torstai 14. heinäkuuta 2011

Tempopyörien estetiikkaa

Lauantaina oli mahdollisuus seurata ISM-kisojen tempoajoja ja samalla tietysti tuli näpsittyä kuvia hienoista pyöristä. Tempopyörät ja ufomaiset ajoasut ovat olleet meikäläisen kiinnostuksen kohde jo nuorena poikana. Muistan ihmetelleeni erikoisia pyöriä, niiden muotoja ja värejä. Tässä muutamia otoksia, mitä ehdin muilta hommiltani tallentaa. Yksi Isaacin kelta-valko-musta (muistaakseni) värinen pyörä jäi tallentamatta, harmittaa! Selkeä, yksinkertainen mutta erittäin hieno! Klikkaamalla kuvaa saat sen isommaksi.














maanantai 11. heinäkuuta 2011

Ikurien vikurit

Olo on juuri nyt kuin katujyrän, mankelin ja kivimurskaamon alle jääneellä. Ei fyysisesti, mutta lähinnä henkisesti. Eilen sunnuntaina ajoin ISM-maantiekisan M40-sarjassa, matkana 120km. Samassa lähdössä oli M45:t ja taso sitä kautta kova meikäläisen tapaisen aloittelijan näkövinkkelistä. Reilu neljäkymmentä kuskia, joista jokainen on treenannut ja ajanut vuosia. Minä kaksi. 

Marraskuussa asetin kuitenkin tavoitteeksi osallistua ja ajaa tämä kisa läpi, kävi miten kävi. Toukokuussa ajetut Barentscupin esikisat osoittivat, että saappaat ovat hurjan isot. Ei riittäneet silloin meikäläisen rahkeet ja realismi nosti päätänsä mitä lähemmäksi ikureita tultiin. Välissä ajetut Tervaetapit antoivat kuitenkin positiivisia juttuja ja henkistä työtä piti tehdä realisti-minän karkoittamiseksi taka-alalle. Mitä hyötyä olisi lähteä viivalle valmiiksi luovuttaneena? Kysehän oli kilpailusta. Silloin laitetaan kaikki likoon, kävi miten kävi. Suorituksen kestäessä reilu 3h mitä vain voisi sattua. 

Päätin lähtöviivan ryhmityksessä, että otan näissä kekkereissä kaiken hyödyn irti niin kauan, kuin voimat riittävät: ajan porukan keulilla, olen aktiivinen, nautin vauhdista. Jos kaadutaan niin kaadutaan sitten rytinällä. Tuskaa ja kärsimystä olisi kuitenkin tiedossa jossain vaiheessa, joten sitä ennen pelko pois. Silläkin uhalla, että voimia kuluisi liikaa. Kyse oli valinnasta: laistaa kannella näkymättömissä, säästellen? Kestäen sillä tavalla hivenen pidempään? Vai ajaa aktiivisesti, saada kokemusta, katsoa kilpakumppaneita silmästä silmään? Itse tietäen korttitalonsa hataruuden, toisten siitä mitään tietämättä. 

Minut ryhmitettiin lähtöön ensimmäisenä, pienimmällä numerolla. Ajattelin, että no ainakin saa olla keulassa heti alkajaisiksi. Serpentiin laskettiin jarrutellen kahtakymppiä ja kisa käynnistyi tasamaalla kun kaikki olivat kyydissä mukana. Minä keulilla, seurakaveri myös. Ensimmäiset kilometrit mentiin juuri sopivasti, ei rykimällä. Ajattelin, että jos tämä näin etenee niin ei ole mitään hätää - eikä ollutkaan. Viisi kilometriä startista ja seurakaveri lirahti irti aivan yllättäen! Tuskinpa tarkoitti itsekään lähteä repimään, mutta jostain syystä pieni vauhdin lisäys lievään nousuun sai miehen karkaamaan. Minä löin samantien vauhdit alas pysyen silti keulaporukoissa. Ero kasvoi vähitellen, minä olin keulan telaketjussa mukana. Ajoitin vain omat vuoroni jokaisen pieneen nyppylään ja laskin vauhtia aina omalla vuorolla kilometrin kaksi, jotta eroa syntyisi mahdollisimman paljon.

Tilannehan oli kuitenkin aika järjetön seurakaverin kannalta, kisaa oli vasta alussa ja pääjoukossa kymmeniä kuskeja jotka olisivat voineet oikeasti ajaa irtioton kiinni halutessaan. Mutta yritys on aina kunnoitettavaa. Pikkuhiljaa pääjoukosta alkoi porukoilla mennä hermot ja joku yksinyrittäjä lisäsi välillä kaasua. Iskin välittömästi heidän kantaansa ja vetointo sammui siihen. Ajattelin, että pelataan nyt tiimipeliä kaikin tavoin, vaikka homma ei oltukaan sovittu etukäteen. Väistämätön kuitenkin tapahtui ja irtiotto ajettiin kiinni n.25km ajon jälkeen. Itse en suostunut vetämään metriäkään ja siinä suhteessa ajoin kuten tuossa tilanteessa pitääkin.

Tämän jälkeen ajettiin hivenen reippaammin, ei kuitenkaan mitään ylivoimaista vauhtia. Päinvastoin, myötätuuleen oli nautinto ajaa rennon kovaa. Pelkosenniemellä oli reitin kääntöpaikka, Andy McCoyn patsaan läheisyydessä.



Lienekkö Andyn patsastelu aiheuttanut herroille muuta ajateltavaa, kun käännön jälkeen yksi kaveri iski irti ja minä perään. Oletin muiden seuraavan kiihdytykseen. Vauhti oli vastatuuleen reipasta neljääkymppiä, joten nyt tehtiin ensimmäistä kertaa töitä kunnolla. Vilkaisu taakse ja hämmästyin huomatessani pääjoukon sadan metrin päässä takana! Meikäläinen irtiotossa! Ajattelin, että no perkules annetaan sitten mennä jonkin aikaa. Vaikka samalla tiesin, että nyt on mies liian isoissa saappaissa! Reitin kääntyessä sivutuuliosuudelle otin virtuaalihatun kouraan ja palasin ruotuun - kone meni liikaa punaiselle liian aikaisin. Sillä menolla sammuisin ennen ensimmäisen kierroksen täyttymistä. Niinpä tankkasin rauhassa, laskin pulssia ja odottelin pääjoukon tuloa...ja sujahdin muina miehinä takaisin ryhmitykseen. Eräs olympiatason urheilija antoi tunnustusta (yltiö)rohkeasta yrityksestä, joten kannattipa tuo kokeilla miltä maistuu karkulaisena olo. Niin, se toinen karkulainen ajettiin ylös myös ennen toisen kierroksen alkua.

Ensimmäinen kierros täyttyi ja kisa sai uutta väriä kuin isot pojat heräsivät ja puolenkymmentä miestä karkasi pääjoukolta. Se tiesi vauhdin nosua pääryhmäänkin ja minun keulassa ajo oli historiaa. Pysyttelin kuitenkin ryhmän puolessa välissä ja hivenen edempänäkin, jotta haitariliike ei olisi liian isoa. Pyhältä Vuostimoon tultiin vielä ihan hyvässä hapessa, vaikka töitä sai välillä tehdä reippaammin. Vuostimon jälkeen tultiin puhtaalle myötätuuliosuudelle ja silloin ajettiin jo oikeasti kovaa. Pitkät pätkät tultiin 60km/h ja perusvauhdit olivat 40-50km/h. Samalla minun kone meni varatankille. Otin kyllä energiaa sisään, koetin juoda mutta...huomasin n.80km ajon jälkeen olevani enemmän joukon perällä kuin keskellä. Haitarin palkeet pumppasivat ryhmää ja minun keuhkojani samaan tahtiin enempi kasaan kuin täyteen. Viisi kilometriä ennen kääntöä jäin ensimmäisen kerran parin metrin päähän kitumaan. Mies putkelle, katse alas ja kaikki peliin - häntä tuli kiinni. Hetki mentiin taas mukana, kunnes kilometri ennen kääntöä tipahdin uudestaan. Ajattelin tuskissani, että ei tämä tähän jää ja ajoin vielä kerran hännän kiinni. Sitten tultiinkin jo kääntöön 90km kohdalle. Irtiotto jatkoi vauhdilla ja pääryhmästä iskettiin tosissaan perään, porukan hajotessa kahteen osaan. Ja minä sielä kuoleman paikalla.

Selkäranka naksahti poikki eikä mitään ollut enää tehtävissä. Olo oli sairas, surkea, pettymys ääretön. Katkeaminen tapahtui ja vaikka se oli hyvin todennäköistä jo lähtiessä, asiaa oli äärettömän vaikea hyväksyä. **tutti. Painuin henkisesti asfaltin alle, kropan tuntuessa pahoinvoivalta. Oksetti. Vastatuuli painoi loputkin vauhdit alas, nopeusmittarin näyttäessä lukemia jotka olivat surkeita. Käänsin mittarin alas näkökentästäni. Eteen ei kestänyt katsoa, koska sielä näkyi pääjoukon häntä kaukaisuudessa. Tuijotin metrin päähän eturenkaasta, ajatellen että nyt riittää tämä eläinrääkkäys. Keskeytys ei ollut vaihtoehto, maaliin menisin vaikka pää kainalossa mutta sen jälkeen tuska saisi loppua. Maantieyhteislähdöt olisivat tältä kesältä ohi.

Paha olo jatkui, onneksi viimeinen pullo puhdasta vettä lievitti. Olo viittasi siihen että nyt oli liikaa hiilareita sisässä ja paha olo johtui siitä. Urheilujuomaa ei pystynyt juomaan pisaraakaan. Minuutit tuntuivat kymmeniltä, ajattelin jääväni ikuisuuden päähän muista.

Jostain syystä päätin ottaa vielä yhden energiageelin ja katsoa, auttaisiko se. Vettä perään puolilitraa. Vauhti sellaiseksi, missä tuntuisi vähiten kipua....ja katso, hetkisen kuluttua tuntemukset paranivat hitusen. Ei paljoa, mutta sen verran, että sain vauhdin taas päälle kolmen kympin. Viimeinen vitonen enää...

Viimeisellä kilometrillä tuli ensimmäisen kerran mieleen, että edessä olisi vielä n.8% nousua muutama sata metriä ennen maalia. Usvassa survoin mäkeä ylös, kituen viimeiseen asti. Jostain syvältä kumpusi tahtoa ottaa loppukiri ja mies hyppäsi putkelle runttaamaan hivenen lisää....ikinä ei ole tuntunut missään niin pahalta kuin siinä maalin jälkeen pää ohjaustankoa vasten huohottaessa. Ääretön pettymys purkautui samaan aikaan, musertavana. Kaikki oli puristettu ulos mitä vain oli minussa olemassa. Mitään ei jäänyt jäljelle.


Tätä kirjoittaessa mielessä on yhä se viha sitä tosiasiaa kohtaan, että ei pärjää. Vihaan sitä tunnetta, ettei voimat riitä. Olen sitä maistellut nyt niin usein, toki itseäni kovempia vastaan. Faktat ovat musertavia. Parin vuoden harjoittelulla ei näillä ikävuosilla päästä kovempaa. Lisättynä sitten nämä vaivat, joiden vaikutuksista ei vieläkään osaa sanoa mitään varmaa. Mikä menee kunnon piikkiin, mikä vaivojen? Haluan edelleen uskoa, että suurin osa on kiinni siitä, että vauhtikestävyys loppuu, voima loppuu, happi loppuu. Sitä vastaan pystyy tappelemaan aikansa, mutta jossain vaiheessa naksahtaa. Nyt naksahti reilun kahden tunnin ja 90km ajon jälkeen, joka mentiin n.38,5kmh keskituntinopeudella. Olin varma, että se paha olo johtui korkeasta sokerista, mutta tilanne olikin päin vastoin. Hotellihuoneella mittari näytti lukemaa 6.4, eli hypothan ne olivat jo ovella siinä pahan olon kohdalla. Onneksi otin sen geelin, muutoin en olisi välttämättä selvinnyt maaliin. Jos analysoidaan tankkausta, niin 5 geeliä oli ok, mutta pari litraa nestettä liian vähän. Nesteestä saatava energia ja kivennäisaineet jäivät liian vähäiseksi, kun viimeisellä tunnilla ei kyennyt juomaan muuta kuin vettä. Eli taitaapa olla syytä vaihtaa juomamerkkiä? Gutzy ei ilmeisesti kuitenkaan sovi vatsalleni.



Jospa vielä kuitenkin jaksan jahka tästä toivun. Jaksan kääntää uusia sivuja ja luoda sinne tekstiä ja kuvia sen sijaan, että lukisin jonkun toisen valmiita tarinoita. Yksi treenivuosi lisää ja katsotaan sitten, miltä näyttää. Joko vauhti riittää pysyä edes mukana? Jos ei niin sitten saa maantieyhteislähdöt jäädä. Sitten vedän johtopäätökset siihen, että vaivat haittaavat liikaa.

Siihen asti luotetaan omiin kykyihin, kasvatetaan sietoa ja kehitytään.

Tulokset täältä  
p.s kokonaisaika parani kuitenkin keväästä 16 minuuttia, joten täytyy olla siihen tyytyväinen. Plus ekan kierroksen aktiiviseen ajamiseen keulaporukassa.

perjantai 1. heinäkuuta 2011

O tempora!

Kevät-talvella ajattelin kotiradan kympin harjoitustempon suhteen niin, että jos saan parannettua aikani alle 16 min. voisin olla kohtuullisen tyytyväinen. Alla oli Storck Scenario ja siinä vielä aputangot, joten kalusto oli ihan eri mallilla kuin edelliskaudella. Kesäkuun alussa kirjautui uudeksi ennätykseksi +16°C ja tuulisessa kelissä 15.56 ja mies oli hämmentynyt. Näinkö äkkiä se menikin rikki?

Tästä pariviikkoa eteenpäin, samat asteet mutta tyyni keli ja kello pysähtyi aikaan 15.36. Ensimmäistä kertaa kävi mielessä, että 14.xx alkuinen aika olisi minunkin kohdallani ihan mahdollinen joku päivä, mutta eiköhän se olisi ensi kesän heiniä...tämän jälkeen ajoin Tervaetapit ja Montan 10,9km tempokin meni mukavasti 16,50.

Palauttelin hyvin etappien jälkeen ja tein pari sen jälkeen uutta viritystä kropalle. Kävin ajamassa mm. 61km maastolenkin vaihtelun vuoksi, mutta myös saadakseni uutta ärsykettä lihaksistoon. Siihen päälle pitkä peruslenkki maantiellä, lepoa ja sen päälle parit vetotreenit ja eilen taas tempoharjoituksiin. Keli oli aivan unelmaa: +27°C mittarissa ja lievä lounaistuuli, joka vähän siivitti menomatkalla, mutta ei haitannut liiaksi paluumatkan nousuissa. Jaloissa oli hyvä tunne ja happi kulki. Suunnitelma oli kokeilla vieläkin hitaampaa kadenssia kuin aiemmilla kerroilla, ihan kokemuksen vuoksi.

Ehkä olisi pitänyt pyörittää erityisesti nousuissa vähän reippaammin, sillä vauhti tyssäsi kuin seinään. Sykkeet pysyivät kuitenkin (171/183) kurissa, joten sen suhteen ei kone sakannut. Mutta se aika...hämmentävästi 15.05! Nyt meni ensimmäisen kerran maaginen 40km/h keskinopeus rikki, reitin ollessa aika tarkkaan 10,2km. Entinen ennätys parani kerralla puoli minuuttia, mikä on melkoisen hämmentävää. Mies alkaa olla aika hyvässä iskussa! Jos otetaan huomioon vielä se, että ajoin normaalissa maantievarustuksessa (maantiepyörä, lisätangot, tavallinen maantiekypärä, ajopaita ja housut, ei kengän suojia) niin 14 alitus on hyvinkin hyppysissä.

Jos tulostaso alkaa vakiintumaan näille kantturoille, alkaa ajatus siirtymään melkoisen vahvasti sen tempokaluston hankintaan. Kun kerran kehitystä tapahtuu edelleen, pitäisi pystyä ulosmittaamaan joku pävä sitten ihan kaikki. Eihän siinä ole muuta haastetta kuin se, että kalusto on ihanan kallista...olisko tämmäinen aika nätti runko...?



Kesän 2011 harjoitustempojen kehitys:

4.5.   17.36
11.5. 16.15
2.6.   15.56
15.6. 15.36
30.6. 15.05
28.7. 15.24