sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Saanko luvan?

Viimeisten viikonloppujen lenkit kertovat, että hommia ei ole tehty turhaan; mies jaksaa työstää tunteja, etäisyyttä, korkeuskäyriä ja rytminvaihtoja(kin) tavalla, johon ei ole ikinä ennen kyennyt. Suomalaisugrilaiseen karvahattumenttaliteettiin kuuluu kuitenkin asioiden kyseenalaistaminen tai vähättely. Ei sitä nyt sovi kovin kehua retostaa, ainakaan ääneen? Tai jos retostaa, joku voi aatella kuspiäksi? Antaa jalkojen tehdä työt ja miettikööt muut sitten mitä lopputulos tarkoittaa? Ehkä niinkin, mutta...

Milloin saa kehua itseänsä tai jotakuta toista? Milloin saa olla tyytyväinen itseensä? Pitääkö saavuttaa jotain mitattavaa? Vai riittääkö vähäisempi...kenties pelkkä tunne jostakin uudesta, mitä ei ole ennen tapahtunut? Miten asioita ylipäänsä käsitellään silloin, kun kortit ovat pöydässä? Vai pidetäänkö sitä ässää hihassa? Missä on jokeri, kuka on jakaja?

Viimetalvena ajoin elämäni ensimmäiset talvilenkit hyvinkin vaatimattomalla kuntotasolla. Kyse oli jatkuvasti selviämisestä. Kuinka pääsen tuon mäen ylös? Kuinka jaksan vastatuulessa? Kuinka...
Selviäminen alkoi johtaa pikkuhiljaa tilanteeseen, jossa pystyi jonkinverran säätelemään pärjäämistään. Ajelin kuitenkin pitkän jojon jatkona useimmiten; tulin hitaasti mutta varmasti.

Tänä talvena kaikki mitattavissa olevat suureet ovat ottaneet melkoisia harppauksia eteenpäin. Ennenkaikkea tuntemukset ovat ihan uudenlaisia: homma pysyy hanskassa ja vaikka välillä joutuukin ahtaalle, tilanteista toipuu hyvinkin nopeasti. Ajokausi on siltikin vielä edessä, jos tarkoitetaan sulan maan aikaista ajamista. Töitä saa ja pitääkin tehdä vielä niin laadukkaasti kuin suinkin mahdollista. Rytmitystä on pidettävä yllä levon ja tekemisien suhteen. Mutta, saako nyt olla jo tyytyväinen? Saako ihminen olla tyytyväinen onnistumisiinsa, vai pitääkö olla hissun kissun? Saa ja pitää ja toisaalta ei. Kait?

Sanon kuitenkin: olen tyytyväinen itseeni, että olen hinannut itseni tällaisen positiivisen ongelman eteen. Olen sitkeä, olen periksiantamaton, olen ylpeä itsestäni. Pidän siitä mitä teen. Siihen kiteytyy olennainen. Mutta, pitääkö silti tyynnytellä ajatuksiaan tai hillitä sanomisiaan? Saanko luvan? Vastaan itse: saan! Tähän on mielestäni hyvä perustelu: pyöräily on laji, jossa AINA löytyy joku, joka ajaa nopeammin, voimakkaammin, pidemmälle, taitavammin, osaa, pystyy ja kykenee. Jos et ole koskaan tyytyväinen itseesi tai tekemisiisi, miten voit ikinä nauttia? Miten löydät ikinä motivaation jatkaa? Missä on tekemisen ilo ja ydin? Mikä saa liikkeelle? Mikä ja miksi?

4 kommenttia:

  1. Kyllä pitää olla tyytyväinen kun on saavuttanut jotain. Olet siis aivan oikeassa.

    VastaaPoista
  2. Upeaa Taneli! Tarvitaan himoa jotta saa erinomaisia tuloksia, ja sitä sinulla on. Ole reilusti ylpeä itsestäsi.

    VastaaPoista
  3. Onnea valitsemallesi tielle - ja ole siitä avoimesti myös ylpeä !!!

    VastaaPoista
  4. Ilman muuta saat, ja sinun pitää, olla itsestäsi ylpeä ja avoimesti se myös kertoa :D Itse ainakin ihailen sitkeyttäsi ja omistuneisuuttasi asialle, jonka tunnet tärkeäksi. Tosin ainahan olet ollut (ainakin niin kauan kuin minä olen sinut tuntenut) luonteeltasi sellainen, että omistaudut kyllä asioille aika intohimoisesti. Tämä pyöräily nyt vaan näyttää kyllä siltä, että jää varmasti elämääsi pidemmäksikin aikaa :D

    Ja onhan se niinkin, että olemalla avoimesti (ja syystäkin) ylpeä itsestäsi ja saavutuksistasi, näytät myös sille yhdelle nuorelle neidille, että on ihan ok olla tyytyväinen itseensä ja ylpeä saavutuksistaan, vaikka ei aina joka asiassa olekaan täydellinen. Se kun on tuon ikäisille tytöille todella tärkeä asia opittavaksi.

    VastaaPoista