keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Barents GP:n jälkikaikuja

Huomenta.

Takana on 10h syvää unta. Nyt alkaa olotila tuntumaan enempi normaalilta. Viikonlopun Barents GP / BCC -kisat olivat meikäläiselle hurja kokemus. Jälkikäteen ajateltuna vähän liiankin hurja.

Viimeinen kuukausi on tullut ajettua tehoilla. Kohtuullisen ohueen pohjaan tehtynä tiedossa oli miten siinä todennäköisesti käy. Että iso väsy iskee ja kroppa tulee olemaan ihan totaalisessa sipissä paketin jälkeen. Mutta sitä en osannut ajatella, että en pysty pitämään sokeritasapainoa riittävän ylhäällä maantiekisojen aikana. Vaikka kaikkien suoritusten aikana söin reilusti energiaa ja aloitin syömisen hyvissä ajoin. Huolehdin myös etukäteistankkauksesta parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta kun fyysinen rasitus menee rajoille, pohja ei kestä ja ilmeisesti aineenvaihduntakin menee niin ylikierroksille, että esim. lyhytvaikutteinen insuliini olisi pitänyt jättää kokonaan pois kisapäiviltä ennen suoritusta. Mennä vain pitkävaikutteisen voimalla.

Hypot siis iski jälleen sunnuntaina, mutta ehdin ajoissa korjaamaan ja lähinnä ylläpitämään tasoa, jolla päästiin reitiltä pois. Yhtäkkinen voimattomuus ja mielialan muutos antoivat ennusmerkit. Mitään ajonaikaista sensorointia minulla ei ole ollut käytössä edelleenkään. Yhdessä vaiheessa mittarissa oli reilu 50kmh ja fiilis korkealla. Seuraavassa hetkessä vauhti alas kävelytasolle viimeiselle 15 kilometrille ja takataskusta syötävää tasaisesti. Maalissa sokeri oli 5.1 joten alhaalla käytiin. Aikaeroja ei kannata paljon katsella, kun ei kyennyt ajamaan edes omalla normaalilla tasolla. 

Henkinen romahdus oli kova ja täytyy sanoa, että koville otti. Kun puskee vajaa 15km jatkuvaa hivuttavaa nousua vastatuuleen yksin väsyneenä, ehtii mietiskellä melkoisen synkkiä asioita. Itkukin siinä pääsi siitä perkeleenmoisesta pettymyksestä, ettei vain pysty. Tahtotila on niin valtava, mutta tällä hetkellä ei ole vain edellytyksiä. Nyt, kolme päivää myöhemmin alkaa helpottamaan. Ei tässä sentään ihan surkeasti ajettu. Aamuaurinko nousi taas.

Miten kisat sitten menivät?
Lauantaiaamupäivän prologi oli brutaalia meninikiä. Pirunkirkon parkkipaikalta Chalet Peakin takapihalle niin paljon kuin kintuista lähtee. Matkaahan ei ollut kuin 2,2km mutta sitä nousukulmaa riitti. Aikani oli joukon hitaimmasta päästä, mutta silti omiin odotuksiin nähden ihan kohtuullinen. Voittaja ajoi 5.18,3 ja itse ähelsin 7.45,5. Siitä vain kokeilemaan omaa aikaa!(pyörätietä pitkin siis Juhannuskalliontielle, jota pitkin ylös).

Yhtään kertaa en ehtinyt treenaamaan kisareittejä, joten mitään erityistä etua ei ollut takataskussa. Mäkikunnon tiesin olevan huonossa hapessa, joten tiesin muiden ajavan ihan eri vauhteja ylös. Ajattelin, että jos alla 8minuutin menee niin se on ihan ok. Menihän se selvästi. Ehkä tuosta olisi voinut vielä niistää jonkinverran pois rohkeammalla ajolla, pikkaisen varmistelin ajamistani ennen viimeistä jyrkkää kilometriä.

Iltapäivän korttelissa meno jatkui samanlaisena. Elitemiehet ja M40 olivat samassa lähdössä ja pelin henki oli selvä. Jos kärki saisi kierroksella kiinni, kisa olisi ohi. Kilometrin reitillä oli 20-30m nousu ja tietysti saman verran laskua noin 200m matkalla. Eli ylös hapoilla ja alas niin paljon kuin lähtee. Muutama tiukka kurvi, joten hereillä piti olla. Etukäteen ajattelin, että viisi kierrosta 25:tä olisi minun maailmanmestaruus. Jäi 20m vajaaksi! Pirulauta kerkesivät juuri ennen viidennen kierroksen päätöstä mennä ohi.

Kuvaavaa kärjen vauhdeista on se, että samalle kierrokselle maaliin pääsi reilusta 40 kuskista vain kuusi.

Vielä kulkee jotenkin (kuva Ville Pesonen)

Majakka ja perävaunu...

Tässä kisan podiumkuskit: 1.Törmänen 3. Kangaskokko 2. Kejo

Ensimmäinen kisapäivä sujui kaikinpuolin ihan kohtuullisesti, vaikka suorituksille ei tullut kovin pitkää mittaa. Yhteensä n.17minuuttia ajoa, mutta se olikin sitten omaa vk/mk -tason vauhtia. Illalla tuntui viiltävä tunne keuhkoissa (tuntuu muuten osittain vieläkin), mikä kieli siitä, että happi oli tiukassa.

Sunnuntain maantie oli sitten toisaalta hieno kokemus mutta toisaalta synkistä synkin sellainen. Ensinnäkin sää oli lämmin. Sai ajaa lyhyissä ajokamoissa ekan kerran koko keväänä! Toiseksi päivän päälähdössä oli yli 60 kuskia, mikä on meikäläisittäin iso maantielähtö. Kolmanneksi toteutin suunnitelmani käydä johtamassa edes kerran maantiekisaa. Startti oli pikkaisen levoton ja vauhti ei mitään erityisen kovaa ensimmäisellä parilla kilometrilla. Keisarinvaaraan tultaessa se vielä laski ja häröily joukon keskivaiheilla vain paheni. Ajattelin että tästä tulee vielä kasa. Niinpä tuikkasin sitten pienen spurtin ja ajelin keulan edelle. Tulin pitkän laskun pääjoukon edessä omalla hyvällä vauhdilla. Johtopaikalla siis hetkisen. Ei mennyt aikaakaan kun norjalainen ja venäläinen kilpailija ampuivat minustakin ohi. Tovin ajelin sitten kolmantena, kunnes pääjoukko lappoi ohi kohti Konttaista. Etukäteissuunnitelma tuli kuitenkin toteutettua.

Kilpailu jatkui sitten omalla tahdilla, muiden vauhdit olivat liikaa. Konttaisen nousu meni niin konttaamalla, että yhtään ryhmää ei jäänyt enää jäljelle. Joten otin sitten asenteeksi ajaa reilua vauhtia siitä huolimatta. Kaikki sujui ihan hyvin toisen kierroksen loppupuoliskolle, josta sitten vaikeudet alkoivat. Voi sanoa, että kilometrin matkalla päivä vaihtui yöksi.

Lähtöryhmityksessä ennen starttia (kuva Ville Pesonen)

Maaliviivalla kalpeana ja voipuneena (kuva: Janne Kaikkonen)
Jälkitunnelmat
Kisaviikonloppu oli siis kaksijakoinen. Toisaalta itsekin niitä kymmeniä tunteja valmistelleena olin tyytyväinen muun seuraväen kanssa onnistuneista kisoista. Kaikkialta tuli kiittävää palautetta. Organisointi, puitteet, reitit, fasiliteetit, sää...kaikki onnistui erittäin hyvin. Eräs olympialaisiin tähtäävä urheilija sai omien sanojensa mukaan hyviä kisastartteja ja samalla tehokkaita treenejä. Eräs ikämiessarjoen aika-ajon maailmanmestari, pohjoismaiden moninkertainen mestari, maansa mestari sanoi: "pro-tason järjestelyt". Joten kiitos ja kunnia menee seuraväelle ja kaikille  yhteistyökumppaneille, jotka olivat mukana tavalla tai toisella. Voimme olla aidosti ylpeitä tapahtumasta!

Omat ajot lauantaina olivat ok, mutta sunnuntain maantielähdön loppu oli karmea kokemus. Fyysinen ja henkinen nujerrus, josta kestää taas toipua.
Maantiepyöräilyn yhteislähdöt jäävät nyt toistaiseksi voimassa olevalle tauolle. En aio enää riskeerata terveyttäni, enkä toisaalta asettaa itsäni tilanteeseen, jossa tulee nuijituksi maan rakoon. En se minäkään kestä sentään alituista epäonnistumista. Nyt keskityn nauttimaan tästä lajista muiden harjoitus- ja kilpailumuotojen parissa. Ensin täytyy toipua ja palatua. Sen jälkeen voi ajatella taas harjoittelua. Tehotreenit tulevat olemaan sitten joskus lyhyttä ja terävää, ympäröitynä huoltavalla ja palauttavalla ajamisella. Pidetään nyt kuitenkin ne loppukesän ja syksyn tavoitteet vielä mielessä - jos silloin pystyisi ajamaan omalla tasollaan. Silloin voi kanervikko pölistä...

p.s. ajaminen FFWD:n F4R hiilikuitutuubikiekoilla oli uskomattoman hienoa verrattuna tavallisiin avokiekkoihin. Kiekko itsessään ei anna yhtään periksi, kohtuullisen matala laippa ei ollut tuuliherkkä ja tuubirengas oli rullaava ja mukava. Suosittelen kokeilemaan, jos on vain mahdollisuus!

1 kommentti: