maanantai 27. elokuuta 2012

D-day

Me ykköstyypit olemme omanlaisiamme tapauksia.

Jos halutaan raadollisesti lähestyä elämämme raameja, niin realiteetit ovat kohtuullisen jäätävää tasoa. Ilman ulkoisesti annosteltua insuliinia elämämme valo sammuu parissa päivässä. Eikä se tapahdu mitenkään nätillä tavalla. Jos näkökulma vaihdetaan arkipäivän tasolle, kehittynyt diabetestutkimus ja lääketeollisuuden panostukset (suuret rahat liikkuvat täällä) ovat tuoneet kuitenkin lukuisia keinoja selvitä arjesta, milloin paremmin milloin huonommin. Ymmärrys ihmisen kehon toiminnasta kasvaa jatkuvasti ja tulevaisuudessa tullaan näkemään keinohaimoja ja muita solutasolle meneviä ratkaisuja.

Kun meidän viitekehykseemme yhdistetään liikunta ja urheilu, kokonaisuuden hallinta muuttuu heti useammalla kertoimella monisyisemmäksi. Tyypit muuttuvat entistä yksilöllisemmiksi, eikä täysin vastaavanlaisia elimistön käyttäytymismalleja enää löydykään. Kukin diabeetikko on oman itsensä paras asiantuntija. Asia, joka on välillä hyvin pelottavaakin. Onneksi tukena on koulutettuja ihmisiä, jotka pystyvät antamaan tukea päätöksiin, joita on välttämättä elämän aikana tehtävä.

Kun kehykseen otetaan mukaan määrätietoisempi (osa-aikainen tai päätoiminen) urheilu, yksityiskohtien hallinta senkun korostuu. Jos haluat menestyä lajissasi, peruslainalaisuudet tulee olla tasapainossa sen lisäksi, että sinun itsesi tulee olla lahjakas ja kehityskelpoinen tekijä. Tarvitaan myös himo ja kiima asiaansa kohtaan. Suomessa tämä taso on jo harvojen herkkua. Työläisen urheileminen on täynnä kompromisseja arkikuormituksen ja urheilukuormituksen kanssa. Sitäkin enemmän on kyse ajankäytön vaikeuksista ja siitä, mitä saadulla ajalla tekee. Diabeetikolla homma ei mene tällöinkään aina ihan Strömsöössä. Juuri sillä hetkellä suunniteltu treeni voi mennä syteen laskevien verensokerien takia. Tai vain tavoiteltu treenivaikutus ei toteudu, kun elimistö ei suostu yhteistyöhön juuri sillä hetkellä tai siinä kuussa ylipäätänsä. Ei ole taattua huomista, eikä taattua nykyhetkeäkään. Jälkikäteen vain nähdään, mitä tapahtui - jos asia kyetään ymmärtämään.

Huippu-urheilun tasolla jäljellä ovat yksilöt, jotka ovat parhaita esille kaivettuja persoonia lajeissaan, jotka on varustettu erinomaisilla ominaisuuksilla ja valtavalla potentiaalilla. He ovat päässet oikean junan kyytiin riittävän aikaisessa vaiheessa ja kehitys on taattu. Mitä tapahtuu huippu-urheilussa mukana olevan diabeetikon viitekehyksessä? En todellakaan tiedä. Luulisin, että samoista asioista on kyse kuin minulla urheilua harrastavalla. Todennäköisesti (ja toivottavasti) hän saa entistä parempaa tukea yksilöllisemmin ja jatkuvammin. Vai saako? Ei sekään ole itsestään selvää. Suomessa ehkä jossain määrin yleisen sairaanhoitojärjestelmän ja erikoistuneiden lääkäreiden kautta, mutta entä muualla? Raha saattaa ratkaista tällöinkin melkoisen paljon. Myös se, minkä maan urheilija satut olemaan ja minkälaiset resurssit on käytettävissä.

Poikeuslupia
Mutta yksi kiinnekohta minullakin löytyy huippu-urheiluun ja urheilujärjestelmiin. Kuten olen blogikirjoituksissani aiemminkin kertonut, olen joutunut anomaan kansalliselta antidopingtoimikunnalta poikkeusluvan insuliinin käytölle, koska halusin osallistua viimevuonna pidettyihin ISM-kisoihin Pyhä-Luostolla. Siis anomaan poikkeuslupaa sellaisen ulkoisesti annosteltavan aineen käytölle, joka jäljittelee elimistön oman hormoonin toimintaa pitäen minut hengissä.

Miksi näin? Siksi, että mm. suuri pyöräilysankari Marco Pantani veteli insuliinia "terveenä" urheilijana esim. 2001 Giron aikana parantaakseen suorituskykyään. Toki hän käytti kaikkea muutakin (mm. epoa) ja lopulta kuoli kokaiinin yliannostukseen kolme vuotta myöhemmin. Pantani oli ääriesimerkki. Insuliinia on käytetty saleilla, turuilla ja toreilla lihasmassaa kasvattavana ja aineenvaihduntaa kiihdyttävänä ihmeaineena varsinkin 2000-luvun alussa laajemminkin. Voi vaan diabeetikkona ihmetellä sitä, minkälaisten riskien kanssa nämä käyttäjät ovat leikkineetkään. Kun yksikin yksikkö liikaa voi olla melkoisen kohtalokas. Mutta kyllähän tuo omakohtainen asian kohtaaminen poikkeuslupia anoessa tuotti ajatuksen siitä, kuinka terve tai sairas tämä laji onkaan jossain isossa maailmassa, kun tällaisen nobodyn pitää moiseen alistua halutakseen ajaa kilpaa koukkupolvien mestaruuskisoissa jossain lapin perukoilla?

Realismi rules
Suhtautumiseni elämään yleensä on muuttunut oman sairastumisen myötä melkoisesti. Mutta kun arki on niin läsnä, tarvitaan myös unelmia ja haaveita kestääkseen nykyhetkeä. Toisaalta, pitää elää hetkessä, koska huomisesta ei koskaan tiedä. Kestävyysliikuntaa ja urheilua harrastavana jalat eivät pahemmin lepattele pilvilinnoissa. Olen aloittanut niin syvistä syövereistä harrastamaan, että matka on tähänkin pisteeseen asti ollut melkoinen. Viiden viimeisen vuoden aikana on saanut lähteä eräänkin kerran ulkoiluttamaan itseänsä. Eikä meikäläisestä leivota ihan äkkiä voittajaa, mikäli asiaa mitataan kellolla. Tosin yksi kultamitali löytyy palkintokaapista - partiolaisten hiihtokisoista vuodelta kivi ja miekka. Olin ainoa osanottaja sarjassani o/ Poltin muuten kieleni tulikuumaan mehuun urakan suoritettuani.

Minulta on yllättävänkin paljon kyselty suhtautumistani pyöräilyn dopingiin, eikä vähiten viimepäivinä, kun Lance Armstrongin ura on nostettu jälleen suuren yleisön näkyviin täällä härmässäkin. Olen seurannut ammattipyöräilyä ihan televisiosta katsoen säännöllisen epäsäännöllisesti noin 20 vuotta. Miguel Indurain hallitsi silloin ja voitti Tourin viisi kertaa peräkkäin -91 lähtien. Tempokunkku ajoi tunnin ajon maailmanennätyksen -94 ajamalla rapiat 53km. Kiinnostuin lajista kun pääsin alalle töihin noina vuosina mekaanikoksi ja myyjäksi. Kiitos siitä edesmenneelle ja suuresti kunnioittamalleni Atle Laineelle ja perheelleen.

Kolikon kaksi puolta
Vuosikymmenen lopussa opin minäkin muiden mukana tietämään Lance Armstrongin ja nimenomaan aivoihin ja keuhkoihin levinneen kivessyöpänsä koskevan uutisoinnin kautta. Sitten alkoivat hurjat voittojen vuodet Tourilla 1999-2005. Rajut iskut vuorilla, hurjat tempoajot ja järkkymätön itseluottamus. Siinä kait ne reseptit olivat menestykseen. Armstrong oli ja on edelleen eittämättä yksilö vailla vertaa. Hänellä oli kaikki tarvittavat fyysiset ja henkiset ominaisuudet menestyäkseen ja toimivat taustat. Millään puuhastelulla ei hänen menestystään saavutettu. Sairastuminen henkeä uhkaavaan sairauteen loi sellaisia voimavaroja, joita muilla ei ollut. Aikanaan kaikki muut yhtälailla huikeat urheilijat kaatuivat hänen tahdissaan. Aivan sama mitä Ullrich, Zülle, Basso, Vinokurov, Pantani (viimeisinä vuosinaan) tekivät. Armstrong hallitsi ja vei voitot murskaavasti. Hän oli Tourin kuningas tavalla, jota ei aiemmin oltu nähty.


Kolikon toinen puoli on sitten vähemmän kiiltävä ja mitä pidemmälle hänen uransa eteni, sen enemmän alkoi tulla epäilyjä muustakin, kuin mitä ulospäin on näkynyt.

Syytöksiä ja selityksiä

BBC-Newsin v.1999:Armstrong cleared over drug use

Onko tuokin uutinen luokiteltava samaan ns. talonmies-selitysten sarjaan, kuin mitä kotimaisten puuhastelijoidemme tapauksissa on niin usein kuultu? Onhan se tietysti mielenkiintoinen selitys, että ns. perserasvassa ollut kortisoidi imeytyy virtsaan ja aiheuttaa positiivisen näytteen. Kuitenkin kun asia on selvitetty hoitotuotteen käytön piikkiin, kansainvälinen pyöräilyliitto UCI on painanut asian villaisella. Ja ensimmäinen Tour voitto oli myöhemmin selviö.

Ranskan lehdistö on esittänyt kaikkien Tour-voittovuosien aikana lukuisia syytöksiä EPO:n käytöstä ja vilungin pelaamisesta. Heidän omat kansallissankarinsa Richard Virenquen johdolla kärysivät ja sen jälkeen patonkimaan journalisteilla riitti virtaa tonkia muidenkin taustoja tarkemmin. Armstrong ei antanut kuitenkaan myöhemmin enää positiivista dopingnäytettä suoritetuissa testeissä. Aikalaisistaan kuitenkin lähes kaikki Tourin top 5-10 kuljettavat kärysivät joko housut kintuissa tai jälkikäteen tehdyissä testeissä. Miten yksi mies saattaisi olla noin ylivoimainen puhtain keinoin, kun muut vetelivät myrkkyjä eivätkä siltikään pärjänneet hänelle..?

Vuosien mittaan on saanut lukea juttuja hämäristä merkitsemättömistä moottoripyöristä Tourin reiteillä, yksityislentokoneista kuskaamassa "hoitotarvikkeita", tiimibusseja parkissa merkillisissä paikoissa keskellä ei mitään matkalla hotelleihin, rahansiirtoja ja treenikirjamerkintöjä tohtoreilta, joiden kanssa tehty yhteistyö on kielletty pontevasti, vaikka tohtorit ovat olleet tunnettuja myrkkyteollisuuden edelläkävijöistä.

UCI eli kansainvälinen pyöräilyliitto on myöntänyt vastaanottaneensa 2002 Armstrongin liiketoimia hoitavan yrityksen 100 000USD lahjoituksen ja raha olisi käytetty laitetta varten, jolla voidaan tutkia ihmisen verenkuva ja analysoida tuloksia. Samoin Armstrong on lahjoittanut 25000USD UCI:lle, joka suunnattiin nykyisen presidentin Pat McQuaidin mukaan junioirikilpailijoiden doping-testaukseen. Lahjoitukset tehtiin silloisen presidentin Hein Verbruggenin aikana. Hänen CV ei sisällä pelkästään kaiken onnistuneimpia ajanjaksoja tuossa tehtävässään ja jos jonkinlaista suhmurointia löytyy syyttäjien sormien suunnalta.

Rahalahjoituksille löytyy toisenlainenkin selitys, kärynneen tallitoverin Floyd Landisin toimesta. Hän on väittänyt, että tuo satatonnia oli lahjus 2001 tehdyn positiivisen dopintestin häivyttämistä vastaan. Asiasta löytyy mainintaa tuosta Verbruggenia koskevan linkin takaa. Viimeisimpänä sitten tämä USADA:n ja Armstrongin case, jossa tämä Amerikan ADT syyttää isolla tykistöllä suurmestaria laajamittaisesta toiminnasta dopingin käyttäjänä, organisoijana, toimijana jne.

Business is business
Tietysti tässä kohtaa voi ajatella isompaa kuvaa ja miettiä asiaa busineksen kannalta. Ammattiurheilussa liikkuu isot rahat, eikä ammattipyöräily tee asiassa mitään poikkeusta. Tosin summat ovat aivan eri tasolla, kuin jossain NFL:ssä tai jääkiekon ammattiliigoissa. Armstrong on luonut Livestrong-säätiönsä kautta satojen miljardien busineksen, joka keskittyy syöpäpotilaiden ja syöpähoitojen kehittämiseen ja tutkimiseen. Nike on mukana isona sponsorina näissä liiketoimissa.

Armstrongin maine on amerikan mantereella jotain ihan muuta kuin Euroopassa. Ammattipyöräilystä eläköitynyt suuntaa kaiken tarmonsa nykyisiin liiketoimiinsa ja kääntää selkänsä menneille vuosille. Eikä välitä kuulemma mitä taustahälyä sieltä suunnalta kuuluu. USADA:n haasteeseen vastaamatta jättäminen ja välimiesoikeuden välttäminen tarkoitti sitä, että hänet asetettiin eilinikäseen kilpailukieltoon. Mutta toisaalta USADAn todisteet jäivät nyt pimentoon. Oliko tässä sitten takana se, että nyt Livestrong-liiketoiminnat, perhe-elämä ja muu markkinointikoneistonsa tukema maailma sai jatkua ilman ikäviä menneisyyden kaiveluita? Mene ja tiedä...se on kuitenkin selvä, että Johan Bruneel (hänen entinen tallipäällikkö) on myös haastettu ja tulee menemään oikeuskäsittelyyn. Mielenkiintoista aikanaan kuulla, mitä niissä saleissa tulee ilmi.

Mitä mieltä?
Ensinnäkin sitä, että ammattipyöräily on liiketoimintaa, jossa pyöräilijät ovat tietyssä mielessä pelinappuloista. Tallipäälliköt pyörittävät käytännön toimintaa, jota sijoittajat takaavat rahoillaan. Haluten tietenkin tuottoa sijoitukselleen. Menestys ratkaisee, kakkossijoilla ei ole mitään merkitystä. Etappivoitot ja Grand Tour -voitot kelpaavat. Sielä missä on rahaa on myös vippaskonsteja. Lääketeollisuuden harmailla alueilla ja reunamilla pyörivä toiminta tuottaa puuttuvat lisäwatit jalkoihin ja litrat keuhkoihin. Jos niin halutaan. Keinot löytyvät, vaikka testausmenetelmät kehittyvät. Mikroannostelut harjoituskaudella, veren vaihdot sopivissa kohdissa kautta ja johan kulkee.

Siltikin lienee kiistämätön totuus, että Armstrong oli huikea urheilija fyysisiltä ominaisuuksiltaan. Sekä selvisi hengissä tappavasta sairaudestaan. Minusta ei tulisi seitsenkertaista Tourvoittajaa, vaikka vetäisin kaikki mömmöt, mitä maa päällään kantaa. Eikä tehnyt Armstrongistakaan aivan täysin. Hänen henkisestä puolestaan en ole sitten lainkaan varma. Sielä täytyy olla jotain, joka mättää. Jotain, joka on paisunut paisumistaan ja saanut amerikkalaiseen tapaan niin suunnattomat mittasuhteet, ettei niitä tavikset edes ymmärrä.

Mitä niille Tour-voitoille pitäisi tehdä? No ei ainakaan jakaa uusiksi. Ihan turhaa, kun koko aikakausi on täynnä vilunkiajajia. Minä pyyhkisin tuloslistat tyhjiksi näiltä osin. 

Herätys
Tavikset voisivat sen sijaan pikkuhiljaa herätä pilvilinnoistaan ja kuvitelmistaan. Huippupyöräily ei ole myrkytöntä urheilua. Myönnän omalta kohdalta ihan kernaasti, että olen varsin kyynistynyt tapaus mielipiteissäni. Aivanko oikeasti uskotte sen, että nykyisetkään jatkuvasti huipulla pysyvät ja maagisia ihmeparantumisia esittävät ammattipyöräilijät ovat puhtaita pulmusia? Tältäkin kaudelta löytyy kyllä sangen hämmästyttäviä esimerkkejä suorituskyvystä, joka on pikkaisen liian maagista ollakseen totta.

Uskon kyllä siihen, että suomipojat ja tytöt ajavat luomuna. Miksi näin? Ihan siksi, että tuloksetkin ovat tätä tukevia. Päätelmä on varsin suoraviivainen, mutta puhtaassa urheilussa ei tuppaa olemaan tässä mielessä ylimääräisiä mutkia, varsinkaan kun seassa polkee mustia lampaita.

p.s. ainiin, on sitä lenkilläkin käyty. Pari viikkoa sitten reilu 6h/129km maastopyörällä sorateitä pitkin Etelä-Kuusamoa ja eilen viimeksi maantiepyörällä itärajan tuntumassa mutkat reilu saturainen ajaen. Ja käydään vastakin, riippumatta näistä kolikon tummista kääntöpuolista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti