sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Intohimo

Neljän vuosikymmenen aikana olen ymmärtänyt pitäväni muutamista asioista oikein todella paljon.

Niin paljon, että näistä elämäni suhteista joku voisi käyttää termiä rakkaus, intohimo tai halu. Aivan kuten esim. ihmissuhteissakin, alun kiihkon jälkeen tulee eteen tilanne, jossa tajuaa onko suhteessa jotain syvällisempää? Kantaako tämä pidemmälle ja onko minussa sitä mitä pitäisi olla? Saanko oikean tunteen irti? 

Ensimmäinen elämäni kauskantoisin suhde liittyy musiikkiin. Ensialkuun kyse oli musiikin kuuntelusta ja siitä, minkälaisia tunnetiloja se synnytti. Kymmenvuotias nuori poika oli täysin myyty Elviksen musiikille. Niille rokkibiiseille, ei niinkään niille rakkauslauluille. Elettiin vahvasti c-kasettiaikaa (nuoremmat lukijat, menkää wikipediaan tiedustelemaan mistä on kyse...), tuhisevia kopionauhoituksia ja halpoja mankkoja huojuvine äänentoistoineen. Musiikki tuli silti läpi tajuntaan tavalla, jota ei ollut ennen kokenut. Raittisen veljesten käännösbiisit, Hurriganes...Stray Cats, Iron Maiden! Kuinka sitä olikin neitseellistä maaperää imemään kaikenlaista, aivot olivat viattomat eivätkä tuohon aikaan vielä saastuneet internetin, kännyköiden, blogien, twiittien ja instagrammien 24h tykityksen voimasta.

Yhteiskunnassa oli järjestys. Telkkarista näkyi vain TV1 ja TV2, ohjelmat alkoivat joskus 17 maita ja loppuivat 22-23 kieppeillä. Lapsuuden kodissani ei pröystäilty vastaanottimen suhteen. Mustavalkoinen kalansilmälaatikko, jossa oli vielä avattavat suojaovet, jotka siirrettiin sivuun. Virtanapin painalluksen jälkeen piti odotella muutama minuutti, kunnes kuvaputki lämpesi (tai jotain) ja ruutuun ilmestynyt vaalea piste alkoi laajentua ruudun kokoiseksi kuvaksi. Illalla, telkkarin sammuttaminen jännitti joka kerta. Luulin aina, että laite räjähtää, kun kuvaruutu supistui valkoiseksi pisteeksi. Taisinpa pidellä käsiä korvillani tuossa vaiheessa.

Takaisin musiikkiin.
Kuunteluelämysten lisäksi varsin pian tuli fyysinen tekeminen, eli soittaminen. Eipä minusta kaksista kitaristia silti tullut. Alkuun klassista kitaransoittoa, näppäilytyylin opettelua...ei saakeli. Melkein opin alkeellisesti soittamaan nuoteista, mutta en ihan. Aivoissani tuntui olevan jonkinlainen este, jota en vaan kyennyt ylittämään. Muutama vuosi tuli ähellettyä, sitten tuli Hurriganes ja Crazy Days...ne mustat läiskät viivastolla jäivät siihen paikkaan. Rämpyttely oli kivempaa! Lapsuudenkaverini Mika opetti sen minkä etevämpänä omilta soitoiltansa ehti. Korvakuulolla sitten pääsääntöisesti loput. Jonkinlainen oma tatsi kehittyi, mutta siltikin jotain aina puuttui. Myöhemmin kitara kytkeytyi vahvistimeen ja vaikeudet senkuin kasvoivat. Vajavaiset taidot rajoittivat ja vaikka jossain vaiheessa halu oppia oli valtava, en vain saanut synnytettyä mitään valmiimpaa.

Niinpä kitara jäi yhä useammin ja useammin pölyttymään nurkkaansa. Saattoi maata hyljättynä vuoden kaksikin, kunnes taas innostuin jostain syystä kokeilemaan. Lopullisen niitin antoi vesuri, joka viisti otekäden keskisormen päästä palan pois, aheuttaen hermokivun sormenpäähän. Siihen se sitten jäi, minusta ei tullut kitaristia. Ehkä kokeilen joskus vielä bassottelua, josko siihen saisi kehitettyä tekniikan, jolla väistää tuo kivun lähde. Toinen haave liittyy syntikoihin, ehkäpä siinä olisi tutkittavaa. Musiikin kuuntelu tosin olennainen osa minua yhä edelleen, joka päivä. Siitä voi onneksi nauttia ja siihen kykenee kuka tahansa.

Olen pihkassa valokuvaukseen.
Jopa rakastunut. Pidän hetken vangitsemisesta, tunnetilan välittämisestä. Ja siitä, että kuva kertoo niin monta asiaa riippuen katsojasta. Kuten musiikki, sille ei ole vain yhtä oikeaa tulkintaa. Kaikki ovat yhtä oikeita tai vääriä. Tosin tässäkin olen varsin äkkiä kohdannut rajoitteeni: en tajua kuvaamisesta oikeasti yhtään mitään. Tähtään ja laukaisen.


Onneksi homma onnistuu kohtuullisesti tältäkin pohjalta, mutta kunpa ymmärtäisin enemmän. Sen takia en juurikaan kuvaa ihmisiä, koska koen vajavaisten taitojeni lähinnä halveeraavan kuvauksen kohdetta. Olen sitä mieltä, että kuvaajan täytyy osata kuvata, jotta voisi kuvata ihmistä tulkittavasti. Se joka osaa kuvata ihmistä, osaa käyttää lahjaansa. Luonnon ja maisemien kuvaaminen antaa enemmän anteeksi. Mutta siinäkin olen havainnut varsin pian sen, että osatapa teknisesti enemmän niin kuvat paranisivat. Kameran etsimen takaa katsoessa olo on usein sama kuin silmälääkärissä. Ylärivi näkyy hyvin, keskirivi kohtuudella, alimmat ovat pikselimössöä.

Pyöräily on intohimoni.
Ei yksistään maantiepyöräily tai maastopyöräily vaan laji kokonaisuudessaan. Tosin rajataan tuosta pois ns. perus pyöräily markettivälineillä. Ei säväytä. Eikä säväytä mikään liikennepoliittinen puolikaan, lähinnä vain ärsyttää huonot pyöräilyolosuhteet. Mutta heti kun päästään välineissä edistyneemmälle tasolle, hienoihin asusteisiin, harjoittelun syövereihin, tapahtumiin, kilpailuihin - sydämeni värisee innosta. Laakerirasvakin tuoksuu hyvälle, kun sitä saa levittää neitseellisen laakerikupin pintaan ja asentaa upouuden puhtaan, hienosti toimivan laakerin pesäänsä (hmm...freudilaistako?).

Tai kun ketju seuraa vaihtajan ohjausta juuri siihen kohtaan, kuin pitääkin. Olen kyltymätön tunteelle, joka seuraa havaintoani osaamisestani. Tunnen osaavani jotakin ja olevani siinä hyvä. Toki tiedostan lajin raadollisuuden: aina on jossain nopeampia ja voimakkaampia kuin minä. Mutta se ei olekaan pointti. Tunne osaamista on. Kykenen ajamaan maastossa erilaisilla tekniikoilla, pysyn polulla vauhdikkaassakin menossa. Jaksan useamman tunnin reissuja. Imen samalla metsän tuoksuja, ääniä, näen silmilläni jatkuvasti vaihtuvia maisemia. Tuuli humisee.

Tai tiellä sen pitkän vastatuuliosuuden jälkeen myötätuulessa kammet pyörivät vähintään sen sata kierrosta minuutissa, kiekot humisevat asfalttia vasten synnyttäen tunteen huikeasta vauhdista (tässä kohtaa pitää laitta teippiä mittarinäytön päälle, ettei totuus paljastu). Aika-ajoin osaan jopa pyörittää sitä kampea kuten pitääkin. Vauhdin hurmaa.

Tai kun on ajettu vaikkapa maaradalla jalat niin hapoille, ettei niissä ole enää tuntoa. Starttipistoolin paukusta ensimmäiset kymmenen sekuntia antavat tunteen rajattomasta voimasta, vauhdin kiihtyessä ja kiihtyessä...kunnes tunnetila murskataan happohyökkäyksen alkaessa. Seuraa muutamassa sekunnissa ihan käsittämätön olotila, jota ei saavuta millään muulla tavalla. Fyysinen puutuminen koko kropassa, jota aivot yrittävät käskyttää epätoivoisesti jatkamaan.

Tai porukkalenkillä, jossa sosiaalinen aspekti on valloittava. Saat ajaa muiden samanhenkisten kanssa, jutella niitä näitä ja maisema vaihtuu. Joku ottaa pientä kiriä ja kontraat vastaan hyppäyttäen välillä pulssin taivaisiin. Heittäen herjaa ja nauraen. Eikä aikaakaan, kun ajoaika on venynyt tunnista viiteen ja kilometrejä on taittunut alle runsaasti. Tai kun jutellaan harjoittelusta, tavoitteista, tähtäimistä. Mihin itse kukin on menossa ajamaan ja mitä se vaatii? Intohimoa se on, hyvine ja huonoinen puolineen. 

Kokonaisvaltaista, elämisen arvoista.


sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Sitä odotellessa


Tammikuun 20. päivä pääsin polven jännetulehduksen jäljiltä ekalle ulkolenkille kahden ja puolen kuukauden tauon jälkeen. Siitä olen edennyt pikkuhiljaa viikko viikolta, välillä palautellen suunnitellusti ja välillä pakotetustikin sairastelujen takia (pari flunssaa kuumeen kera). Voimatreeniä on tehty asteittain jo maaliskuun loppupäästä lähtien ja spinninkisalilla kutiteltu lihashermotusta kierrosten ja jyystön vaihteluilla. Siis pitkiä vetoja erilaisilla kierrosvariaatioilla ja palautukset välissä. Toistoa kymmenkuntakertaa peräkkäin.

Ajatus oli päästä huhtikuussa siihen tilanteeseen, että harjoitusmäärää voi lisätä ensimmäisen kerran reilusti ja siihen mittaan, mihin nyt suht järkevästi tämmöinen puuhasteleva koukkupolvi ylipäänsä kykenee. Ensimmäinen täysi viikko on takana ja ruutuvihkosta löytyy liikuntamerkintöjä 17h 40min edestä. Lajeina Pyöräilyä tienlaidassa, maastossa talvipoluilla ja kelkkaurilla, spinninkiä, lumitöitä, hiihtoa ja kävelyä. Kroppaa olen pyrkinyt huoltamaan venyttelemällä ja kylmä/lämpöhoidolla.

Hyvin on siis suunnitelma edennyt ja mennään eteenpäin askel kerrallaan. Josko nyt seuraavan viikon ottaisi hieman rauhallisemmin, että saisi sitten vaihteluakin viikkotasollakin. Viimevuoteen olen tehnyt myös sellaisen muutoksen, että olen käynyt hiihtämässä viikottain vähintäin kerran ja jättänyt pyörälenkit vähemmälle. Uskon että sillä tulee olemaan positiivinen vaikutus ainakin kevään ja alkukesän tekemisiin, hapenotto kumminkin kehittyy hiihtämisen myötä ja yläkroppakin saa ärsykkeitä. Tänään viimeksi tuli sivakoitua 20km lenkki.

Mitäpä sanoo sokeriarvot? Muokkausta on saanut tehdä melkoisesti. Heti kun pääsin liikkumaan edes vähän, arvot alkoivat laskemaan ja pitkävaikutteisia sai vähentää. Sairastelut sotkivat kuitenkin tilannetta ja heti kohta joutui tekemään lisäyksiä. Mutta näinhän se vaan menee diabeetikon arjessa. Ei voi tuudittautua mihinkään pysyvään. Nyt kun takana on jo hyvä viikkotuntimäärä, joutunee edelleen vähentämään pitkävaikutteisen insuliinin määrää ja arvoimaan myös ateriainskoja vielä tarkemmin. Kone käy kumminkin perustasolla jo huomattavasti vilkkaammin, kuin vielä keskitalvella.

Tulevan kauden ajamisiakin on tullut tutkailtua. Mielenkiintoisia maastotapahtumia on tulossa mm. Ouluun ja Iso-Syötteelle (Virpiniemen 6h MTB 3.6. ja Syöte MTB 4.8.). Maantiepuolella on tietysti omat Barentsin mestaruuskisat toukokuun lopussa 26.-27.5. Ohjelmassa ovat mäkiprologi, kortteli ja maantie. Saapahan hyvää vauhtikestävyystreeniä, jos ei muuta! Toukokuun alussa olisi toki Pyhällä ja Luostolla tempoa ja maantiekisaa joten katsotaan nyt...keskikesällä hokuttaa Tervaetapit Oulussa. Siihen päälle sitten omat kuntoajot ja tapahtumat. Jotain pitkääkin siivua tekisi mieli lähteä jyystämään (100-200km). Reittisuunnitelmia on jo tullut tutkailtua. Syksykin on täynä kaikenlaisia mielenkiintoisia tapahtumia, joten ajettavaa kyllä riittäisi!

Joten nyt tarvitsee vain jatkaa hyviä treenejä, että on jalkaa sitten ajaa sulan maan aikana mahdollisimman monipuolisesti :)

Sitä odotellessa!