksaisi tehdä hyvin töitä, niin kahdenlaista parannusta pitäisi tulla: ajollisesti parempaa kokonaisuutta ja nopeampaa loppuaikaa. Viimevuonna ajo oli laiskaa diisseliä, joka johti totaaliseen sippiin. Tänä vuonna ajo oli hermostunutta säntäilyä, joka johti lähes yhtä totaaliseen sippiin. Joten tavoitteista ensimmäinen ei toteutunut, toinen hivenen. 

Tuoreeltaan jälkimaku oli niin synkkä, että ei edes kehtaa sanoa. Pari päivää eteenpäin asiat alkavat asettumaan mittasuhteisiinsa ja hyviäkin juttuja on alkanut löytymään.

Aja!
Syöte MTB 2013 keräsi yli 300 maastopyöräilyn ystävää ja kylänmiestä nauttimaan juurihoidosta ja muista reitin varren mausteista. Klo 9.00 lähtivät mm. 60km yleinen sarja, naisten lähdöt, koukkupolvien 60km sarjat ja päivän jäätävimmät tyypit, jotka lähtivät taivaltamaan 120km taivalta. Kaikkein hurjimmat ajoivat vaihteettomilla ja täysjäykillä maastopyörillä. Mukana oli myös huikeita Fatbaikkeja. Vartin yli yhdeksän lähtivät 30km sarjan kuskit sekä ne 60km taivaltajat, jotka halusivat nautiskella poluista perusteellisemmin kuin hätäisemmät tapaukset. Hieno määrä mitä erilaisempaa kuskia ja hyvällä fiiliksellä.

Ryhmityin lähtöön kuuman ryhmän taakse, ajatellen lähteä kohtuullisen mukavalla sykkeellä liikkeelle. Ensimmäiset 6-7km olisivat kuitenkin teknisesti sen verran helppoa (vaikka korkeuseroja riittikin) että kannattaisi antaa mennä hyvällä jalalla alusta lähtien. Tämä ajatus pitikin, mutta sellainen huono puoli siinä oli vain, että pumppu meinasi huutaa hoosiannaa vähän liikaakin. Pitämävaaran poluille suunnattaessa piti rauhoittaa menoa. Juuri kun sain tämän ajatuksen ymmärrettyä tapahtui ensimmäisen kerran jotain. 

Lipakkaa
Hieman ennen Myllykosken laavua, paikassa jossa ylitetään Myllyoja ja lähdetään kohti Säkkisenlampia, tulee lyhyt lasku. Rinne on selkeätä polkua, joka kulkee kangashiesupohjaista rinnettä alas. Laskussa on kaksi linjaa ja vasemmalla on syvempi pudotus kohdassa, josta maa-aines on syöpynyt pois. Ajatus oli mennä oikeata linjaa. Kunnes eturengas menetti sivupidon ja keula suuntasi kohti droppia. Vauhtia kun oli siinä kohdassa niin ei ehtinyt tehdä muuta kuin vetää persuksen äkkiä penkin taakse. Alastulo meni kunnialla, mutta keula lähti sen jälkeen oikealle ja kuskista tuli matalalla lentävä matkustaja samantien. Onneksi ei ollut kivikkoa alla, joten naarmuilla selvittiin. Säikähdin vain sitä, tuleeko kuinka paljon porukkaa niskaan kun vetelin rinteessä kyljelläni. Onneksi ei tullut hetkeen ketään. 

Ei tämän näin pitänyt mennä! Matka jatkui, mutta rytmi oli tiessään ja ajo väkisin vääntämistä. Ei kertakaikkiaan löytynyt sitä tunnetta, mikä pitäisi olla nauttiakseen hommasta. Pumppu jyskytti paniikissa. Sykkeet paukutti jatkuvasti yli 170 lukemissa. Ajattelin, että tällä menolla en pääse toista huoltoa pidemmälle. Eipä paljon etukäteissuunnitelmat lievästä passailusta painaneet. Tunari. Jotenkin selvisin Säkkisenlampien jälkeen tulevaan raastavaan tunkkausnousuun. Reilu kolme minuuttia korinaa ja raskas perävaunuyhdistelmä ylös ajettavien polkujen alkuun. Voi hyvän tähen sentään. Nyt pitäisi rauhoittaa hivenen?

Vuosi aiemmin Pitämävaaran polkuosuus sujui surkeasti. Ajaminen tökki ja mistään ei tullut mitään. Tavoite olikin petrata ajollisesti tällä osuudella. Hivenen se paranikin. Siltikin porukkaa alkoi mennä ohi yksi silloin, kaksi tällöin. Ensimmäiset perkeleet karahtelivat ilmoille. Sujui se jotenkin, mutta työstämisen kautta. Ei siinä nyt niin kontattu, mutta koko ajan oli reagoiminen myöhässä ja silmäännikkään en osannut katsoa kunnolla eteeni, vaan tuijotin sitä mitä lähikentässä näkyi. 

No ei ihmekään. Vilkaisu sykemittariin kertoi lukemia 175-178. Jos koko ajan puskee maksimialueella, kaikki vähäinenkin älyämisen taso hiipuu metri metriltä. Hapot puskevat silmämuniin asti. Nauti siinä sitten flousta.Vasta pumppaamoa edeltävässä laskussa sain jäkityksen laukeamaan. Ajoin pumppaamon rauhallisesti ja tulin huoltoalueelle. Vilkaisin kelloa ja hivenen päälle tunti oli takana. Olin päättänyt jo aiemmin, että en pidä taukoa ollenkaan ja otan takataskusta energiaa, mutta päädyin lyhyeen stoppiin. Otin banaanin puolikkaan tilalle ja hörppäsin mukillisen energiajuomaa. 

Päivän paras osa
Pitkä lasku meni hyvin. Pieni tauko teki sen, että kropan jäkitys laukesi ja sykekin laski. Alkoi jo nähdä eteensä ja ymmärtää paremmin näkemäänsä. Joku siinä huollosta lähtiessä oli takana, mutta kilometri myöhemmin ei kuulunut enää ketään. Lisätään se päivän positiivisiin asioihin. Osataan sitä sentään laskea mäkeä alas kohtuudella. Polut aina Ahvenvaaran kupeelle maistuivat loppupeleissä aika mukavalle. 

Siinä sitä mentiin, mutta yksin. Olin tipahtanut ei kenenkään maalle - keulapään ryhmistä ja kumminkin jonkin verran edelle keskivaiheiden ryhmiä. Pitkät pätkät ajelin itsekseni ja sehän siitä seuraa, että ajovauhti laskee liikaakin. Jälkikäteen ajateltuna kunpa olisi joku sopiva porukka osunut siinä kohdassa kohdille, niin sopivan ajorytmin sovittelu olisi taatusti ollut helpompaa. Mutta niillä mentiin eteenpäin. 

Parempi tunne kaikkosi kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun eteen tuli lyhyitä ja teräviä polkunousuja ennen maisematien ylitystä. Ne vaan tuntuivat rassaavan oikein erityisesti. Happolientä oli maisteltu liikaa ja suorituskyky oli muisto vain. Niinpä ennen 60km reitin erkanemista 30km reitiltä iski syystä tai toisesta orastava epätietoisuus. Olenko ajanut harhaan? Edessä kun ei näkynyt ketään ja nokka osoitti kohti Isoa. Enhän minä nyt jumaliste ollut ajanut harhaan ja ollut 30km reitillä?? Piti ihan pysähtyä.

Satametriä eteenpäin tuli niin hyvät reittiopasteet, että aivosähkökäyränsä tasaiseksikin ajanut idiootti osasi kääntyä jälleen kohti Naamankaharjua. Uskomatonta, kuinka sitä tyhmenee kun ahdistaa itsensä fyysisesti rajoille. Tässä on muuten suurin syy sille, miksi niitä reittiopasteita joskus moititaan eri tapahtumissa. Syy on aika usein kuskissa itsessään. Tietyssä vaiheessa on aivan sama, vaikka edessä olisi 3x3m kyltti neonvaloin osoittamassa ajosuuntaa. Kun ei älyä niin ei älyä.

Pytkyltä viimeisiin huoltoihin
Pytkynharju meni kohtuudella, pieniä onnistumisia tuli kivikko-osuuksissa ja pyörä kulki ajamalla kävelemisen sijaan. Polut ovat kuitenkin vaativia ja keskittyminen ei passanut herpaantua missään vaiheessa. Näyttihän tuolla kilpailun kärkikuskitkin poimineen mustikoita kesken ajon. Lohdullista sentään ja osoittaa vain, että pienikin virhe voi kostautua. Matikkalan Ville ajoi minut kiinni jossain vaiheessa ja hänen kanssaan ajettiinkin sitten oikeastaan koko loppupätkä, minä välillä hänen edellään ja välillä hän minun edellä. Kiitos Ville, mukavaa vaihtelua päivän taaperrukseen! Kakkoshuollossa otettiin vähän energiaa ja taas meno jatkui, pienessä tihkusateessa siinä vaiheessa. 

Riihisuon jälkeen meni vielä kohtuullisesti soraistetuilla pätkillä, mutta juurakkojumpan alettua loppuseikkailun kivikko ja juurakkonuotit olivat selvät: tökkivää puurtamista ja valitettavan usein tunkkaamista. Peruspolun ajo meni vielä jotenkin, mutta kaikki hivenenkään vaikeammat olivat sillä erää liikaa. Henkinen puoli petti, motivaatio yrittämiseen hiipui, päivän noin neljäskymmenes minut ohittanut silmissäni niin taitava kuski nakersi loputkin vähäisestä itseluottamuksesta. 

Kolmas huolto tarjosi sentään Eilolman kanssa mukavan juttelutuokion, samalla kun vetelin vasurilla suklaata ja oikealla kouralla suolakurkkuja. Huoltopuoli pelasi erinomaisesti jälleen kerran, vettä kun saadaan ensivuonna urheilujuoman lisäksi niin asiat ovat enemmän kuin täydellisesti. Palveluhan pelasi loistavasti, kiitos siitä talkoolaisille vielä tätäkin kautta!

Rantapulevardin juurihoito
Mietiskelin siinä jatkaessani kohti Pärjänjokivartta, että kaikista hieman negatiivisista ajatuksista huolimatta olin ajanut hivenen joutusammin viimevuotista reissua. Tuntemukset olivat kyllä todella karut, mutta ihmekös tuo kun oli ajanut omien voimavarojen äärillä. Viimeiseen kymppiin asti ajo oli kohtuullista, välillä jopa rytmikästäkin. Eturenkaan liirailu alkoi kuitenkin tehdä tehtäväänsä heti vauhdin kasvaessa. Ne vanhat varoituskellot alkoivat kilkattaa takaraivossa. VAARA! HULLU! MITÄNÄTÄÄLLÄ TEET! ELÄ AJA SIITÄ! TALUTA!!

No sitten kävi vielä niin, että kun itse aloin marinoitua omissa happamissa liemissäni niin takaa tulevien pienten porukoiden hyvätuulinen jutustelu siinä ajon lomassa vain lisäsi omaa tuskaa. *ERKELE tänne ole tultu juttelemaan. TÄSSÄ EI OLE MITÄÄN HAUSKAA! Hapanimelä minä toitotti toisen korvan takaa tuommoista tekstiä. Toisella korvalla enää kuiskasi se minäni osa, joka halusi yrittää. Hetkeksi se vielä nousi pintaan. Päästin yhden porukan eteeni tarkoituksella. Halusin seurata ryhmää ja hakea fiilistä jumppaamiseen. Homma onnistuikin jonkin aikaa. Olo helpottui heti. 

Tulimme notkelmaan, josta noustiin pieni kynnys ylös ja edessä olevat kilkkasivat pyöränsä yhteen kinkaman päällä. Tulin parin metrin päässä takana ja juuri kun olin kiihdyttämässä joudin pysäyttämään vauhdin äkillisesti. Notkelmasta kiivetessäni ryhmä karkasi auttamatta ja peli oli selvä. Se oli viimeinen niitti! Mistä löytyy pyörän mentävä kuoppa, johon saa polkea tämän perkeleen härvelin ja lappaa kunttaa päälle? Miksin minä olen täällä? Mitä helvettiä minä olen taas tekemässä?

Viimeistä viedään
Havahduin loppunousun alkuosalla. Olin fyysisesti loppu ja henkisesti riekaleina. Ajattelin kuitenkin, että nyt on pulevardijumpat ohi. Hiihtoladun pohjaa vaan könyämään. Tien ylittävä silta meni viimevuonna ajamalla, nyt taluttamalla. Sen jälkeen ajoin jonkin matkaa. Jonkun kinkaman päällä Ville latasi energiaa. Onneksi sentään muillakin on tuskaa! Pari ensimmäistä kinkamaa meni ajamalla, laskut vielä alas mutta sitten ei ollut toivoakaan. Ei muuta kuin talsimaan pyörää taluttaen. Jonkun pätkän vielä ajoin, mutta pääsääntöisesti tuli könyttyä mökkialueen nurkille työntäen pyörää rinnalla. Nilkat ravassa. Siitä kuitenkin ajettiin sitten lähes koko loppumatka, pieni kinkama vielä piti tunkata kunnes pääsi ajamaan viimeiset sadat metrit maaliin. Pyörän mittari näytti ajoajaksi 4.33.08. Tauot siihen päälle ja virallinen loppuaika oli 4.44.24. Lopulta olin siis kymmenisen minuuttia viimevuotista joutusammin maalissa ja koko 60km matkan ajaneiden keskiastia.


TULOKSET

KUVIA

Sykemittarin syövereistä löytyi seuraavia tietoja:

Syke 166 bpm (huippu 186 bpm)
Matka 59.40 km
Nopeus 12.9 km/h
Fiilis Huono
Sää Pilvistä
PTE 5.0
Kalorit 4807 kcal
Lämpötila 15 °C
Reippaasti 0:16'00.0
Kovaa 3:46'00.0
Erittäin kovaa 0:34'00.0


Jälkimaut
Lopulta näin jälkikäteen ajateltuna olin fyysisesti kuitenkin paremmissa voimissa maalissa kuin vuosi takaperin. Henkisesti kolahti enemmän, kun odotukset olivat kovemmat. Tavoite oli saada bruttoaika tuohon ajoaikaan, todella hyvänä päivänä jopa vielä paremmin. Nyt pari päivää jälkeenpäin huvittavaa, kuinka synkissä liemissä sitä voi ajatustensa kanssa olla. Synkät ajatukset ovat oikeasti susi-synkkiä. Todella hardcorekamaa. Varttitunnin takia olin valmis myymään kalustoni eniten tarjoavalle. Saunan ja syönnin jälkeen, sekä tuttujen kanssa vaihdettujen kokemusten jälkeen mieli tasoittui jonkin verran. Läpi tultiin. Syötteen 60km on vaativa paketti. 

Syötteen 120km selvittäneet ovat kyllä oma rotunsa. Ja ne täysjäykillä sinkuloilla ajaneet todellisia luupäitä. Kyllä se Syötteen 30km:kin on vaativa siivu. Yksikään puhtaalla maantiekokemuksella ei selviä siitäkään ilman mustelmia ja kolhuja. Ei ole helppo nakki. Mutta sen takia Syöte onkin niin hieno kokonaisuus. Tapahtumalle on muodostumassa oma identiteetti ja fleivori. Jos mieleen tulevat kehittämisen kohteet ovat taukopaikkojen vesitankit, niin ollaan aika lailla asioiden ytimessä. 

Kunhan muistetaan se, että vaikka kuinka on tärkeä mainostaa tapahtumaa sen kannattavuuden ja mielekkyyden vuoksi, annetaan riittävän realistinen kuva, mistä on kyse. Näin se tällä hetkellä meneekin. Vähän maastopyöräilyä harrastaneille 30km matka on varmasti riittävä ja tarjoaa kaikenlaista matkan varrella. 60km on jo seikkailu, joka vaatii ajoteknisestikin jonkin verran kokemusta fysiikan lisäksi. Kuten todettua 120km tällä hetkellä asetetuissa aikarajoissa on kova pala. Minäkin olisin ehtinyt toiselle kierrokselle puolella tunnilla. Kakkoshuoltoon ja varsinkin kolmoshuoltoon ei olisi ollut enää mitään mahdollisuutta. Kyllä kaksi kierrosta Syötteellä vaatii rantapulevardin korkeakoulun hyväksytyn suorittamisen. 

Sitä on syytä harjoitella yhden kierroksen matkalla kunnes se alkaa sujumaan kuin Juntusen Uskolla. Sitten ollaan oikealla hehtaarilla näissä hommissa!

p.s. kaverit menestyivät hienosti eri sarjoissa, sielä otettiin voittoja ja podiumsijoja ja ajettiin muuten hienosti! Näytätte esimerkkiä ja täältä perästä tullaan pikkuhiljaa! Otsikkoon tuli että heilahti, mutta silti jatketaan kohti uusia seikkailuja!

p.s.s sokeripuoli pelasi kohtuu hyvin. Todennäköisesti vaikeimmilla hetkillä ne olivat pikkasen turhan alhaalla, mutta sain syötyä tasaisesti eikä mitään hypohyytymistä ollut havaittavissa. Noin puolituntia maaliin tulon jälkeen mittari näytti 5.8 että aika optimeissa mentiin. Toista sataa g söin hiilareita, banaanin, energiapatukan, leivän ja suklaan muodossa. Ja join energiajuomaa vajaan litran, vettä toisen litran päälle.


Seurakuntaa syömässä ja valmistautumassa palkintojen jakoon

Sepänheimon Antti oli 30km 8. ja ss-sarjan 1. Antti oli murtanut kylkiluitansa 3 viikkoa aiemmin, huikea mies!
Karhun Janne 30km 2. paras kuski
Mika Mänty ajoi 60km fatbikesarjan voittoon.
Soinin Kyösti voitti M40-sarjan 60km matkan.
Ylläksen porukoiden fatbiket valmiina seikkailuun!
On-Onen fätti.

Iso vaalee. Kyllä tuommoista kuumotti testata, ei kumminkaan uskaltanut, ettei vaan kuume pahene.
  
Trekin Superflyn väriloistoa.

Vai pitäiskö olla oranssia väriä?
Rushracing on paikalla sielä missä tapahtuu! Ostin gloomin ajohanskat ja hyvät olivat 60km jumpan perusteella!


Trekiltä oli paljon pyöriä näytillä Specializedin lisäksi. Pyörä-Suvala lahjoitti arvontapalkinnoksi tämmöinen Trekin, arvoltaan yli 1700e!




6 kommenttia:

  1. Hienoa juttua Tanelilta. Taistellen läpi kohti uusia seikkailuja.

    VastaaPoista
  2. Kiitosta! Näin se on nähtävä ja mahtavaa se oli taas kaikkinensa. Nuo synkätki tunnetilat kuuluvat asiaan ja jälkeenpäin lähinnä huvittavat :)

    VastaaPoista
  3. Loistava kuvaus :D Kiitokset vaan iltalukemisnauruista!

    VastaaPoista
  4. Eipä kestä :) Naurattaa se jo välillä itelläkin, vaikka lauantaina lähinnä itketti. Mukavaa nöyryytystä :)

    VastaaPoista
  5. Tää on sulle varmaan vanha video, mutta sen verran sopivasti aihetta sivuava, että laitetaas jakoon kuitenkin: http://www.youtube.com/watch?v=DImxGczuYJI

    VastaaPoista
  6. Jesses! Kaveri kilahti kyllä huolella :) Ei sentään ollut tuommoista, lähinnä itsekseen kiroamista :)

    VastaaPoista