maanantai 27. elokuuta 2012

D-day

Me ykköstyypit olemme omanlaisiamme tapauksia.

Jos halutaan raadollisesti lähestyä elämämme raameja, niin realiteetit ovat kohtuullisen jäätävää tasoa. Ilman ulkoisesti annosteltua insuliinia elämämme valo sammuu parissa päivässä. Eikä se tapahdu mitenkään nätillä tavalla. Jos näkökulma vaihdetaan arkipäivän tasolle, kehittynyt diabetestutkimus ja lääketeollisuuden panostukset (suuret rahat liikkuvat täällä) ovat tuoneet kuitenkin lukuisia keinoja selvitä arjesta, milloin paremmin milloin huonommin. Ymmärrys ihmisen kehon toiminnasta kasvaa jatkuvasti ja tulevaisuudessa tullaan näkemään keinohaimoja ja muita solutasolle meneviä ratkaisuja.

Kun meidän viitekehykseemme yhdistetään liikunta ja urheilu, kokonaisuuden hallinta muuttuu heti useammalla kertoimella monisyisemmäksi. Tyypit muuttuvat entistä yksilöllisemmiksi, eikä täysin vastaavanlaisia elimistön käyttäytymismalleja enää löydykään. Kukin diabeetikko on oman itsensä paras asiantuntija. Asia, joka on välillä hyvin pelottavaakin. Onneksi tukena on koulutettuja ihmisiä, jotka pystyvät antamaan tukea päätöksiin, joita on välttämättä elämän aikana tehtävä.

Kun kehykseen otetaan mukaan määrätietoisempi (osa-aikainen tai päätoiminen) urheilu, yksityiskohtien hallinta senkun korostuu. Jos haluat menestyä lajissasi, peruslainalaisuudet tulee olla tasapainossa sen lisäksi, että sinun itsesi tulee olla lahjakas ja kehityskelpoinen tekijä. Tarvitaan myös himo ja kiima asiaansa kohtaan. Suomessa tämä taso on jo harvojen herkkua. Työläisen urheileminen on täynnä kompromisseja arkikuormituksen ja urheilukuormituksen kanssa. Sitäkin enemmän on kyse ajankäytön vaikeuksista ja siitä, mitä saadulla ajalla tekee. Diabeetikolla homma ei mene tällöinkään aina ihan Strömsöössä. Juuri sillä hetkellä suunniteltu treeni voi mennä syteen laskevien verensokerien takia. Tai vain tavoiteltu treenivaikutus ei toteudu, kun elimistö ei suostu yhteistyöhön juuri sillä hetkellä tai siinä kuussa ylipäätänsä. Ei ole taattua huomista, eikä taattua nykyhetkeäkään. Jälkikäteen vain nähdään, mitä tapahtui - jos asia kyetään ymmärtämään.

Huippu-urheilun tasolla jäljellä ovat yksilöt, jotka ovat parhaita esille kaivettuja persoonia lajeissaan, jotka on varustettu erinomaisilla ominaisuuksilla ja valtavalla potentiaalilla. He ovat päässet oikean junan kyytiin riittävän aikaisessa vaiheessa ja kehitys on taattu. Mitä tapahtuu huippu-urheilussa mukana olevan diabeetikon viitekehyksessä? En todellakaan tiedä. Luulisin, että samoista asioista on kyse kuin minulla urheilua harrastavalla. Todennäköisesti (ja toivottavasti) hän saa entistä parempaa tukea yksilöllisemmin ja jatkuvammin. Vai saako? Ei sekään ole itsestään selvää. Suomessa ehkä jossain määrin yleisen sairaanhoitojärjestelmän ja erikoistuneiden lääkäreiden kautta, mutta entä muualla? Raha saattaa ratkaista tällöinkin melkoisen paljon. Myös se, minkä maan urheilija satut olemaan ja minkälaiset resurssit on käytettävissä.

Poikeuslupia
Mutta yksi kiinnekohta minullakin löytyy huippu-urheiluun ja urheilujärjestelmiin. Kuten olen blogikirjoituksissani aiemminkin kertonut, olen joutunut anomaan kansalliselta antidopingtoimikunnalta poikkeusluvan insuliinin käytölle, koska halusin osallistua viimevuonna pidettyihin ISM-kisoihin Pyhä-Luostolla. Siis anomaan poikkeuslupaa sellaisen ulkoisesti annosteltavan aineen käytölle, joka jäljittelee elimistön oman hormoonin toimintaa pitäen minut hengissä.

Miksi näin? Siksi, että mm. suuri pyöräilysankari Marco Pantani veteli insuliinia "terveenä" urheilijana esim. 2001 Giron aikana parantaakseen suorituskykyään. Toki hän käytti kaikkea muutakin (mm. epoa) ja lopulta kuoli kokaiinin yliannostukseen kolme vuotta myöhemmin. Pantani oli ääriesimerkki. Insuliinia on käytetty saleilla, turuilla ja toreilla lihasmassaa kasvattavana ja aineenvaihduntaa kiihdyttävänä ihmeaineena varsinkin 2000-luvun alussa laajemminkin. Voi vaan diabeetikkona ihmetellä sitä, minkälaisten riskien kanssa nämä käyttäjät ovat leikkineetkään. Kun yksikin yksikkö liikaa voi olla melkoisen kohtalokas. Mutta kyllähän tuo omakohtainen asian kohtaaminen poikkeuslupia anoessa tuotti ajatuksen siitä, kuinka terve tai sairas tämä laji onkaan jossain isossa maailmassa, kun tällaisen nobodyn pitää moiseen alistua halutakseen ajaa kilpaa koukkupolvien mestaruuskisoissa jossain lapin perukoilla?

Realismi rules
Suhtautumiseni elämään yleensä on muuttunut oman sairastumisen myötä melkoisesti. Mutta kun arki on niin läsnä, tarvitaan myös unelmia ja haaveita kestääkseen nykyhetkeä. Toisaalta, pitää elää hetkessä, koska huomisesta ei koskaan tiedä. Kestävyysliikuntaa ja urheilua harrastavana jalat eivät pahemmin lepattele pilvilinnoissa. Olen aloittanut niin syvistä syövereistä harrastamaan, että matka on tähänkin pisteeseen asti ollut melkoinen. Viiden viimeisen vuoden aikana on saanut lähteä eräänkin kerran ulkoiluttamaan itseänsä. Eikä meikäläisestä leivota ihan äkkiä voittajaa, mikäli asiaa mitataan kellolla. Tosin yksi kultamitali löytyy palkintokaapista - partiolaisten hiihtokisoista vuodelta kivi ja miekka. Olin ainoa osanottaja sarjassani o/ Poltin muuten kieleni tulikuumaan mehuun urakan suoritettuani.

Minulta on yllättävänkin paljon kyselty suhtautumistani pyöräilyn dopingiin, eikä vähiten viimepäivinä, kun Lance Armstrongin ura on nostettu jälleen suuren yleisön näkyviin täällä härmässäkin. Olen seurannut ammattipyöräilyä ihan televisiosta katsoen säännöllisen epäsäännöllisesti noin 20 vuotta. Miguel Indurain hallitsi silloin ja voitti Tourin viisi kertaa peräkkäin -91 lähtien. Tempokunkku ajoi tunnin ajon maailmanennätyksen -94 ajamalla rapiat 53km. Kiinnostuin lajista kun pääsin alalle töihin noina vuosina mekaanikoksi ja myyjäksi. Kiitos siitä edesmenneelle ja suuresti kunnioittamalleni Atle Laineelle ja perheelleen.

Kolikon kaksi puolta
Vuosikymmenen lopussa opin minäkin muiden mukana tietämään Lance Armstrongin ja nimenomaan aivoihin ja keuhkoihin levinneen kivessyöpänsä koskevan uutisoinnin kautta. Sitten alkoivat hurjat voittojen vuodet Tourilla 1999-2005. Rajut iskut vuorilla, hurjat tempoajot ja järkkymätön itseluottamus. Siinä kait ne reseptit olivat menestykseen. Armstrong oli ja on edelleen eittämättä yksilö vailla vertaa. Hänellä oli kaikki tarvittavat fyysiset ja henkiset ominaisuudet menestyäkseen ja toimivat taustat. Millään puuhastelulla ei hänen menestystään saavutettu. Sairastuminen henkeä uhkaavaan sairauteen loi sellaisia voimavaroja, joita muilla ei ollut. Aikanaan kaikki muut yhtälailla huikeat urheilijat kaatuivat hänen tahdissaan. Aivan sama mitä Ullrich, Zülle, Basso, Vinokurov, Pantani (viimeisinä vuosinaan) tekivät. Armstrong hallitsi ja vei voitot murskaavasti. Hän oli Tourin kuningas tavalla, jota ei aiemmin oltu nähty.


Kolikon toinen puoli on sitten vähemmän kiiltävä ja mitä pidemmälle hänen uransa eteni, sen enemmän alkoi tulla epäilyjä muustakin, kuin mitä ulospäin on näkynyt.

Syytöksiä ja selityksiä

BBC-Newsin v.1999:Armstrong cleared over drug use

Onko tuokin uutinen luokiteltava samaan ns. talonmies-selitysten sarjaan, kuin mitä kotimaisten puuhastelijoidemme tapauksissa on niin usein kuultu? Onhan se tietysti mielenkiintoinen selitys, että ns. perserasvassa ollut kortisoidi imeytyy virtsaan ja aiheuttaa positiivisen näytteen. Kuitenkin kun asia on selvitetty hoitotuotteen käytön piikkiin, kansainvälinen pyöräilyliitto UCI on painanut asian villaisella. Ja ensimmäinen Tour voitto oli myöhemmin selviö.

Ranskan lehdistö on esittänyt kaikkien Tour-voittovuosien aikana lukuisia syytöksiä EPO:n käytöstä ja vilungin pelaamisesta. Heidän omat kansallissankarinsa Richard Virenquen johdolla kärysivät ja sen jälkeen patonkimaan journalisteilla riitti virtaa tonkia muidenkin taustoja tarkemmin. Armstrong ei antanut kuitenkaan myöhemmin enää positiivista dopingnäytettä suoritetuissa testeissä. Aikalaisistaan kuitenkin lähes kaikki Tourin top 5-10 kuljettavat kärysivät joko housut kintuissa tai jälkikäteen tehdyissä testeissä. Miten yksi mies saattaisi olla noin ylivoimainen puhtain keinoin, kun muut vetelivät myrkkyjä eivätkä siltikään pärjänneet hänelle..?

Vuosien mittaan on saanut lukea juttuja hämäristä merkitsemättömistä moottoripyöristä Tourin reiteillä, yksityislentokoneista kuskaamassa "hoitotarvikkeita", tiimibusseja parkissa merkillisissä paikoissa keskellä ei mitään matkalla hotelleihin, rahansiirtoja ja treenikirjamerkintöjä tohtoreilta, joiden kanssa tehty yhteistyö on kielletty pontevasti, vaikka tohtorit ovat olleet tunnettuja myrkkyteollisuuden edelläkävijöistä.

UCI eli kansainvälinen pyöräilyliitto on myöntänyt vastaanottaneensa 2002 Armstrongin liiketoimia hoitavan yrityksen 100 000USD lahjoituksen ja raha olisi käytetty laitetta varten, jolla voidaan tutkia ihmisen verenkuva ja analysoida tuloksia. Samoin Armstrong on lahjoittanut 25000USD UCI:lle, joka suunnattiin nykyisen presidentin Pat McQuaidin mukaan junioirikilpailijoiden doping-testaukseen. Lahjoitukset tehtiin silloisen presidentin Hein Verbruggenin aikana. Hänen CV ei sisällä pelkästään kaiken onnistuneimpia ajanjaksoja tuossa tehtävässään ja jos jonkinlaista suhmurointia löytyy syyttäjien sormien suunnalta.

Rahalahjoituksille löytyy toisenlainenkin selitys, kärynneen tallitoverin Floyd Landisin toimesta. Hän on väittänyt, että tuo satatonnia oli lahjus 2001 tehdyn positiivisen dopintestin häivyttämistä vastaan. Asiasta löytyy mainintaa tuosta Verbruggenia koskevan linkin takaa. Viimeisimpänä sitten tämä USADA:n ja Armstrongin case, jossa tämä Amerikan ADT syyttää isolla tykistöllä suurmestaria laajamittaisesta toiminnasta dopingin käyttäjänä, organisoijana, toimijana jne.

Business is business
Tietysti tässä kohtaa voi ajatella isompaa kuvaa ja miettiä asiaa busineksen kannalta. Ammattiurheilussa liikkuu isot rahat, eikä ammattipyöräily tee asiassa mitään poikkeusta. Tosin summat ovat aivan eri tasolla, kuin jossain NFL:ssä tai jääkiekon ammattiliigoissa. Armstrong on luonut Livestrong-säätiönsä kautta satojen miljardien busineksen, joka keskittyy syöpäpotilaiden ja syöpähoitojen kehittämiseen ja tutkimiseen. Nike on mukana isona sponsorina näissä liiketoimissa.

Armstrongin maine on amerikan mantereella jotain ihan muuta kuin Euroopassa. Ammattipyöräilystä eläköitynyt suuntaa kaiken tarmonsa nykyisiin liiketoimiinsa ja kääntää selkänsä menneille vuosille. Eikä välitä kuulemma mitä taustahälyä sieltä suunnalta kuuluu. USADA:n haasteeseen vastaamatta jättäminen ja välimiesoikeuden välttäminen tarkoitti sitä, että hänet asetettiin eilinikäseen kilpailukieltoon. Mutta toisaalta USADAn todisteet jäivät nyt pimentoon. Oliko tässä sitten takana se, että nyt Livestrong-liiketoiminnat, perhe-elämä ja muu markkinointikoneistonsa tukema maailma sai jatkua ilman ikäviä menneisyyden kaiveluita? Mene ja tiedä...se on kuitenkin selvä, että Johan Bruneel (hänen entinen tallipäällikkö) on myös haastettu ja tulee menemään oikeuskäsittelyyn. Mielenkiintoista aikanaan kuulla, mitä niissä saleissa tulee ilmi.

Mitä mieltä?
Ensinnäkin sitä, että ammattipyöräily on liiketoimintaa, jossa pyöräilijät ovat tietyssä mielessä pelinappuloista. Tallipäälliköt pyörittävät käytännön toimintaa, jota sijoittajat takaavat rahoillaan. Haluten tietenkin tuottoa sijoitukselleen. Menestys ratkaisee, kakkossijoilla ei ole mitään merkitystä. Etappivoitot ja Grand Tour -voitot kelpaavat. Sielä missä on rahaa on myös vippaskonsteja. Lääketeollisuuden harmailla alueilla ja reunamilla pyörivä toiminta tuottaa puuttuvat lisäwatit jalkoihin ja litrat keuhkoihin. Jos niin halutaan. Keinot löytyvät, vaikka testausmenetelmät kehittyvät. Mikroannostelut harjoituskaudella, veren vaihdot sopivissa kohdissa kautta ja johan kulkee.

Siltikin lienee kiistämätön totuus, että Armstrong oli huikea urheilija fyysisiltä ominaisuuksiltaan. Sekä selvisi hengissä tappavasta sairaudestaan. Minusta ei tulisi seitsenkertaista Tourvoittajaa, vaikka vetäisin kaikki mömmöt, mitä maa päällään kantaa. Eikä tehnyt Armstrongistakaan aivan täysin. Hänen henkisestä puolestaan en ole sitten lainkaan varma. Sielä täytyy olla jotain, joka mättää. Jotain, joka on paisunut paisumistaan ja saanut amerikkalaiseen tapaan niin suunnattomat mittasuhteet, ettei niitä tavikset edes ymmärrä.

Mitä niille Tour-voitoille pitäisi tehdä? No ei ainakaan jakaa uusiksi. Ihan turhaa, kun koko aikakausi on täynnä vilunkiajajia. Minä pyyhkisin tuloslistat tyhjiksi näiltä osin. 

Herätys
Tavikset voisivat sen sijaan pikkuhiljaa herätä pilvilinnoistaan ja kuvitelmistaan. Huippupyöräily ei ole myrkytöntä urheilua. Myönnän omalta kohdalta ihan kernaasti, että olen varsin kyynistynyt tapaus mielipiteissäni. Aivanko oikeasti uskotte sen, että nykyisetkään jatkuvasti huipulla pysyvät ja maagisia ihmeparantumisia esittävät ammattipyöräilijät ovat puhtaita pulmusia? Tältäkin kaudelta löytyy kyllä sangen hämmästyttäviä esimerkkejä suorituskyvystä, joka on pikkaisen liian maagista ollakseen totta.

Uskon kyllä siihen, että suomipojat ja tytöt ajavat luomuna. Miksi näin? Ihan siksi, että tuloksetkin ovat tätä tukevia. Päätelmä on varsin suoraviivainen, mutta puhtaassa urheilussa ei tuppaa olemaan tässä mielessä ylimääräisiä mutkia, varsinkaan kun seassa polkee mustia lampaita.

p.s. ainiin, on sitä lenkilläkin käyty. Pari viikkoa sitten reilu 6h/129km maastopyörällä sorateitä pitkin Etelä-Kuusamoa ja eilen viimeksi maantiepyörällä itärajan tuntumassa mutkat reilu saturainen ajaen. Ja käydään vastakin, riippumatta näistä kolikon tummista kääntöpuolista.

tiistai 14. elokuuta 2012

Yli-Tannilan kräämit ja..

...muita Syöteajo 2012 sattumuksia

Varjoletka
Eipä päässyt tälläkään reissulla liikaa laihtumaan
Pyöräilijät kaartoivat sunnuntaina 12.8. Yli-Tannilan kylässä siistiin hiekkatien päässä olevaan pihapiiriin puoli kahden maissa, nälkäisinä arvatenkin. Selän taakse oli rullattu reilut sata kilometriä koillismaan asfalttia ja oli lounastauon aika. Ei mennyt aikaakaan, kun reilu neljäkymmentä miestä seurasi ruoan tuoksua sisätiloihin.

Jono kiemurteli eteisen kautta salin reunaa, kohti pienempää huonetta. Yli-Tannilan kylän emäntä touhusi keittiössä, essu päällänsä. Pyöräilijät olisivat rutistelleet lakkejansa vaivautuneina tajutessaan tarjoilujen määrän ja laadun, jos sellaisia olisi ollut. Kypärät otettiin päästä hämmästellen.

Tämähän on kuin häihin olisi tullut?
Jauhelihakeittoa, savulohisalaattia, leipiä erilaisia, työmiehen kämmenen kokosia leikesiivuja hienosti asetettuna tarjolle, juomat kotikaljoineen päivineen. Jälkiruoaksi kahvia ja sitten se kräämiastia...mitähän se sitten olikaan viralliselta nimeltään, jotain jossa oli kenties rahkaa, kermaa, marjoja...sellaista ei liian makeaa ja ei ihan vaahtomaista. Sellaista kräämiä. En ole ikinä syönyt niin hyvää jälkiruokaa! Eikä se siihen vielä loppunut.
Onko tuo täytekakkukin meille..? No olihan se, emäntä oli loihtinut sellaisenkin joutessaan. Käsittämätön kattaus. Harmi kun en älynnyt ottaa kuvaa.

Lounas maistui ruhtinaalliselle!
Kanuunat ja kumppanit syömässä
Puoli tuntia eteenpäin ja äijät huokailivat pihapiirin reunuksilla vatsat sinnillään. Joku makasi selällään jalat kohti taivasta. Aurinko paistoi kumpupilvien seasta, lämmin tuntui iholla. Miehet olivat enemmän kuin tyytyväisiä. Tosin hetkisen kuluttua käsky kävisi ja viimeinen satanen odotti ajomiehiään.

Olisko sitä riippumattoa jossakin...?
Huraa!!
Ennen lähtöä saatiin ajo-ohjeet loppuosan reitistä. Sitten joku OTC:n miehistä pyysi puheenvuoron. Sen tiimoilta saatiin tietää, että Syöteajo ajettiin nyt yhdeksättä kertaa ja kaikki alkoi alunperin neljän miehen lenkistä, jonka myötä Lindvallin Pekka sai idean alkaa kehittämään tapahtumaa. Kiitosta jaettiin Pekan ja myöskin Kiviharjun Esan suuntaan, joka on taas 08-lenkin takana. Oulun kaupunki myönsikin kesäkuussa 08-lekille arvon 19. oululainen teko. Niinpä Syöteajon osallistujat kajauttivatkin kolminkertaisen eläköön-huudon heidän kunniakseen, jonka jälkeen oli hienoa lähteä jatkamaan matkaa. Lieneekö Yli-Tannilan vainioilla huraata huudettukkaan vähään aikaan?

Takaisin Edeniin
Palataanpa takaisin Edenin pihalle ja lauantaiaamuun klo 8.30. Syöteajo 2012 keräsi siis reilun 40 pyöräilyn ystävää reilun 400km matkalle. Eikä voi olla mainitsematta miehestä nimeltä Jouni Kananen. Hän ajoi nimittäin pyörällään yhtä soittoa 550km Jyväskylästä Kuopion ja Iisalmen kautta Nallikariin! Jouni siirtyikin suosiolla huoltoauton kyytiin, mutta ajoi sitten sunnuntain 203km matkan letkassa. Hurjaa hommaa!

Lauantain etappi sujui mainiosti. Ensimmäinen tauko pidettiin Kierikissä n.57km jälkeen ja seuraava Niemitalon Juustolassa Hetekylässä, kun 100km oli takana.

Kierikkikeskus
Storck tauolla
Loistava huoltoryhmä
Huoltoporukat toimivat aivan loistavasti, kiitokset vielä kerran! Eräluodon Hannu, Perälän Reijo ja olikohan Hiltusen Kari kolmantena. Kanasen Jouni sitten neljäntenä lauantain osalta. Pelttarin Tuomo sunnuntaina. Juustolan ulkoterassilla odotti juomat ja energiatäydennykset pyöräiljöitä. Sisältä haettiin vielä kahvia. Mahtavaa toimintaa!
Juustolan tauolla, ensimmäinen satanen takana
Juustolasta matka jatkui Pudasjärvelle melkoista haipakkaa. Itse sain ottaa kierroksia vähän enempikin. Nimittäin lähdön hetkellä en saanutkaan oikeata kenkää kiinni polkimeen. Klossiin oli tarttunut savea ja hiekkaa, joka piti pysähtyä samantien ottamaan pois. Niin - olisiko kannattanut tarkistaa klossit jo siinä pihalla? No, viimeinenkin ryhmä kerkesi karkaamaan puoleen väliin pitkää suoraa, kunnes sain kengän paikalleen. Huoltoauton peesiin vain sitten ja reippaat vauhdit siinä ja pääsin porukoihin takaisin. Olihan startti! Taipaleenharjun ja Pudasjärven väli tultiin jo sitten todella reippaasti, myötätuulessa lapettiin lähes kisavauhteja menemään. Neljääkymppiä tasaisella parhaimmillaan. Ranuantien rauhallisempi tahti maistui taas mukavalle. Jossain vaiheessa letka päätti pysähtyä tyhjentämään kertynyttä pilssivettä.

Piss-stop ranuantiellä
Minäkin olin todistettavasti mukana..
Livojoelta Lehtovaaraan
Lauantaipäivän parasta reittiä tarjosi Sarakyläntien osuus kohti Livojoen koulua aina Rytinkiin asti. Mukavaa maalaismaisemaa ja vaihtelevaa reittiä, eikä juurikaan muuta liikennettä. Parijonossa ajo sujui kuin tanssi, vauhdit olivat reippaita mutta ei liiallisia. Kaksi miestä vuorollaan veti muuta ryhmää keulassa, päättäen itse oman vuoronsa pituuden. Aika tiuhaan vaihtoja kuitenkin tehtiin. Päivän kolmas tauko pidettiin Livojoen koululla, jossa näytti olevan jonkilainen kesäkioskitoiminta muutenkin. Maistuvaa kerrosleipää, banaania ja tietysti tuoretta munkkia kahvilla! Reilu puolituntia meni äkkiä.

Kalustoa Livojoen koululla

Kuva kuvaajasta
Rytingin kohdalta käännyttiin sitten kohti Syötettä. Ensimmäiset jontonousutkin alkoivat samantien. Onneksi oli tullut pyöritettyä korkeammilla kierroksilla heti aamusta lähtien niin profiilien muutos ei tuntunut liian pahalta lihaksistossa. Muutamilla kavereilla vaikutti olevan hankalampaa, lieneekö sitten tullut jyystettyä paikat jumiin.

Mittarin etsintää ja viimeinen tauko
Muutama kilometri ennen viimeistä taukopaikkaa sattui kummallinen juttu. Yhtäkkiä joku huusi selän takana, että "jollakin putosi mittari". Katsoin omaani ja eihän sitä näkynytkään paikoillaan! Kävikö siinä sitten joku tärähdys joka irrotti sen, en muista. En kuitenkaan koskenutkaan mittariin siinä kohdassa. No, eihän se auttanut kuin nostaa käpälä pystyyn ja väistää letkan keskeltä sivuun. Siinä kohdassa porukat tietysti menivät menojaan. Käännyin takaisinpäin ja ajelin tovin etsien katseellani tien pintaa. Sieltähän se löytyi valkoisen viivan päältä noin 300m päästä. Lasi oli säröillä, mutta mittari kuitenkin toimi. Hyvä tuuri, että oli jäänyt siihen viivan päälle. Metri tien sivuun heinikkoon ja eihän sitä olisi enää löytänyt. Käännös takaisin ja ajattelin ajavani loppumatkan omaa tahtiani.

Elähän mitään, huoltoauto olikin jäänyt odottamaan minua! Jouni huuteli peräkopista, että peesiin vaan. Mikäs siinä, suoran seinän takana homma onnistui alun hapuilun jälkeen hyvin. Piti vaan ajaa riittävän lähellä takana, että sai parhaan imuhyödyn. Parhaillaan tultiin sykkeet korkealla reilua kuutta kymppiä. Sieltähän se viimeinen letka tuli sitten selkä edellä vastaan ja pääsin kuin pääsinkin taas mukaan porukkaan! Mutta jalat olivat sitten siinä! Meinaan tuollaisen ylivauhtisen tempon ajaminen n.200km ajokilometrin jälkeen veti tankit tyhjäksi melkoisen tehokkaasti. Ja edessä odottivat pitkät nousut...

Viimeinen tauko Lehtovaarassa, tätä tietä pääsisi Iso-Syötteelle

Vapaataival kohti Pikkusyötettä
Viimeinen n.20m matka ajettiin sitten vapaataipaleena ja hyvä niin. Italialaisen mäkimiehen prototyypit porhalsivat muutamien voimajyystäjien kanssa horisonttiin samantien luvan saatuaan. Meikäläinen ajeli kohtuu rauhallisesti, puntit jo tyhjänä. Tosiaan majoitus olikin Pikkusyötteellä, mistähän olin saanut päähäni Iso-Syötteen...no jokatapauksessa kiivettävää riitti sinnekin! Syötekylää ennen on melkoisen rassaava pitkä nousu ja sitten Pikkusyötteelle käännyttäessä alettiin puristamaan miehestä ulos viimeisiäkin mehuja. Ajamalla mentiin kuitenkin ylös asti, vaikka putkelta sai kirrata kevyimmällä vaihteella. Syötekeskuksen pihalla oli tyytäväisiä miehiä, paitsi ne kaksi, joilta hajosi takavaihtajan korvakko viimeisissä nousuissa. Toinen oli Pelttarin Tomppa. Harmillinen juttu, Tompan pyörä kärsi sen verran vaurioita ettei ajamisesta tullut enää mitään, toisesta tehtiin ilmeisesti sinkula? Mittariin oli kertynyt kaikkiaan 222km ja ajoaikaa oli mennyt n.7h 15min. Keskivauhti oli karvan päälle 30kmh.

Perillä ollaan! 222km takana.
Syötekeskus avasi ovensa meitä varten
Syötekeskuksessa saunottiin ja syötiin hulppea päivällinen vielä ennen keihäsfinaalin alkua. Vetelin ruokaa kuin joulupöydässä, seuraavaa aamua piti jo ajatella ja energiatankkeja piti saada täytettyä. Mies meni sen verta tyrmään sapuskoinnista, että kämppäkaverin kanssa unohdettiin kokonaan myyntitori, josta olisi voinut ostaa Pyörä-Suvalan tuotteita. No, seuraavana päivänä saatiin onneksi ostettua Syöteajon ajoasut. Ruuskasen Antin pronssiheiton jälkeen luukut valahtivat kiinni ja Syötekeskuksen silhuettia hivellyt ilta-aurinko painui mailleen miesten mukana.

Toisen päivän epistola
Aamuherätyksen jälkeinen olotila oli yllättävän hyvä. Koivet olivat kankeina, mutta muuten ei ollut mitään ihmeempiä kolotuksia. Sokeritkin olivat kutosen pinnassa. Kiitos muuten Hannulle mittarin lainasta, minä kun idiootti unohdin tarkistaa mittausliuskojen riittävyyden ennen lähtöä. Hannu kun sattuu olemaan myös 1-tyypin diabeetikko, niin minulla oli selkänoja tässäkin suhteessa koko reissun ajan. Kiitos siitä Hannulle, toivottavasti voin tehdä joskus vastapalveluksen takaisinpäin!

Eräluodon Hannun itse suunnittelema hieno tatuointi,
miehellä on lähes sama D-historia kuin minulla. Pitäisiköhän itsekin...?
Kysymysmerkki oli nyt kuitenkin se, että kuinka osaisin annostella insuliinit tälle ajopäivälle? Ilmankaan ei voinut lähteä, tai en uskaltanut moista kokeilla korkeiden sokereiden pelossa. Annostelin sitten hyvän aamupalan päälle normiannoksesta puolet vähemmän pitkävaikutteista sekä lyhytvaikutteista inskaa. Ensimmäisellä huoltotauolla voisi mitata sitten tilanteen.

Syötteen alue oli verhoutunut sumun peittoon, eikä hienoista maisemista nähnyt vilaustakaan. Olisi pitänyt jaksaa ottaa muutama maisemakuva illalla...kuskit kerääntyivät aamun käskynjaolle.

Ei kuntotapahtumaa ilman Kaupin Kanuunaa! Tällä miehellä ei
hymy hyytynyt ja ajo sujui esimerkillisesti!


Aamu valkeni sumuisena, ei ollut kuitenkaan kovinkaan kylmä

Aamun käskynjako
Edessä olisi n.30km vapaataival Kuusamontielle, Kuksa-kioskille. Kun kamppeet oli pakattu ja yhteiskuvat otettu, eturengas suunnattiin tällä kertaa vauhdikkaaseen alamäkeen. Oli muuten pikkaisen jännittävämpää touhua maantiepyörällä, kuin viikkoa aiemmin Syöte MTB:n tiimoilta, jolloin laskettiin maastopyörällä sama mäki alas.

Ensimmäinen puoli tuntia meni ihan mukavasti, kroppaa herätellessä ajamiseen. Alkuosa pätkästä oli varsin laskuvoittoista, joten vauhtia piisasi. Sitten alkoivat pitkät nousut ja parin sellaisen jälkeen aloin tuntemaan heikotusta. Arvasin heti, että sokerit laskevat kun meno alkoi takkuamaan. Rusinapaketti ja puolikas energiapatukasta korjasi tilanteen siihen malliin, että pystyin kiikkumaan nousut edes jotenkuten ylös. Ei siis häävi aloitus, mutta jotain tällaista osasin kuitenkin odottaa mahdolliseksi. Saattoi olla, että yksi yksikkö vähemmän ei olisi hypotuntemuksia aiheuttanut, homma voi olla niin pienestä kiinni.

Kuksan parkissa, paikalliset mäkäräiset saivat juhlia kustannuksellamme.

Tuosta lähdettiin oikealle kohti Pudasjärveä
Kuksalta Nesteelle ja kohti Yli-Tannilan fiestaa
Nyt oli höyryt päästelty koneista ja miehillä oli sopiva käyntilämpötila päällä. Oma ajokin sujui tästä eteenpäin ihan mallikkaasti, ei ollut enää koko päivänä mitään ongelmia. Vetovuorot sujuivat ihan kunnialla, reilua kolmeakymppiä pystyi pukkaamaan Ouluntielläkin mennessä Pudasjärveä kohti. Oikeastaan tuntui siltä, että kroppa heräsi siinä kohdassa vasta kunnolla kun pääsi tekemään kunnolla töitä hyvissä voimin. Matka joutui ja oli ihan mukava toisaalta ajaa kerrankin maantiepyörällä tätä väliä. Niin usein kun sen on ajanut autolla vuosikymmenten aikana. Muutama idioottimainen ohitus nähtiin autoilijoiden toimesta, mutta yllättävänkin siististi homma sujui.

Pudasjärven Nesteellä munkkikahvit - tottakait!
Pudasjärven Nesteen tauon jälkeen letkat suuntasivat sitten päivän parhaalle pätkälle, Siuruan tielle kohti sitä vielä tässä vaiheessa kenenkään tietämää Yli-Tannilan ruokafiestaa. Tie polveili kivasti, niin että välillä sai ajaa putkeltakin.
Parijonossa edeten matka taittui mukavasti, isommilla teillä
ajettiin jonossa. Tämä on jälkimmäinen "raakkiryhmä", joka
ajoi kyllä etummaisen letkan moneen kertaan kiinnikin.
Ei muuten persus ilmoitellut kahden päivän urakoinnista mitenkään erityisesti, rautapersetaso on siis kohtuudella saavutettu! Se on kuitenkin sanottava, että tasamaan pätkät alkoivat tuntumaan pikkaisen puuduttavilta ja täytyi ajaa aina vetovuorojen päätteeksi jonon perällä isolla tuumalla putkelta ajaen, että sai jäsenet virkistettyä työntekoon. Huomasi kyllä, että kotipuolen maastot ohjaavat erilaiseen ajamiseen kuin tasamaan jyystö. Aamupäivä kuitenkin kääntyi kuin huomaamatta päiväksi ja kilometrit jäivät selän taakse. Iltapäivästä sitten pysähdyttiin lounaalle.

Loppumatka ja loppuparlamentti
Viimeinen sata kilometriä alkoi kääntyä voiton puolelle iltapäivän edetessä. Reissun jännittävintä antia hieman negatiivisessa mielessä koettiin Maalismaan tiellä ajettaessa kohti Iitä ja reissun viimeistä taukoa. Väsyneille miehille alkoi tulla turhan paljon huomoitavaa, kun tien pintaan ilmestyi pään kokoisia monttuja sinne ja tänne. Keulamiehet koettivat sestoa käsillään kuin sirkustirehtöörit ja onneksi porukka oli niin kokenutta, että olennaiset merkit tulivat läpi ja kenekään matka ei tyssännyt mihinkään railoon tai rotkoon. Käsittämätöntä vain on se, miten näitä yleisiä teitä voidaan päästää tuohon kuntoon? Kuinka tuolla voi ajaa edes autolla kovin turvallisesti? Tuossa kohdassa parijonossa ajaminen oli vähän rohkean puoleista, ehkä olisin ajanut mieluummin jonossa, niin enin ohjelma olisi jäänyt pois. Muutenhan saimme ajaa erittäinkin hyvillä teillä.

Iin Shellillä viimeinen huoltotauko. Koillisen taivas oli tumma,
saderintamia ei kuitenkaan osunut kertaakaan meidän ylle.
Iin Shellillä vietettiin sitten viimeinen tauko sunnuntai-iltapäivän loppupuolella ja porukat alkoivat selvästi hoksata, että reissu alkaisi olla tässä. Vielä oli edessä viimenen noin 30km pätkä Haukiputaan kautta Ouluun. Se sujuikin sitten vauhdikkaasti vanhaa nelostietä ajaen. Edenin pihalle päästiin kuuden maita ja kaikki hyvissä voimin. Niin oli 203km jäänyt selän taakse! Miehet kättelivät toisiaan ja olivat selvästi tyytyväisiä viikonlopun antiin. Ja mikä ettei!

Reissu ohi! 425km takana ja porukka piti loppuparlamenttia
Me ensikertalaisetkin pärjäsimme loistavasti, ei minkäänlaista ongelmaa!

Mitä sitä tulikaan taas tehtyä?
Mieleen alkaa muodostua oivallus siitä, että niin tässä hemmetti vieköön tuli toteutettua yksi haave, jonka asetin jo vuosia sitten. Silloin kun omat kyvyt ja rohkeus riittivät korkeintaan 50km:n kertamatkalle, ajattelin joku päivä ajavani missä tahansa kuntotapahtumassa mitä nyt eteensä keksii järjestää. Siinä oli nokko tavoitetta, joka pitää edelleenkin kutinsa. Sokeroituneen on vain pitänyt edetä askel kerrallaan ja opetella vähitellen kroppansa ja mielensä toimintaa matkojen edetessä ja maisemien vaihtuessa. Vieläpä eri vuodenaikoina. Syöteajo oli yksi näistä tapahtumista, joihin piti päästä. 

Ajellessani Oulua kohden viime perjantaina mielessäni pyöri hetkellisiä epäilyjä jaksaisinko ajaa tulevaa reissua ja miten siitä selviäisin? Ensimmäinen päivä ei huolettanut niinkään, koska kesän mittaan ajamani yksittäiset pidemmät reissut olivat menneet hyvin. Mutta se toinen päivä...miten osaisin säätää insuliiniannostelun sellaiseksi, että ajamisen edellytykset säilyisivät? Jaksaisinko ajaa porukassa vauhtia, joka oli ennakkoraameissa määritetty? Miten pitäisi tankata ja mitä? No, se oli vähisin murhe sitten todellisuudessa.Vaikka sykemittarin ilmoittamat kalorikulutukset huitelivat jossain 4-5 normipäivän kulutuslukemien kieppeillä, korvaavaa energiaa saatiin tasaiseen tahtiin ja tasavauhtinen reipas vauhti sujui hyvin yhtä notkahdusta lukuunottamatta.

Lopuksi
Lindvallin Pekka oli järjestänyt yhdessä muiden Syöteajon taustahenkilöiden ja -tukijoiden kanssa kokonaisuuden, jossa piisasi ajamista ja syömistä riittävissä määrin. Porukka oli aivan mahtava ja osasi ajaa porukassa turvallisesti. Syöteajo 2012 kokosi yhteen saman henkisiä pyöräilyn ystäviä ympäri Suomea. Kiitos vielä kerran kaikille omasta puolestani!

1. päivän reitti (222km) kulki näin:
Oulun Eden - Alakylä - Kiiminki...Yli-Ii - Kierikki - Kipinä - Hetekylä...Pudasjärvi - Livo - Rytinki, josta sitten kohti Syötteen maisemia päättyen Pikkusyötteen Syötekeskukseen. 

2. päivän reitti (203km):
Pikkusyöte-Kuusamontie-Pudasjärvi...Siuruantietä Yli-Tannilaan...Yli-Ii-Maalismaantie-Ii...Haukipudas ja Oulu.


Täältä loputkin kuvat


Sokerimarinoituneet asiat
Ennen 1. päivän lähtöä aamulla pitkävaikutteinen insuliini -30% alemmas normaalista, lyhytvaikutteinen vain 50% aamupalaan nähden.
Aamupalaksi n.60g hh, josta osa tankkausjuomana.

1. päivän ajon aikana n.250g hh ja iltapäivästä 2 yksikköä ateriainsuliinia. Sokerit pysyivät 6-8 välillä noin karkeasti.Illalla ajon päätyttyä päivällinen noin 60g hh ja pitkävaikutteista insuliinia tiputin -10% normaalista tasosta ja ateriainsuliinia annostelin 3 yksikköä eli 50% normaalista. Ilta ja yö meni normaalisti ilman mitään ongelmia.

Toisen päivän aamun aamusokeri 6.1 ja aamupalaksi söin n.50g hh. Annostelin 50% normaalista pitkävaikutteisen insuliinin määrästä ja otin ateriainsuliinia 2 yksikköä. Tunti tästä ja sokerit notkahtivat hivenen, joten ateriainsuliinin olisi voinut jättää ottamatta kokonaan. Iltapäivän lounaalla sokeri oli 5.7 joten edellenkin se pyrki mieluummin alas kuin ylös. Olin syönyt ennen lounasta arviolta 100g hh kahdella eri tauolla. Kone kävi kierroksilla ja poltti kaiken energian mitä sisään sai vaikka ajaminen sinänsä oli ihan tasalaatuista. Lounaalla söin arviolta 60g hh ja päätin ottaa kuitenkin ateriainsuliinia pari yksikköä, ettei arvot lähde nousemaan iltaa kohden. Tämä oli ihan oikea ratkaisu, koska loppupäivän 100km ajo sujui ongelmitta. Viimeisellä tauolla söin n.60g hh. Ajon päätyttyä sokeri oli 7.2

Seuraava päivä meni keikkuessa 5.5 - 9.5 välisissä lukemissa, tänään arvot ovat jo tasoittuneet lähelle normaaleita 5-7 lukemia. Olen annostellut insuliinia lähes normaalisti, ehkä -10% vähemmän kuitenkin.

Tämä näky saatteli kotimatkalla, oli mukavan raukea tunnelma.

perjantai 10. elokuuta 2012

Setien kanssa lenkille

Elokuun toinen viikonloppu tarjoaa rutkasti ajettavaa.

Saariselän maastopyöräilyviikonloppu petaa ajamisen iloa hulppeissa maisemissa. Kolilla ajetaan Kolin kierros -nimistä maastopyöräilytapahtumaa. Maantiepyöräilijät ajavat Vantaalla ISM-kisojen merkeissä. Turussa on tarjolla Kalevan kierroksen pyöräily ja Tammisaaressa Eteläkärjen ajot.

Itse lähden setien kanssa maantielenkille, Syöteajo 2012 -tapahtumaan. Lauantaina ajetaan Oulusta Yli-Iihin, Pudasjärvelle ja sieltä sivuteitä kiertäen Iso-Syötteelle. Etapin pituus on n.215km. Onneksi ei tarvitse yhtä kyytiä sojottaa, vaan reitille on ohjelmoitu sopivasti huoltotaukoja. Iso-Syötteen 2km asfalttinousu viimeistelee kuskien jalat siihen kuntoon, että sauna saattaa tuntua kohtuullisen hyvältä päivän jälkeen. Siihen päälle sapuskaa ja Ison kupeessa pötköttää liuta pyöräilyn ystäviä pitsin kuvat poskessa.

Sunnuntaina ajellaan sitten takaisin, tällä kertaa reitti kulkee Pudasjärveltä kohti IItä. Sieltä ajellaan Puttaalle ja takaisin Ouluun ja Eedeniin, jossa päästään kylpemään matkan rasituksia pois. Päivän etappi tulee olemaan n.200km.

Mistähän niitä brevettikuskien rautapersauksia saisi? No, onhan tässä tullut kovetettua hanuria pitkin kesää ja hyvin mennyt Koillismaankierros (211km) muutaman viikon takaa pönkittää vielä tässä vaiheessa itseluottamusta. Onneksi sääennusteet lupailevat hyviä ajokelejä, aamut saattavat tosin olla melkoisen raittiita. Eilen piti käydä lenkillä lähes talviajokamoissa, niin kylmäksi valahti keli täällä siperian esikartanossa.

Toivotaan hyviä kisoja niin Ikureihin kuin Saariselällekin, sekä lykkyä muihinkin ajotapahtumiin. itse aion nautiskella ajamisesta koko rahan edestä!

p.s. Kuusamon tiellä liikkujat, höröstelkää lauantaina iltapäivästä Juustolan ja Pudiksen välillä vauhteja, porojen lisäksi tien reunassa on muitakin liikkujia..ja sama Sunnuntaina puolen päivän maita.

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Syöte MTB 2012: suolakurkkua ja suklaata

Mistähän aloittaisi..

Kiitokset
Ensinnäkin suurkiitos kaikille tapahtuman järjestäneille tahoille ja henkilöille sekä heidän yhteistyökumppaneille. Pohjois-Suomeen syntyi valtakunnan tasollakin täysin vertailun kestävä maastopyöräilyn laatutapahtuma, jonka puitteet olivat kokonaisuudessaan enemmän kuin kohdallaan.

Iso-Syötteen maastot tarjoavat monipuolisesti erilaista ajettavaa ja maisemat ovat huikean hienot, luoden oman ilmapiirin ja hengen alueelle. Sitten kun tähän viitekehykseen ympätään hyvin järjestetty tapahtuma ja kosolti maastopyöräilyn ystäviä ajamaan niin mitä muuta voi toivoa? Sääkin suosi, jopa hiukan viileämpikin keli olisi passannut. Onneksi olkoon, kokonaisuus toimi!

Omalta osaltani kiitokset myös kanssa-ajajille - meno oli reipasta, mutta hyvässä hengessä sielä touhuttiin. Mitään typeryyksiä tai hölmöilyjä en havainnut, päinvastoin. Roskia ei näkynyt muualla kuin Pitämävaaran huollosta lähtevän 50m tiepätkän varrella. Eli käytännössä siististi meni. Hienoa, että kaikki ymmärsivät tämän puolen ja tuskinpa jatkossa ajot kaatuvat ainakaan tähän asiaan.

Kiitokset huoltopisteiden porukoille! Kuten tuli todettua, varsin pikantteja makuelämyksiä sai yhdistelemällä suklaata, suolakurkkua, banaania ja ruisleipää juustolla. Mutta pitopöytien äärellä kaikki kelpasi ja nuohan olivat vallan mainioa evästä moiseen touhuun. Huollon porukat olivat hyvin touhussa mukana, varsinkin kakkoshuollon porukka sielä Saarilampien suunnalla.


Reitti oli eeppistä tavaraa.


Kartta: SyöteMTB, linkki järjestäjän sivulle


Pikku-Syöte ja Pitämävaara
Eipä siinä tarvinnut kauaa haukotella, kun pääsi ähräämään mäkeä ylös. Viimeistään Pikku-Syötteen päällä sydän ilmoitti pontevasti olemassaolostaan ja mies alkoi olla käyntilämpötilassa. Alusta lähtien porukka ajoi fiksusti, ilman mitään hölmöjä kamikaze-temppuja. Siitä oli hyvä lähteä kohti Pitämävaaraa. Meikäläisen ajo meni omilla vahvuuksilla, kunnes saavuttiin polkupätkälle, joka johdatti reitin tunkkausnosuihin. Heti kun joku lähestyi selkäpuolelle, oma ajo sujui entistäkin huonommin. Kokemattomuus siis paistoi siinäkin. Mutta mullahan oli vara pistää pyörä sivuun ja päästää kuskeja ohi. Tunkkausnousut pistivät ukkelin koville, sai siinä jonkun aikaa nieleskellä happea, ennen matkan jatkumista.

Pitämävaaran pitkä polkuosuus jäi harmittamaan siten, että sitä olisi pitänyt pystyä ajamaan reippaammin, mutta senkin haastavuus oli taidoilleni ns. riittävää. Siinä kohtaa laskin oman ajon 41 vuotiaan diisselimersun tahdille, hitaasti mutta varmasti edeten. Laskut sujuivat eilen oikein hyvin, kuten itseasiassa kaikki ajettavat nousutkin. Niitäpä tuli treenailtua kotimaisemissa kesän mittaan ja se kannatti. Pumppaamo on aina yhtä hauska ja sen päälle maistui ekan huollon eväät. Muutama minuutti riitti latamaan akut ja eikun matkaan.

Kohti Naamankajärveä ja Pytkynharjua
Jossain vaiheessa lähestyttäessä pitkospätkiä oli joku kaveri katkaissut ketjunsa ja pysähdyin jelppimään huoltohommissa. Ketjut saatiin korjattua ja ko. kaveri häipyi horisonttiin varsin vauhdikkaasti. Tästä jonkinmatkaa ekalla pitkospätkällä kippasin näreeseen, kun eturengas lähti alta liukkaalla lankulla. Se jäikin päivän ainoaksi kaatumiseksi, hyvin meni senkin puolesta. Reitin tultua Ahvenvaaraa reunustaville tiepätkille löytyi vihdoin omalle tahdille sopivaa ajoporukkaa. Niinpä sain ajella parin kaverin perässä aina kakkoshuoltoon asti. He olivat etevämpiä peruspolkuajossa, meikäläisellä nousi mäki hiukan paremmin ja laskutkin jotuivat hivenen nopeammin. Mutta siinä oli hyvät kiintopisteet omalle ajolle, kun seurasi 10-20m päässä ja selän takana ei ollut tunkua. Että kiitos vaan kaksikolle (toisella oli Sky-ajohousut), ettette hermostuneet peesariin. Tuo Ahvenvaaran seudun tieylityksen jälkeinen polkuosuus oli kyllä aivan huikeata ja yhdistettynä tiepätkään amatöörikin pääsi nauttimaan ajamisesta täysin rinnoin. Sekä huokaisemaan hieman henkisesti.

Pytkynharjulta kakkoshuoltoon ja takaisin harjulle
Pytkynharjulle nousu oli yhtä hapokasta kuin ennenkin, mutta maisemathan olivat mahtavat. Tien jälkeen nouseva tiukka kinkama meni kuitenkin ylös ajamalla, rappuset toki sitten kävellen. Vauhdikasta laskua harjulta ja siitäpä alkoi sitten kakkoshuoltoon asti osuus, joka oli mahtavaa ajettavaa myös. Siinä oli päivän parasta antia meikäläiselle! Ennen kakkoshuoltoa taisi olla sitä virallisten reittien ulkopuolista pätkääkin?

Kakkoshuollon jälkeen edessäni ajanut kaksikko lähti aiemmin, joten pikaisen tankkauksen jälkeen lähdin taas taivaltamaan itsekseni. Jalat jytkähti pikkasen jumiin huollossa ja nousut takaisin harjuille olivat pikkaisen työläitä aluksi, mutta onneksi ajo lähti taas kulkemaan omaa hyvää tahtia. Mäki nousi ihan mukavasti ja taisi olla ennen korkeinta harjunkohtaa kaveri ongelmissa pyöränsä kanssa. Enpä hoksannut tuota kohdalla, kun keskityin puristamaan nousua ylös ja pysähdyin sitten ylhäällä tarkistamaan tilannetta. Ketjuja sielä jälleen revittiin hampaat irvessä, joten u-käännös ja tarjoamaan apua. Ketju oli löytänty tiensä rungon ja pikkurattaan väliin, eikä siinä repimiset paljon tulosta tuottaneet. Lenkki kerrallaan pujottelemalla sain ketjun taas rattailleen ja kaikkien matka pääsi taas jatkumaan, hyvä niin.

Pärjänjoen juurakko-perkeleet
Tästä kohtaa mittarissa oli n.41km ja nyt alkoi viimeinen ja kaikista vaativin 15km pätkä, jota varten oli pitänyt koettaa säästellä voimia. Riihisuon ylitys antoi esimakua, huonot pitkokset ja märkä suo pisti porukan talutushommiin. Metsäpätkät muuttuivat teknisiksi juurakkoa ja kivikkoa sisältäviksi poluiksi, joka vielä polveili kuin käärme. Pieni hengähdys tuli ennen tien ylitystä, reitin kulkiessa kuivempia kankaita kunnes Pärjänjoen osuus alkoi. Luojan kiitos pahimpia paikkoja on soraistettu, muuten olisin varmaan vieläkin reitinvarressa kiroilemassa. Jos matkavauhti oli ollut tähänasti sentään jollain tavalla etenevää, nyt alettiin lähinnä ryömiä.

Ei meikäläisen psyykeellä, huumorilla, kestävyydellä, vajavaisilla ajotaidoilla ja ties millä tuommoisia pätkiä ajeta. Jos saisin vallaan maailmassa, räjäyttäisin moiset juurakko-perkeleet taivaan tuuliin. Yhtä helvettiä ne on. Onneksi tuota Pärjäjoen kärsimystä on tullut kerran kokeiltua (silloin ei ollut soraistettuja pätkiä ollenkaan) ja nyt oli takaraivossa kumminkin tieto pätkän pituudesta. Silti synkimmillä tunkkaushetkillä kävi mielessä, että eikö tämä perkele lopu ikinä!? "Kuka tämmöisestä voi nauttia? Ei kukaan!"
Mutta jatkoin silti tämänkin osuuden mahdollisimman tasaisesti edeten. Vaikkakin sitä etanan tahtia. Koetin ajaa aina muutaman metrin silloin ja toisen tällöin. Työnsin pyörää pahimmissa paikoissa ihan suosiolla, koska se oli varmasti nopeampi ja energiaa säästävämpi tapa edetä. Sorapätkillä sitten koetin virkistyä henkisesti jaksamaan. Sitä aloin tosin ihmettelemään, että miksi oikean puolen kenkä ei meinaa kiinnittyä polkimeen kunnolla...

Kohti viimeistä nousua
Ja katso, niin tuo juurakko-perkele alkoi loppumaan. Vastaan tulivat pitkosportaat. Silloin tiesin, että kamelin niska ei katkennut ja kohta pääsisi taas ajamaankin. Pitkosten jälkeisellä nousevalla tieajouralla sain taas ajofiiliksen päälle. Huomasin, että noin 50m päässä taivaltavat samat kaverit, jotka lähtivät kakkoshuollosta minua ennen. Ohhoh ja minä kun kuvittelin, että kukaan ei ole voinut edetä juurakko-perkelettä niin hitaasti kuin minä..

Pyöritys päälle ja nousemaan mäkeä...ja sain kaverit kiinni jatkaen samaa tahtia niin kauan, kunnes varsinainen loppunousu alkoi. Viimeiseen 3-4 kilometriin taisikin sitten kulua puolituntia. Eipä siinä pyörästä paljon ollut hyötyä, pelkästään kävelemällä olisi edennyt nopeammin. Mutta tuli sitä nyt ajettua ehkä 10% kaikkiaan. Asfalttipinnalle saavuttua sitten lähes kokonaan, mitä nyt meinasin ajaa lopussa suoraan siihen näköalakarsinaan, kun aivotoiminta alkoi olla sen verta himmeässä kunnossa siinä vaiheessa. Täytyy sanoa, että maaliin tulo oli sykähdyttävää ja siistiä. Fiilis oli hieno, mies oli väsynyt mutta silti vielä kohtuullisissa voimissaan. Diisselitaktiikka toimi hyvin ja sen myötä sai myös ladattua energiaa koko reissun ajan niin, että voimat riittivät. Sokeripuolikin pelasi hyvin, ei ollut mitään ongelmia siinä mielessä.

Lopuksi makustellen
Syöte MTB oli pahimmillaan yhtä perkelettä, psyykettä kalvavaa kitumista. Mutta parhaimmillaan aivan huikeaa, innostavaa, sykähdyttävää, mieltä ja kroppaa ravitsevaa parhautta. Näiden ääripäiden väliin sijoittuva ajo oli sekin ihan jees. Kestävyyttä todella koettelevaa maastopyöräilyä kaikissa sen muodoissaan. En suosittele pystymetsästä ajettavaksi ja harjoittelemattomalle, mutta kohtalainenkin kokemus riittää. Kalustosta en osaa sano muuta kuin että ajonaiset ja -miehet ajavat lujaa riippumatta mikä työkalu on käytössä. Ehkä täysjoustokuskit kuitenkin hyötyivät eniten, renkaista en osaa sanoa muuta kuin että mustia näyttivät olevan..

Oma jäykkäperä 29er oli hyvä minun taidoille kunnes tultiin Pärjänjoelle. Ehkä olisin pystynyt sielä ajamaan hivenen enemmän täpärillä, mutta sittenpä olisi mäki noussut taas huonommin. Mieluummin näin päin, pystyin ottamaan enempi irti omista vahvuuksistani näin. Pyörä toimi sinänsä loistavasti. Itse kasattu ja suunniteltu kokonaisuus toimi täysin ja en voi kuvitella enää monipuolisempaa testialustaa kuin mitä Syötteen maastot tarjosivat. Ei se ajaminen kalustosta ole kiinni, kuskista niinkin.

Kotona kamoja purkaessa tuli tehtyä sellainen pikkuhuomio, että se oikean ajokengän klossi roikkui enää yhden kiinnitysruuvin varassa, holtittomasti heiluen ja viittävaille irronneena. Ei ihme, että kenkä ei meinannut lukittua kunnolla...ja tarkistin vielä klossien kiinnitykset ennen reissuun lähtöä! Eli melkoisen lähellä oli siis sekin vaihtoehto, että ajot olisivat voineet jopa jäädä kesken ja pahimmillaan jossain juurakko-perkeleen keskellä. Ei ole ajokenkiä suunniteltu käveltäviksi, ne on suunniteltu ajokäyttöön. Joten sitä reenaamaan ja ensivuonna sitten toivonmukaan uudestaan Syötteen haasteisiin!

p.s. sijoituksesta M40 porukassa ei ole tällä hetkellä tietoa, loppuaikani lienee 4h 45min luokkaa. Kaloreita paloi reilu 4000kcal, keskisyke oli 160 ja maksimit kävi 180 tasossa. Kesivauhti oli karvan alle 12km/h.

Makea raportti
Sokeripuoli pelasi erittäin hyvin eilen. Muistini mukaan söin 1 rusinapaketin, 3 banaania, 2 leipää juustolla ja suolakurkuilla, kaksi palaa suklaata, yhden energiapatukan sekä yhden energiageelin. Näistä tuli hiilareita arviolta 200g.

Edellisenä iltana tankkasin kohtuu hyvän iltapalan ja aamulla, herätessäni 05.10 sokeri olikin vähän korkealla 7.3

Söin normiaamupalan n.40g hh ja siihen päälle join energiajuomasekoituksen n.4dl, ehkä noin 40g hh. Levemirin (pitkä) tiputin normaalista 6 yksiköstä 4 yksikköön ja Novorapidia (ateria) pistin 3 yksikköä. Tämän jälkeen laitoin seuraavan kerran insuliinia iltapäivästä joskus 16 maita, jolloin sokeri oli 7.2

Uusi Camelbakin Charge 2012 juomareppu oli kultaakin arvokkaampi, juomat riittivät mainiosti ja tarvittavat varaosat kulkivat repussa. Juomaa kului n.2,5 litraa - kohtuullisen laimeata urheilujuomaa, jossa oli seassa jonkin verran suoloja lisättynä. Yksi vesipullo kulki sitten runkotelineessä varan vuoksi.Juomista tuli hiilareita varmaan 40-50g, vaikea kyllä arvioida. Joten kaiken kaikkiaan hiilarimääräksi tuli n.250g noin 4h 45min kestäneen ajon aikana.