maanantai 5. maaliskuuta 2012

Viisasten kivi

Eilinen yhteislenkki sai taas pohtimaan, kuinka hiton siistiä hommaa tuo ajaminen onkaan. Varsinkin kun aurinko paistaa täydeltä terältä.



Huonossa jamassa
Ajokaverit siinä manasivat, kuinka sitä on huonossa jamassa verrattuna "kultaisiin vuosiin". Tarkoittivat kilpailu-uransa parhaita aikoja, nuorempana ja ehtivämpänä. Kuinka sitä ennen reenattiin ihan eri malliin kuin nykyään. Johtuen nuoren kuskin nopeammasta palautumiskyvystä, fyysisistä ominaisuuksista, henkisen puolen innostuneisuudesta. Mistä löytää jäähdyttelyvaiheeseen sopiva kipinä kuntoilusta. Mikä olisi se juttu, mikä motivoisi jatkamaan. Miten saada hyväksyntä sille, että iän myötä ei vaan pysty enää samanlaisiin suorituksiin kuin nuorempana. Tai että kroppa ei palaudu enää kuten ennen ja kaikenlaiset krempat ja kolotukset vievät oman osansa.

Ensi alkuun tympäisi kuunnella marmatusta. Suorastaan ärsytti. Itse kun saa olla tyytyväinen, että pystyy ylipäänsä ajamaan. Kaikki sen päälle tuleva on plussaa. Jos olisin kuunnellut lääkäreitä vuosien mittaan, olisi kestävyysurheilu ja -liikunta jääneet vähemmälle. Mutta kun en kuunnellut, vaan pikkuhiljaa testasin rajojani ja huomasin, että aika moni juttu onkin mahdollista.

Mutta sitten aloin pohtimaan siinä kilometrien edetessä, että kyse on kaverien kilpailuvietin huutelusta kuskin korvan takana. Vuosien tottumus treenaamiseen, kilpailemiseen ja matkustamiseen on luonut oman rytmin, josta ei ole helppoa kuitenkaan luopua. Maitohapostakin tulee riippuvaiseksi. Johan tuon olen itsekin huomannut, kun olen edelleenkin toipilaana polven rasitusvammasta.

Motiivit?
Meillä kaikilla on omanlaiset motiivit liikkumiseen ja tässä tapauksessa pyöräilyyn. Jossain vaiheessa aikojen alussa luotu tekemisen viitekehys ei enää toimi ja vanhat karmit pitäisi saada uudistettua. Toivoa sopii, että itse kukin kykenee sen tekemään.



Itse luulen, että tulevaa ajokautta motivoi taas yksinkertaisesti se asia, että pääsee lenkille ja ajamaan mitä erilaisimmissa ympäristöissä. Kilpailemisesta en uskalla sanoa vielä mitään, koska viimekauden kokemukset osoittivat sen, ettei kisakuvioissa ole järkeä pyöriä huonossa hapessa. Tosin nyt tuntuu siltä, että peruskunto alkaa pikkuhiljaa löytymään ja tälläkin hetkellä pystyisi sen puolesta tekemään paljon enemmän, kuin mihin taas polven kunto antaa myöden. Pakko vain malttaa vielä, ettei tule mitään takapakkia, joka saisi koko kauden pilalle.

Toinen motivaattori on projektipyörä, joka on pirun mukava ajettava ainakin maantiellä. Mutta polkuajaminen onkin sitten kysymysmerkkki ja siitä on mukava lähteä ottamaan selvää. Vielä mukavempaa on ajaa siistillä pyörällä porukassa, toisten kuskien ja siistien pyörien seassa. Siinä jälleen yksi tekijä, joka saa liikkeelle.

Sokeritasapainon hallinta kuuluu aina ohjelmaan, vaikka se onkin välillä niin saakelin vaikeaa. Eikä edes kiinnosta niin hirveästi, vaikka tietysti pitäisi. Mutta kun tietää, että oma kohtuullisen hyvä tilanne voi tulevaisuudessa muuttua paljon paljon vaikeammaksi ja haastavammaksi hallita, kannattaa nyt ottaa tilanteesta kaikki irti. Ettei jää mitään hampaan koloon ja jossiteltavaksi.

Haasteita riittää
Diabeetikkojen selän takana väijyy koko joukko erilaisia lisäsairauksia, hormonitoiminta voi muuttua ajan myötä, solukemia ei pelaakkaan samalla tavalla kuin taudin alkuvuosina. Käytetty insuliini ei enää toimikaan toivotulla tavalla. Elämän muut haasteet koettavat nuijia diabeetikon kroppaa oikealta ja vasemmalta niin, että kuka tahansa terve olisi ihmeissään tästä kaikesta. Nuha oli ennen nuha, mutta nykyään sekin on sokeritasapainoa keikuttava tekijä sen lisäksi, että räkä valuu aivoista asti, kuten ennenkin.
Paskamaisen sähkölaskun ilmestyminen postilaatikkoon voi saada aikaan stressiä, joka nostaa verensokeria. Työt, työttömyys, opiskelut, perheen perustaminen, lähipiiriä koettelevat suru-uutiset...kaikella on vaikutuksensa.

Elämän pitäisi olla säännöllistä, ruoan tasapainosta ja terveellistä, unta riittävästi ja liikuntaa sopivasti. Nykymaailman paineissa ei mitenkään itsestäänselviä asioita. Mutta oman kokemuksen perusteella näin se on oikeastikin. Mitä paremmin tuollaiseen jing-jang -tyyppiseen tasapainoon (kauhun?) kykenee, sitä enemmän diabeetikolla on liikkumavaraa haasteidensa ulkopuolella.

Inhimilliset ihmiset
Ihmiset eivät olisi kuitenkaan ihmisiä, elleivät olisi inhimillisiä. Meillä kaikilla on omat riippuvaisuutemme, tottumuksemme, tapamme ja tyylimme kohdata maailmaa. Myöskin tiedostamattoman minän tuomat mausteet arkipäivän käytöksessä. Jota saattaa korostaa diabeetikon tapauksessa sopivan alhaalla oleva verensokeri...

..joten kilahtelemisiin vaan kohtalon toverit!



p.s.

Mutta entäs ne jäähdyttelevät pyöräilijät sitten? Eivätköhän hekin löydä oman viisasten kivensä, jolla edetä. Rakkaus lajiin ja yksinkertaisesti pyöräilyyn tulee viemään voiton, vaikka muutakin olisi tarjolla. Siihen uskotaan ja ajetaan vierellä tarjoten tukea.

1 kommentti:

  1. Ugh, olet puhunut ! Mukavaa pohdintaa ja viisaita sanoja veistelet.

    VastaaPoista