sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Haukotus (yawn)

Merkillinen asia tuo haukottelu. Meinaan kun äkikseltään ajattelee, niin mitähän virkaa tuollakin toiminnolla on noin niinkuin jokapäiväisessä elämässä? Wikipediassa kerrotaan, että viimeisimpien tutkimusten mukaan kyse on aivojen lämpötilan säätelystä. No ilmankos tässä on tullut haukoteltua viimeiset viikot, kun syksyllä tuli ajettua nollakeleissä pitkiä siivuja pää jäässä!

Kropassa on ollut jänniä tuntemuksia treenitauon aikana. Aivan kuin puu elää lämpötilan vaihteluiden myötä, lihaksiston jännitykset ovat alkaneet löysätä päivä päivältä. Mies on liikkunut töiden merkeissä edelleen sen 5-10km per työvuoro, sisältäen runsaasti rappuskävelyä. Jokaisessa työvuorossa on tullut tehtyä käsipainolla ranteita ja käsivarsia vahvistavia liikesarjoja, samoin hartioita, hauiksia ja ojentajia on kutiteltu. Lumitöitäkin on saanut tehdä, mikä onkin vallan mainiota hyötyliikuntaa. Selkä, kyljet ja vatsalihakset pääsevät töihin, kun osan hommista tekee lapiolla tai lumentyöntimellä.

Haukotteluakin on tullut harrastettua. Erityisesti vapaapäivinä, jolloin ukko on pötkötellyt aina kun siltä on tuntunut. Varovasti kurkistellut peiton raosta, että miltä maailma näyttää. Erittäin tarpeellista sekin välillä!

Edetään nyt tällä sapluunalla aina vuoden vaihteeseen asti. Ei pyöräilyä, ei spinninkiä, ei hiihtoa - kävelyä, lumitöitä ja punttien heilutusta sopivasti. Jännetulehduksen pahimpina päivinä koko vasen jalka oli karmeassa jumissa, kun tulehdus repi takareisiä ja pohkeita kireäksi. Tilanne alkaa näyttää paremmalta, lihaksisto on selkeästi rennommassa tilassa - eikä ainoastaan jalkojen osalta.

Mitä alituiselle nälälle pitäisi tehdä? Meinaan tuntuu siltä, että koko ajan pitäisi olla syömässä. Tarkkana saa olla, mitä suuhunsa tunkee. Herkut maistuisivat aivan liian usein ja pientä lipsumista on tapahtunut, myönnetään. Vaikka eipä sekään taida olla tässä vaiheessa vuotta niin hirmuisen vaarallista. Kunhan joku holtti säilyy.

Haukottelusta muistiin ja muistoihin. Uskon vakaasti siihen, että ihminen kykenee edesauttamaan omaa hyvinvointiaan ja sen kehittymistä mielikuvilla. Olen mietiskellyt mennyttä vuotta ja muistellut kauden kohokohtia. Makustellut hyvän fiiliksen tuntemuksia niin pääkopassa kuin kropassakin. Hakenut kuvamuistista tyytyväisiä kasvonilmeitä ja onnellisia ihmisiä. Väitän, että vaikutukset ovat olleet useamman särkylääkkeen veroisia.


Muistaminen ja muistot ovat persoonan kivijalka. Henkisen moottorin ydin. Kuka minä olen? Mistä minä tulen? Minne olen menossa? Miksi? Tässä vaiheessa vuotta on muutenkin hyödyllistä pysähtyä miettimään omaa itseänsä. Rauhoittua vähitellen, jotta jaksaa taas uuden vuoden haasteissa olla oma itsensä.


maanantai 28. marraskuuta 2011

Polvi ja poppamies

Vasemman polven sisäsyrjä on kipuillut lievänä koko syksyn ja enemmän kuukauden päivät. Takana on runsaasti ajamista sisältänyt syyskausi ja uuden työn sisältämä runsas kävely. Kahdeksan päivän työrupeamassa saattoi tulla kävelyä pelkästään n. 60km ja siihen sitten "siviilikävelyt" päälle. Kovat lattiapinnat ja rappusten kipuaminen ja laskeminen eivät ole ihan lempeimmät käveltävät. Lenkkien pituudet olivat 60-100km kovia nousuja sisältävillä reiteillä, välillä jatkuvassa vesisateessa.

Syksyn ajoittainen arastelu ja lihasväsymys ja orastava jumi pahenivat marraskuun alkupuolella jatkuvammaksi kipuiluksi.

Ensivaiheessa lepäilin 10vrk ja kokeilin sitten spinninkiä puolitehoisin vastuksin. Lämmittelin hyvin ja itse tunti meni ongelmitta. Ei tuntunut kipua ajon aikana, kun malttoi ajaa kevyemmin. Seuraavana päivänä ei edelleenkään tuntunut kipuja, mutta sitä seuraavana päivänä kävelyvauhtinenkin ajaminen tuotti kipua aina kun polvi oli koukussa. Suunniteltu 1-2h lenkki tyssäsi alkuunsa. Tämän jälkeen olen pitänyt lisää treenilepoa viikon verran, kunnes tänään työterveyspoppamies tutki koiven.

Sanoi, että nyt poika ota rauhallisesti vuoden loppuun asti. Töissä tapahtuva kävely on jo riittävän rasittavaa, joten siihen ei enää mitään päälle. Kierukat ja siteet, sun muut alkuperäiset tehdasosat ovat kunnossa, hyvä niin. Mutta takareiden ja sääriluun välinen jänne on tulehtunut. Sanoi se jonkun t-kirjaimella alkavan terminkin siihen, mutta eipä sitä tällä älyllä tajunnut, eikä tarttunut mieleen. Kertoi kuitenkin poteneensa samaa vaivaa juoksevana poppamiehenä hiljakkoin ja pari kuukautta piti pötkötellä, ennenkuin alkoi antaa myöden varovaiseen reeniin. Tarjosi pillereitä ja kipugeeliä, lunastin jälkimmäisen tähän vaiheeseen.

Siihen ei ottanut kovin selkeästi kantaa, mistä moinen sitten johtuu. Monen tekijän summa. Itse epäilen, että työn sisältämä runsas kävely sai aikaan sen, että takareidet nasahti jumiin. Jumiutuminen johtunee taas huonosta lihashuollosta, sekä selkäreuman ja skolioosin vaikutuksista kävelyyn ja lihaksien rasitukseen; sitä kun kulkee himpasen kummallisilla kulmilla, kun ranka on soirona joka ilmansuuntaan.

Siihen ynnätään syksyn ajelut ja niiden rasitukset. Pitkiä siivuja ja reippaalla vauhdilla. Intohan oli kova, kun pääsi ajamaan esim. viikon ajotauon jälkeen. Nyt on helppo sanoa, että olisi pitänyt ajaa sitä huoltavaakin. Kirsikaksi kakkuun lisätään yhdellä lenkillä kaatuminen ja mahdollinen tälli polveen(kin) niin tässä sitä ollaan.

Nyt pitää vain asennoitua, että otetaan lungisti. Sylettää kyllä. Mutta jospa tästäkin asiasta olisi opittavaa. Kroppa vaatii huoltoa ja lepoa. Kuten eräs ystäväni kommentoi toisen ystävän harjoitusohjelmaa, että "ei se sitä tarvitse treenaamisen takia vaan sen takia, että älyää levätä!"

Pitäisikö se paistaa ensimmäinen joulukinkku?

maanantai 14. marraskuuta 2011

Act on Diabetes. Now.

Meitä, jotka elämme veitsen terällä joka päivä, on aivan liian monta. Vaikka kykenemmekin hämmästyttäviin tekoihin, joudumme silti selviämään jokaisesta hetkestä. Osaamme ja kykenemme mitä uskomattomampia asioita. Osaamme olla myös ärsyttäviä, rasittavia ja itsekeskeisiä. Aina emme voi mitään näille asioille. Tauti riivaa näkymättömästi, mutta tuntuu sisällä - uskokaa pois.

Pitäkää huoli itsestänne ja ystävistänne, myös heistä joilla on diabetes. Kysykää mitä heille kuuluu tänään, tai olkaa vain läsnä. Aina ei tarvitse edes puhua mitään.

Tänään vietetään maailman Diabetespäivää. Ottakaa hetki tästä päivästä ja käykää tutustumassa vaikkapa näihin linkkeihin:

Diabetesliitto - Maailman diabetespäivä

World Diabetes Day



torstai 10. marraskuuta 2011

Freeman

Seuratkaapa tätä nuorta hiihtäjää, joka on USA:n ykköshiihtäjiä ja kokenut Olympiaurheilija. Myös 1-tyypin diabeetikko.




tiistai 8. marraskuuta 2011

Iivaara

Kävin metsästämässä auringonlaskua iltapäivän viimeisinä valoisina tunteina, reitin suuntautuessa Vanttajankankaan kautta kohti Iivaaraa ja Penikkavaaraa (ns. Hiltusen tie). Suosittelen tutustumaan niin Salpalinjan linnoituksiin, kuin tähän hienoon soratiepätkään, joka esittelee Etelä-Kuusamon maisemia parhaimmillaan.







maanantai 7. marraskuuta 2011

Siistii?




Mistä kumpuaa se tunne, joka saa sanallisen muodon "siistii" tai konservatiivisemmin "siistiä" - kun ensin on ajettu reilu kaksi tuntia rapaisia, märkiä, jäisiä ja liukkaita sorateitä noin +1°C lämpötilassa, kaaduttu kertaalleen vauhdikkaassa alamäessä niin, että nahkat ovat rullalla ja kroppa ruhjeilla? Tiedostaen samalla, että edessä on vielä toiset kaksi tuntia minimissään. Kait sitä sunnuntaipäivää voisi viettää sohvan pohjalla, vällyjen välissä, tekemättä mitään?

Pidempään lajia harrastanut olio alkaa vähitellen muuntautua elimistönsä kemian, fyysisen rakenteen ja henkisen maailmansa suhteen. Vähitellen tavallisen kuolevaisen sunnuntai-iltapäivän happihyppely muuttuu pidempikestoiseksi ja kokonaisvaltaisemmaksi tekemiseksi. Ennen katsottiin ikkunasta ulos, ennen kuin tehtiin päätös lähteäkö vai ei. Vähitellen aletaan katsoa ulos oikean pukeutumisen takia. Päätös lähtemisestä on tehty jo aikoja sitten. Edellyttäen tietysti, että ajovaatteissa löytyy. Näillä leveysasteilla ulkona tapahtuva harrastaminen edellyttää melkoista vaatearsenaalia josta valita. Edellyttää se tietysti myös sitä, että rakastaa lajiaan riippumatta olosuhteista.

Mutta mikä sen "siistin" tunteen saa aikaan? Tuon ilmaisun tokaissut kuski on todella pitkään ajanut, treenannut, kilpaillut ja ollut mukana kaikenlaisessa toiminnassa mitä nyt kuvitella saattaa. Tietää lajiin liittyvistä teknisistä asioista vähintäänkin riittävästi, oppinut yrityksen ja erehdyksen kautta, mutta myös viisautensa ansiosta. Mikä tällaista ihmistä säväyttää tuossa tilanteessa?

Itse nautin tällaisten reissujen elämyksellisestä puolesta. Ajaminen on konkreettista, tapahtuu juuri siinä hetkessä vauhdista riippumatta. Jokainen tilanne on ainutlaatuinen ja kokemus siitä on yksilöllinen. Hyvillä varusteilla, hyvällä pyörällä, riittävän hyvässä kunnossa ja hyvässä seurassa on mahdollisuus elää kokonaisvaltaisesti. Mieli auki, ilman rajoituksia.

Kokemus ei synny kuitenkaan hetki kotiportilta lähtiessä. Usein kroppa on hivenen kankeana, mielessä pyörii ajatuksia minkälainen päivä tänään on? Kuinka kulkee? Tämäkin kuitenkin jää taka-alalle nopesti jos ajetaan porukassa. Sosiaalinen puoli valtaa tilanteen ja näin yksilölaji muuttuukin ryhmässä tapahtuvaksi elämykseksi. Kyse on tietyn henkisen tilan saavuttamisesta fyysisen tekemisen kautta. Ryhmässä tämä tapahtuu eri tavalla kuin yksin.

Oliko minusta siistiä juuri sillä hetkellä, kun ajokaverilla oli siistiä? Itseasiassa ei enää siinä kohdassa, koska kroppaa kolotti kaatumisen seurauksena ja energiaa kului liikaa pystyssä pysymiseen sen sijaan, että olisi voinut vain ajaa. Mutta hänelle siinä kohdassa tunnetila oli todellinen ja sillä hetkellä ainutkertainen. Vaikka hänkin oli kaatunut ja saanut ihan vastaavanlaisia tällejä kroppaansa! Miksei sitten minusta tuntunut samalta?


Ehkä siksi, että olin viikkoa aiemmin selvittämässä reittiä ja sen piirteitä tätä ajohetkeä ajatellen. Silloin satoi vettä alusta lähtien ihan reilusti ja olin liikkeellä yksin. Siitä huolimatta muistan todenneeni "siistiä" useamman kerran tuolla reissulla. Ehkäpä elämykset syntyivät silloin etukäteen tietämättä, vailla ennakkoon muodostuneita mielikuvia? Reitti oli "uusi" ja ennen kokematon. Ehkäpä eilen ajokaverin siisti elämys syntyi samasta syystä? Kyseessä oli hänelle ainutkertainen kokemus, kivusta ja kolotuksesta huolimatta? Itse en pystynyt kokemaan tilannetta juuri sillä hetkellä tuoreena, koska edellinen kerta olikin niin lähellä? Kokemus meni fyysiseksi.

Mikä sitten oli minun siisti kokemus eilen? Lähteminen reissuun ystävien seurassa. Yksinkertaisesti. Tunnetila kantoi kotiovelta kotiovelle, tälläkertaa 4h tuntia ja 11 minuuttia ajaen, taukoja pitäen puolisen tuntia siihen päälle. Matkana noin 93km. Toki olin myös enemmän kuin tyytyväinen siihen, että ylipäätänsä jaksoin reissun läpi, sokeriarvot pysyivät hyppysissä ( meni muuten hiilareita n. 100g ja mukana oli Novorapidia, jota pistin 3h kohdalla 2 yksikköä. Lähtiessä sokerit 6,7 ja kotona 6,9).

Mutta hei! Käsi ylös, joka on käynyt Venäjän rajalla pyöräilemässä marraskuussa, syönyt ruisleipää 200m rajavyöhykkeestä? Käsi ylös, joka on kokenut jotain siistiä marraskuussa 2011? Saa kertoa.


perjantai 28. lokakuuta 2011

J-Pow!

Check this out: http://vimeo.com/behindthebarriers

Behind The Barriers
Amerikan crossia ja hyvää filmiä paljon. Ei kuitenkaan mitään teatteria. I sure like it! Aouuuuu!

maanantai 24. lokakuuta 2011

Oulu Open CX 2011

Heinäpään kukkula Oulussa 22.10.2011 klo 16. Vesisadetta. Harmaata. Väkeä. Kannustusta. Kisaajia. Pöhinää. Mäkeä! Mahtavaa!



torstai 20. lokakuuta 2011

Ihan Deestä

Deestä tai oikeammin peestä, tämä lokakuu meinaan - muutenkin kuin runsaiden sateiden puolesta.

Olen armahtanut kroppaani ja ottanut muutaman viikon lungimmin. Viikkokilsat ovat olleet vähissä ja ajohommia on tullut tehtyä viikonloppuisin fiilistellen. Kaikki hyvin? No ei.


Heti kun tämä vaihe alkoi, porstuasta astui sisään sokerimittarin arvoja heilutteleva pirulainen. Säännöllinen treenaaminen on luonut jalustaa hyvälle sokeritasapainolle, mutta ilmeisesti arkinen työ (vaikka sekin sisältää mm. kävelyä 5-8km per vuoro sekä fyysistäkin tekemistä) ei tuo sitä samaa. Eikä viikonloppujen ajamiset riitä tasapainottamaan tilannetta. Tai sitten vaan kroppa vetelee oman tahtonsa mukaan eikä puusta pudonnut tahdo pysyä perässä. Se mikä on toiminut yhdeksän kertaa kymmenestä onkin nyt ollut ehkä viisi kymmenestä. Ylös alas, yhteen mennään ja ympäri tullaan. Reilusta kympistä kahteen ja puoleen, horkan kautta kasiin. Korjausten jälkeen vitoseen, josta taas kohta kohti kattoa. Uu lalaa. Elämä hymyilee.


Mikä on pelottavinta ihmisen elämässä?

Vastauksia on varmasti monia, liittyen aina itse kunkin henkilökohtaisiin kokemuksiin. Veikkaanpa kuitenkin, että suurin osa meistä humaaneista on polvillaan silloin kun näppituntuma omaan itseensä (fyysisesti tai henkisesti) pettää tai on kyseenalaistettu. Vahvinkin minä rapsahtaa palasiksi kuin kuihtunut lehti, kun konehuoneessa piiputtaa. Ja diabeetikoilla meinaan piiputtaa enempi vähempi aina.

Miten sinä pystyt ymmärtämään minua, joka alan hikoilla yhtäkkiä ilman näennäisiä fyysisiä ponnisteluja? Tärisen sisäisesti ja pian ulkoisesti. Olen ärtynyt tai poissaoleva, katson lasittuneella ilmeellä täplää seinässä. Hapuilen heikotuksen keskellä, horjun kuilun reunalla peläten putoamista kuin ruttoa (oikeasta putoamisestakin on muuten kokemusta 4,5m korkeudelta...). Kun hälyrajat huutavat herätystä, hapuilet kontrollia toivossa ja sitten epätoivossa. Äkkiä jotain sokerista, luovun tästä pokerista. Ei kestä bluffata tämän mestarin edessä.

Kun saan korjaussarjaa (ei sitä alkoholipitoista) sisuksiini, tunnen varpaan päitä myöden solujen kiitollisen huudon energiasta, joka virtaa takaisin pikkuhiljaa pumpaten mieltä ja ruumista eloon. Vahinko vain, että mieli ei tahdo uskoa vauhdin riittävyyteen ja hokee korvan takana syö syö syö! Ja sinähän hyvin usein syöt. Vaikka olisit syönyt tukevan lounaan hetki sitten, olet nälkäinen kuin keväällä heräävä karhu. Kaikki käy.

Suonistossa nostetaan ahtopaineita ja soluarmeija huutaa jo stoppia sokeritulvan edessä. Joka puolelta kehoa hyökyy molekyylejä ja kanyylejä ja ties mitä lyylejä. Soluportsarit nuijitaan portilla ja valtaus on valmis. Suonistot ruuhkautuvat kohti hapantumisen esiasteita. Sinä, joka kenties seuraisit sitä kaveriasi nyt, voisit nähdä yhtäkkiä väsähtäneen näköisen haukottelevan tyypin notkumassa tuolilla, saamatta aikaan yhtään mitään. Lyijypuntit jaloissa ja käsissä.

Arvoton?

D-tautinen on kuin arvopaperi pörssissä, sahaten ylös ja alas meklareiden huutaessa tarjouksia puhelimia suut ja kädet täynnä. Annatko sinä arvoa hänelle ja millä tavalla? Osaatko nähdä fyysisen kuoren alle, pintaa syvemmälle? Sielä asuu se ihminen, joka niin kovasti koettaa joka hetki. Älä ryttää kädessäsi olevaa kuponkia, koska se saattaa osoittautua ajan kuluessa kuitenkin arvokkaaksi. Jokainen meistä on arvokas, vaikka ei olisikaan samaa massaa suuren enemmistön kanssa. Arvosta itseäsi niin voit kyetä arvostamaan muitakin. Älä pelkää, vaikka minä pelkäänkin joskus enemmän tai vähemmän.


perjantai 14. lokakuuta 2011

Ja aika kuluu...

Tuntuu yllättävän vaikealta viettää ns. välikautta. Viikot menee töiden parissa ja viimeviikkojen sateet ovat pitäneet huolen siitä, että ulos ei ole juuri huvittanut mennä. Sisätreenitkin ovat olleet viimeiset pari viikkoa pois ohjelmasta osin töiden takia ja hiljakkoin sairastamani flunssan vuoksi. Eli päivät ovat menneet pääosin muiden urheilemisen seuraamiseen ja sekös on tuntunut vaikealta.

Pääsin sentään viime sunnuntaina ajamaan pitkän siivun ulkona. Nyt jo toista kertaa peräkkäin ajoimme erään oulun seudulla vaikuttavan pyöräilyn suurkuluttajan kanssa syys-talven taitekohtaan ajoittuvan päiväretken. Viimevuonna olimme liikkeellä maastopyörillä ja ajelimme mm. jäätyneitä soita pitkin! Siisti tunne tietää ajavansa sellaisessa maastossa, johon ei ole milloinkaan muulloin mitään asiaa. Vettä oli tullut niin runsaasti syksyn lopussa, että soiden pintaan oli muodostunut vesikerros, joka sitten jäätyi yöpakkasilla. Sielä ajeltiin kuin pikkupojat hankikannolla silloin joskus lapsuudessa. Mahtava reissu se.

Tällä kertaa lähdimme liikkeelle crossipyörillä tarkoituksenamme ajaa pitkä soratielenkki pitkin Kuusamon ympäristöä. Sellainen ajettiinkin päivän aikana ja vaikka energiat olivatkin palatessa todella vähissä, kuskien fiilingit olivat korkealla. Mahtavaa hommaa kerrassaan! Tien päällä tuli vietettyä reilu 5h josta ajoaikaa kertyi 4,5h ja matkaa 102km. Näille reiteille mahtuisi kyllä enemmänkin väkeä, jatkamaan ajokautta syysajeluiden merkeissä..

Tätä kirjoittaessa katselen ikkunasta ulos; auton lasit ovat jäässä, maa kuurassa ja mittarissa -4° pakkasta. Talvi tulee vääjäämättä. Uuden vuoden taitteeseen ei ole enää kuin puolitoista kuukautta. Pikkuhiljaa katse silmäilee harjoitusmerkintöjä, kelaten takasinpäin mennyttä ajokautta. Vielä ei ole kuitenkaan yhteenvedon aika, sillä vielä ehtii ajaa. Kuten esim. viikon päästä Oulussa järjestettävissä kaikille avoimissa CX-mestaruuskisoissa:



Kuten flyeri sanoo, kalusto on vapaa ja kuka tahansa voi osallistua. Tuonne on tarkoitus lähteä viettämään vapaapäivää, tapaamaan tuttuja ja samalla vähän kisaamaankin. Lappu kun isketään rintaan niin silloin mennään eikä meinata! Team Ramppaa ja Ahistaa on valmis koitokseen!

torstai 22. syyskuuta 2011

Kauden päätös Tähtisadeajoissa

Tähtisadeajoja ei ole turhaan kehuttu tapahtumana, jossa kaikki olennaiset elementit ovat kohdallaan. Kun autokuntamme ajeli Kallioplanetaarion alueelle, ensivaikutelma tuki kehuja: jotain spesiaalia olisi hyvin pian tarjolla.

Ei mitään pröystäilevää tai sinänsä äärettömän ihmeellistä. Kuitenkin riittävästi sopivia aineksia yhdessä kattilassa: muista näkemistäni erottautuvua "kisakeskus", Kallioplanetaarion tilat, ulkoalueen telttakatokset...värikästä sakkia virittätymässä taipaleelle, joka sisältäisi mukavia nousuja, vauhdikkaita  ja ajettavia polkuja. Kuskeja sen verran paljon (reilu 200), että tunsi olevansa isommassa tapahtumassa. Mutta kuitenkin sen verran vähän, ettei kukaan hukkunut massaan; nyanssit erottautuivat, yksityiskohtia ehti makustelemaan.

Fiilikset olivat varsin hyvät lauantaiaamuna herätessä. Edellispäivän matkustus oli sujunut hyvin mukavassa seurassa. Matkustuksen päälle poikettiin Jyväskylän keskustassa murkinoimassa ja samalla tutkailemassa kaupungin sykettä. Keskustassa liikuttiin muuten todella paljon pyörillä. Kotikulmien autokansan kortteliralli puuttui lähes kokonaan katukuvasta. Nukuttuakin tuli ihan riittävästi, huolimatta neljän hengen porukkamajoituksesta. Kukaan ei onneksi sahannut tukkia!

Niin, tein muuten viimehetken kalustomuutoksen lähtöä edeltävänä iltana. Puskaradio viestitti, että alueella on satanut runsaasti vettä ja että polut olisivat mutaisia ja liukkaita. Varsin vähäinen kokemus cc-pyörällä ajamisesta poluilla yhdistettynä olosuhteisiin ei vaikuttanutkaan kovin houkuttelevalta. Jos siis meinaisi saada jonkilaista tulosta. Rekeilymeininkiinhän cyclo olisi sinänsä sopinut ihan hyvin. Niinpä pakkasin autoon 29er täysjoustoni ja vaihdoin renkaiksi 2" Geaxin Barro racet, joilla olisi hyvä tykitellä kovemmilla alustoilla. Toki samalla tiesin, että antaisin pirusti tasoitusta kaikissa nousuissa raskaan kaluston (n.13kg) myötä.

Verryttelylenkki ennen starttia konkretisoi tämän melkoisen selkeästi. Jyväskylän seudun mäet tarjoasivat aivan nokko äheltämistä keveyempienkin ajopelien kuljettajille. Polkupätkät menisivät kuitenkin sujuvasti ja tasaisemmat sorapätkät, puhumattakaan alamäistä. Startti olikin sitten sähäkkä. Etukäteissuosikit ampuivat saattoauton takaa melkoiseen matkavauhtiin ja kun en ollut riittävän hereillä, ryhmä karkasi turhan kauas heti alussa. En toisaalta halunnut ajaa itseäni punaiselle heti alussa, vaan säästelin hieman. Ensimmäinen polkupätkä alkoi reilu viisi kilometriä startista ja tajusin viimeistään siinä mokanneeni. Jouduin odottelemaan edessä äheltäviä cyclokuskeja ja muita hitaampia, kun ohi ei vaan päässyt menohaluista huolimatta. Olinkin siinäkohdassa jossain 50. paikkeilla ja keula karkasi tietenkin kauemmaksi. Turhautti, mutta omapa oli moka.

Tieosuuksilla sain nostettua sijoituksiani tasaisesti ja pikkuhiljaa poluillakin alkoi olla tilaa ajella enempi omaan tai itselle sopivaan, muiden asettamaan tahtiin. Metsissä oli totisesti märkää ja märimmät kohdat olivat melkoista mutaa. Eipä käynyt kateeksi cyclokuskeja! Kyllä oli helppoa ajaa isopyöräisellä maasturilla ja takajousituksen myötä pito oli kohtuullinen varsin sileäkuvioisista renkaista huolimatta. Ensimmäinen 31km sujui varsin hyvin ja kulkua tuntui olevan. Reitin kovimmat nousut (17-20%) sorateillä ja poluilla olivat menneet sujuvasti, mutta totisesti maksaen veroa painavammasta kalustosta. Toinen kierros sujui 45km kieppeille vielä mukiinmenevästi ja sain nostettua sijoitustani muutamalla pykälällä.


Sitten alkoi mies hyytymään, kun kovimmat polkupätkien nousut alkoivat. Reidet sähköttivät protestoiden armotonta vääntöä kohtaan ja energiaa kului kaikki röörit selällään. Sen myötä sorapätkien perusvauhditkin putosivat ensimmäiseltä kierrokselta liian paljon. Sellaista tasaisen tappavaa hyvää vauhtia ei jaksanutkaan enää pitää yllä. Huomasinkin ajavani yksin, edessä olevien muutamien selkäkuvioiden karatessa kaukaisuuteen. Toisaalta eipä perässäkään kuulostanut tulevaan ketään. Siinäkin muuten yksi syy sille, että perusvauhti tipahti liikaa lenkkivauhtien tasolle. Ilomäen rankat punnerrukset olivat sitten viimeinen niitti ajovauhdeille ja loppukilometreillä joutui jo psyykkaamaankin melkoisesti itseään. Piti käskyttää sen sijaan, että ajo olisi vain tullut selkäytimestä. Maaliin selvittiin kuitenkin ja aikarauta pysähtyi aikaan 2.49.33 ja mittarissa oli matkaa 63km. Lieneekö kilometri liikaa, kun järjestäjän mukaan kierroksen mitta olisi ollut 31km?

Sijoitus oli miesten 60km sarjassa 29. mihin voin kuitenkin olla ihan tyytyväinen. Alun kovemmalla tykityksellä olisin ehkä päässyt ensimmäisistä polkupätkistä nopeammin etenemään soralle ja sitäkautta saanut perussijoitukset korkeammalle. Ehkä tuosta ajasta olisi saanut viisi-kymmenen minuuttia pois sillä tavoin. No, tietääpähän seuraavalla kerralla niksit tuohon. Ajon jälkeen tuumailin suoriutuneeni yllättävänkin hyvin reissusta, ottaen huomioon myöhäisen ajankohdan. Kuntohuippu ajoittui kuitenkin keskikesään ja elokuussa sain ulosmitattua vielä toisen ratakisojen aikaan. Totta sitä ei ole pilannut ajovirettään turhalla reenaamisella näin syksyn koettaessa :) Työelämään siirtyminen toki näkyy juuri tässä; viikkokilometrit ovat olleet vähäiset verrattuna alkukesään. Toisaalta kone oli sen myötä herkällä ja otti ainakin kierroksia: keskisyke 167 ja maksimit 192.

Sokerihommat osuivat tällä kertaa melkoisen nappiin. Aamusokeri oli 6.2 seitsemän maissa. Vähensin pitkävaikutteista insuliinia aamupalan yhteydessä kuudesosalla ja annostelin ateriainsuliinin syömisien mukaan (3 yksikköä Novorapidia). Tuntia ennen starttia söin banaanin ja join hieman urheilujuomaa. Otin ensimmäisen energiageelin startista 40min eteenpäin ja toisen 1h 40min kuluttua. Kahden tunnin kohdalla söin puolikkaan energiapatukan. Energiajuomaa kului pari litraa.

Maalissa oli tankit tyhjät; vartti maaliintulon jälkeen sokerimittari näytti lukemaa 5.6. Eli todella nappiin meni energiatankkaus. Ei mitään tuntemuksia laskevista tai nousevista sokereista, vaan sellaista tasaista hyvää virtaa ja vetoa. Onnistuisipa tämä aina noin hyvin. Kesällä kun useammassa kisassa tuli ajettua varhaisille hypoille ja kärsittyä sitten energiavajeesta sitäkin kautta.

Kallioplanetaarion sauna kruunasi päivän reissun. Mukava oli rentoutua lämpimässä, muiden kuskien seurassa ja kuulostellen juttuja päivän ajoista ja monesta muustakin asiasta. Puhtaana oli mukava istua ruokapöytään ja sipaista napa täyteen makaroonilaatikkoa ja maittavaa salaattia. Pullakaffet siihen päälle ja avot! Palkintojen jako saatiin pidettyä hyvässä aikataulussa ja mukava oli seurata eri sarjojen parhaiden palkitsemista. Meidän autokunta keräsi hyvät sijoitukset: Miesten 60km 1. / 9. / 29. ja naisten 60km 8. Ei huonosti!

Tähtisadeajot lunastivat odotukset, ajo- ja kisakausi oli mukava päättää hyvissä tunnelmissa. Ensivuonna pitää mennä uudestaan ja luulenpa, että jatkossakin niin usein kun kuski on vain kykeneväinen ajamaan. Nyt nauttimaan syksyn keleistä!

tiistai 13. syyskuuta 2011

Rossia!

Kuukausi on vierähtänyt töiden merkeissä ja treenailut ovat muuttuneet sen myötä malliin lyhyttä ja terävää. Pitkät viikkolenkit ovat historiaa, mutta tässä vaiheessa syksyä se ei ole haitallista. Oikeastaan edes kohtuullistakaan ajovirettä on helpompi ylläpitää näin. Jotta poikkeus vahvistaisi säännön, tuli sentään ajettua ajokauden 11. yli sadan kilometrin lenkki viikko sitten. Kuusamo-Taivalkoski-Kuusamo -kuntotapahtuma sujui aurinkoisessa syyskelissä ja hauskaa oli. Itseasiassa tuo reissu oli ajokauden helpoin yli satasen lenkki, joten ehkäpä loppukesän ja syksyn vähäisemmät peruskilometrit ovat tehneet ihan hyvääkin. Matkaa kertyi kaikkiaan 131km, joten loistava pk-lenkki tuli vielä kisakauden jälkeenkin.

Maastopyörääkin on tullut ulkoilutettua ahkerammin kuin kesällä, kävinpä ajamassa Pyhä XCO:nkin elokuun lopussa. Ensimmäistä kertaa tuli kokeiltua sitäkin lajia ja täytyy todeta, että XC on kyllä brutaalin vaativa laji. Paukusta kaasu pohjaan ja sama meno jatkuu kierroksesta toiseen, riippumatta maaston teknisyydestä. Hyvin selvisin kuitenkin, vaikka jäin selvästi lajin erikoismiehille. Jäin viimeiseksi (eli 5.ksi) M40-sarjassa, mutta ero oli vain 20min voittajaan, joka nyt sattuu olemaan käsittämättömän kova maastokuski (ja maantiekuski ja...). Kaivakaa tuloksista kenestä on kyse :) Tämä ensikosketus XC-kisoihin tuotti XCO-cupin M40-sarjan 14. sijan, joten mikäs siinä :) Kannatti lähteä kokeilemaan!

Uutta kalustoakin on ilmestynyt talliin. Nimittäin cyclocrossipyörä, joka onkin ollut hankintalistalla.

 


Kyseessä on Cuben x-race pro 2010, jonka sain hyppysiini sopivasti sisäänajettuna, mutta kaikinpuolin toimivana. Muutamia testilenkkejä tehneenä ja työmatkaa ajaneena hyvältä tuntuu. Sorateillä on mukava ajella 35mm Racing Ralpehilla ja toimivathan nuo poluillakin. Yhdet OTB:t tuli kiskaistua heti kärkeen, joten sama meininki jatkui kuin aikanaan maasturinkin kanssa :) Onneksi ei tullut kuskille pintakolhuja vakavempia seuraamuksia. Eilen kävin ajamassa ensimmäisen happolenkin ja tykittely soralla ja poluilla onnistui mainiosti. Hivenen maantiepyörää pienempi runko (55cm vs. 53cm) toimii tässä yhtälössä erinomaisesti.

Maastopyörän hankinnan jälkeen ajoin heti tuoreeltaan Luoston maratonin, nyt tuli laitettua ilmoittautuminen Tähtisadeajoihin Jyväskylään. Lähden ajamaan reitin cyclolla, vaikka hiukan arveluttaa 60km matka vielä itselle uudella välineellä. Mutta mitä olen ennakkojutuista ymmärtänyt, reitti pitäisi olla ajettavissa cyclollakin ihan hyvin. Eikä toisaalta houkuta lähteä puskemaan Keski-Suomen mäkiä 13km täysjoustolla, jos valittavissa on 9kg:n cyclocrossipyörä! Sopivasti vauhtia, mutta myös leppoisampaa fiilistä, niin eiköhän se hyvin mene. Mukava päästä taas ajamaan uuteen ympäristöön ja uuteen ajotapahtumaan!

perjantai 19. elokuuta 2011

Kilvan-ajoa

Kisarupeamasta on selvitty!

Lauantain maantiekisa sujui ennakkoarvelujen mukaisesti; päivän 76km päälähtö (jossa ajoivat Miehet, Naiset, M35 ja M50 -luokat) pärähti hajalleen 10min lähdöstä Konttaisen teknisessä, jyrkimmillään n.13%:ssa nousussa. Kisaa ajettiin sen jälkeen pienemmissä ryhmissä. Jaksoin nousun yllättävän hyvin, viikon lepotauko oli siten tehnyt tehtävänsä. Kuten kesän aikana on tullut muissakin kisoissa selväksi, perusvauhti ei vaan riitä pysymään porukoissa. Jaksan ajaa 34-35kmh keskareilla, mutta kovempaan vauhtiin jalka ei vielä riitä. Kärki ajoi tässäkin kisassa lähes 40kmh keskinopeuksilla ja omankin M40-sarjan kärki 37-38kmh vauhdeilla. Kartalla kuitenkin ollaan ja ensikesänä toivottavasti jo tuntumassa.

Ajelinkin kisan osana neljän kuskin ryhmää, jossa koetettiin pitää taisen kovaa vauhtia vuorovedolla ajaen. Se onnistuikin hyvin, tosin toisella kierroksella Konttaisen jälkeen alkanut rae- ja rankkasade hidasti väkisin vauhtia 15km pätkällä. Likomärkänä ja kylmissään (lämpötila laski alle +10 asteeseen) meno oli kankeaa. Vaativa, paljon mäkeä sisältänyt kisareitti tultiin kuitenkin läpi, sijoittuen M35-lähdön häntäpäähän. Aikaeroa tuli kärkeen vartin verran, loppuajan ollessa 2h 12min. Omasta M40-sarjasta lohkesi toinen sija ja samalla P-SM-hopeamitali.

Seuraavan päivän ratakisat ajettiinkin sitten aurinkoisessa kelissä. Ennakko-odotukset olivat epävarmat, kuinka kroppa pelaisi edellisen päivän jäljiltä? Aamupäivän ohjelmassa oli 1km aika-ajo, kahden maita 3km aika-ajo, sekä loppukuorrutuksena kolmen jälkeen iltapäivällä 4km joukkueaika-ajo. Kilometrin aika-ajon olin ajanut kerran aiemmin harjoituksissa, aikaan 1min 36s. Tarkoittaen noin 10 sekunnin eroa todennäköiseen kärkikuskiin. Muita matkoja en ollut ajanut aiemmin.

Etukäteisajatus oli ajaa kilometrin veto aluksi hitusen passaten ja loppuun kirien. Väitysten arpominen kuuluu lajiin, päädyin suht tyvenestä kelistä johtuen 53/16 yhdistelmään. Menisi sitten syteen tai saveen! Voimien ehtyessä ajosta tulisi karmeaa jyystöä viimeisillä sadoilla metreillä. Ajon toteutus oli toinen: paukusta kaikki peliin...näin se lapsen mieli muuttui! Kiihdytys sujui varsin hyvin, siihen ei jäänyt jossiteltavaa. Viimeiselle kierrokselle lähdettäessä olin kuitenkin aivan hapoilla! Pyöritys vain hidastui ja hidastui ja hapot pursusivat korvista! Maalin jälkeen pänni, olin varma että nyt mokasin ja hyydyin viimeiseksi.

Ajelin vedon jälkeen rullilla palautusta ja odottelin tuloksia...siitäpä se JYTKY sitten tulikin taululle: M40-sarjan P-SM hopeaa ajalla 1.28.029!! Olin kuin puulla päähän lyöty! Ilmeisesti muut olivat hyytyneet vielä enemmän viimeisellä kierroksella, lukuunottamatta voittajaa. Välimaan Pekka ajoi hienosti mestariksi ajalla 1.26.223. Pronssimies Karvosen Timo jäi minulle pari sadasosaa.

Tämän jälkeen olikin paineet pois. Otin pitkät matkat oppimisen kannalta. Kolmonen meni 53/18 välityksellä hieman liiankin pyörittelyksi, ajoin neljänneksi vaatimattomalla ajalla 5.05,0 voittajan ajaessa 4.41,0. Pronssi jäi sekin noin 9 sekunnin päähän. 17-piikkisellä olisin ollut hieman lähempänä, mutta todennäköisesti mitaleille en olisi siltikään jaksanut.

Neljän kilsan joukkueajo sujui Cycloksen kakkosjoukkueessa ajaen hyvin. Mukana oli M16-sarjalainen sekä kaksi M50-sarjan miestä minun lisäksi. Siihen nähden, että emme olleet aiemmin ajaneet joukkueena suoritus meni nappiin: vetovaihdot sujuivat hyvin kierroksen välein, kommunikaatio pelasi. Maaliin tultiin kolmella miehellä, yhden jäädessä (kuten sallittua on) matkalle vauhdin ollessa liikaa. Jäimme tuloksissa viidenneksi eli viimeiseksi, ajan (6.44.1) ollessa lähes minuutin heikompi kuin todella hienosti ajanut OTC:n joukkue (5.50.9). Cycloksen ykkönen ajoi kuitenkin kolmanneksi kolmen miehen joukkueella ajalla 5.59.0.

Joten, kisaviikonloppu sujui todella hyvin omalta kohdalta ja järjestelyt menivät seuran puolesta myös mallikkaasti. Kisojen eteen tuli tehtyä kymmeniä tunteja valmistelevaa työtä, niin paperihommia kuin esim. radan merkkausta reitillä. Siihen ajot päälle, joten patterit tuli tyhjättyä taas vähäksi aikaa. Vitriinissä killuu kuitenkin pari P-SM hopeamitalia ja saatu palaute kisoihin osallistuneilta on ollut positiivista. Kuusamoajon vaativaa reittiä on kehuttu laajasti, eikä suotta. Siinä meillä on valmis reitti tulevia kisoja varten.

Täältä tuloksiin

Maanantaina koettikin sitten jälleen uusi vaihe elämässäni, nimittäin aloitin työt Kuusamon Liikuntahallilla hallivalvojan hommissa 07.00. Nyt, kun eka työviikko alkaa olla takanapäin, voi jo tunnustaa että ensimmäinen päivä oli raskas...saas nähdä, miten treenit ja ajot mahdollistuvat vuorotyöläiseltä jatkossa? Vuorolistoilla näyttäisi olevan kuitenkin vapaitakin, joten eiköhän tässä jatketa mahdollisuuksien mukaan harjoittelua.

Syksyllä olisi vielä tarjolla mielenkiintoisia tapahtumia, maastopuolella erityisesti. Taidankin jatkossa siirtyä enempi Kari Kalastajan ohjaamoon!

lauantai 6. elokuuta 2011

Näillä mennään

Niin se lapsen mieli muuttuu, totesi eräs tenavatähti antaessaan keikkahinnaksi 500e kovemman lukeman ennakkoneuvotteluista poiketen.

Vannoin mielessäni Pyhän ikureiden jälkeen, että nyt saa maantielähdöt riittää tältä kaudelta. Muutama viikko hyvää treeniä ja lepoa saivat ilmoittautumaan Kuusamoajon 76km maantielähtöön ja seuraavan päivän P-SM ratakisojen kilsalle ja 4km joukkueajoon, jos saadaan kakkosjoukkue kasaan.

Kisavalmisteluja on tehty siihen malliin, että odotettavissa ovat hyvät kisat. Reittiä voisi luonnehtia haastavaksi. Kuten kuvailin paikallislehden haastatteluun, sisäinen mäkikauris on syytä kaivaa esille viimeistään nyt. Mäkeä riittää reilusti. Brutaalia jyrkkää ja pidemmällä matkalla tasaisesti nostavaa. Eli tiedossa on kärsimystä koko rahan edestä. Toivottavasti hienot maisemat jäisivät kisaajien mieleen: Ruka, Konttainen ja saapuminen Petäjävaaran suunnasta Tahkolanrannan maalaisidylliin.

Kilpailulähtöjen yhteydessä ajetaan myös kuntoajo nimeltä Konttaisen Lenkki. Suosittelen kaikille kuntoilijoille! Reitin alkuosa noudattelee kisareittiä, mutta jatkuu sitten Petäjävaaran tienristeyksestä kohti Jyrkänkoskea. Vasemmalle jää upeat Vuotungin vainiot. Reitti suuntaa Jyrkänkoskelta kohti Tuovilaa. Ennen Kapustavaaran nousuja tie kääntyy oikealle Heinolanvaaraan, jatkuen kohti Nissinvaaraan mukavia maisemia. Sitten tullaankin VT5:lle, josta jatketaan takaisin kohti Rukaa. Reitti koukkaa Rukajärventielle, jossa kuntoilijat saavat nautiskella jälleen hienoista, kumpuilevista maisemista. Tahkolanrannan tien risteyksestä eteenpäin ajetaankin sitten jälleen kisareitillä, joten kuntoilijatkin pääsevät maistelemaan loppukilometreillä samoja makuja kisaajien kanssa. Rukanriutantietä lasketellaan mukavasti kohti kuntoajon maalia. Mittaa tälle kierrokselle tulee n.73km ja mukana kulkee huoltoauto, tarjoten teknistä apua ja ravintohuoltoa. Reitillä tulee olemaan myös yksi kiinteä huolto, ennen Jyrkänkoskea. Kannattaa varautua kuitenkin juomalla ja energialla, ajamista kuitenkin riittää.

Toivottavasti kisat houkuttelevat yleisöä kannustamaan. Saataisiinpa esim. Konttaisen nousuun samanlainen ihmismeri tien reunoille, kuin suuremmissa kisoissa maailmalla! Silloin olisi upea ajaa vaativaa nousua ylös! Konttaisen nousun päällä oleva P-paikka on kuitenkin erinomainen tukikohta kisan seuraamiseen. Siitä kävellen nousua alemmas niin saa seurata hyviä ilmeitä perusteellsesti. Rukan S-marketin ympäristö ja Pirunkirkon seutu ovat myös hyviä paikkoja seuraamiseen. Kuntoilijoiden menoa voi katsella Nissinvaaran tai Tuovilan seutuvilla, eikä ole pitkä matka keskustasta.

Sunnuntaina, jos vain sääherrat suovat, ajetaan Kuusamon keskusurheilukentällä P-SM ratakisat. Ohjelmassa on henkilökohtaisia aika-ajoja 500m-3km:iin asti ja sitten joukkueajot. Tulkaapa katsomaan, kuinka tartaanilla ajetaan ja lujaa!

Omalta kohdalta voi vain todeta, että näillä mennään (copyright Pena Matikainen). Ajetaan niin maan penteleesti!

Täältä löydät tietoa kaikista ajotapahtumista 13.-14.8.2011

maanantai 1. elokuuta 2011

Ajopäiväkirjasta

Pyhän kisojen jälkeen tuli lepäiltyä kolme päivää tehden kaikenlaista muuta, kuin pyöräilyyn liittyvää. Loppuviikosta kokeilin tuntemuksia parilla lyhyellä lenkillä. Palautuminen oli edelleen kesken, eikä ajo maistunut. Seuran yhteislenkki viikko kisan jälkeen sujui sitten mahtavissa fiiliksissä. Kroppa oli palautunut ja meno maistui. Kummallista, kuinka pääkoppakin alkoi taas uskomaan, että kyllä se siitä suttaantuu. Mitäpä ei hyvä yhteislenkki korjaisi!

Palasin siis sorvin ääreen ja lähestyin "uutta tulemista" monipuolisuudella.

Tein seuraavalla viikolla pari hyvää vetoharjoitusta ja kävin ajamassa maastossakin. Mainiota puuhaa! Tosin se "huono" puoli maastofillaroinnissa on, että välinespeksaus tahtoo nostaa päätänsä. Ajaessa kun alkaa miettimään pyörän säätämistä paremmaksi...se kuuluu toisaalta tähän hommaan. Lompakko saisi olla vain paksumpi! Kävin tekemässä mäkitreenitkin Kapustassa viikko sitten ja totesin mäen nousevan todella hyvin verrattuna kevääseen - taas mukava positiivinen merkki kehityksestä.

Sen jälkeen kokeilin kotiradan harjoitustempoa. 10.2km meni aikaan 0.15,24, joka on hyvä tulos minulle. Tällä kertaa kokeilin ajaa kovemmilla kampikierroksilla kuin edellisellä kerralla. Kattila pääsi "palamaan pohjaan". Sykkeet karkasivat alusta lähtien liian ylös (182/190) ja hapot iskivät käännön jälkeen rajusti kroppaan. Siihen nähden oikeinkin hyvä loppuaika.

Viime lauantaina suuntasin jälleen maastopyöräilemään. Mikä parasta, kohteena oli Pohjoisen Suomen maastopyöräilyn mekka, Iso-Syöte. Sain ajoseuraa Oulusta, kokeneita harrastajia, joiden mukana olisi hieno ajaa oppien.

Mikä reissu olikaan! Ajoimme hotellilta alas luontokeskukselle vauhdikasta sora/kivituhkapintaista alamäkeä ja polkuja, joten luulot otettiin pois välittömästi. Luotonkeskukselta suunnattiin Toraslammen taipaleelle ja sen jatkoksi ajoimme Pitämävaaran lenkin. Lopuksi nousu takaisin Hotelli Iso-Syötteen pihaan, noin 2km ja kovimmat nousukulmat 14% luokkaa. Kokonaismatkaa kertyi 60km ja ajoaikaa meni 4h 30min. Kolmeen tuntiin ajo maittoi ihan hyvin, mutta sitten vähäinen maastoajokokemus nosti päätänsä, kun yläkroppa alkoi väsymään. Sen jälkeen reitin kivet, kuopat ja juurakot löytyivät erityisen tehokkaasti hidastamaan matkaa.

Kohokohtia olivat mm. Pärjänjoen ylitys. Vettä oli pohkeeseen asti, onneksi se oli kuitenkin yllättävän lämmintä. Vajaat 13kg painoinen pyörä olkapäille ja siitä vain kahlaamaan askel kerrallaan yli! Virta oli sen verran voimakas, että jalka liikkui sen mukana alavirtaa kohti aina kun otti askeleen. Tarkkana sai olla ja hakea tasapainoa ajokengän alla. Yli kuitenkin päästiin!
Pitämävaaran lenkillä on yksi seinäjyrkkä nousu, jota ei ajamalla nousta. Hyvä että jaksoi työntää pyöränsä ylös. Kolmantena jäi mieleen itselleni vaativa ja vauhdikas lasku jossain tämän reitin loppupuolella. Vähäinen ajokokemus pantiin siinäkin koetukselle.

Mahtava reissu, jossa oppia tuli koko rahan edestä. Kertaakaan en kaatunut, vaikka useasti piti jalkautua. Joitakin kohtia pääsin paremmin kuin ajokaveritkin, mikä antoi itseluottamusta. Sain ajaa fyysisen suorituskykyni ylärajoilla, taitojani haasten. Maisemat olivat mahtavat, luonto todella upeaa. Ajovauhti kun oli pääosin sen verran hidasta, että sitäkin ehti havainnoimaan. Energiat riittivät hyvin, juomat loppuivat loppunousun alussa (pari litraa meni, enempi olisi parempi, mutta vaatisi juomarepun). Sokerimittari näytti hotellilla 5.1 lukemaa, joten vaativan reissun tankkaus onnistui mallikkaasti.

Reissun kuvia löydät ajokaverin sports-trackerin profiilista finmoto


Su-aamuna herätyskello herätteli sunnuntailenkille. Neljän miehen ryhmällä kävimme ajamassa tulevan Kuusamoajon kisareitin. Jalat olivat totaalisen tyhjät ja kaikki reitin lukemattomat nousut (Konttaisen nousu erityisesti) olivat aikamoista painimista. Tasaisella pystyi sentään jonkinlaista vauhtia pitämään. Kolmen ajotunnin ja 87km jälkeen mies oli täysin hyyteessä. Nyt onkin sitten hyvä pitää ajotaukoa ja antaa kropan palautua parin viikon ajoista. Jospa se kesän toinen kuntopiikki nousisi sieltä ylös herkistelyjen jälkeen.

Vuoden pyöräilyjen trippimittariin pyörähti 5176km ja ajotunteja on kasassa parin sadan verran. Edistystä on tapahtunut näissäkin, vaikka mitään itseisarvoja eivät olekaan. Tulee mitä tulee.

torstai 14. heinäkuuta 2011

Tempopyörien estetiikkaa

Lauantaina oli mahdollisuus seurata ISM-kisojen tempoajoja ja samalla tietysti tuli näpsittyä kuvia hienoista pyöristä. Tempopyörät ja ufomaiset ajoasut ovat olleet meikäläisen kiinnostuksen kohde jo nuorena poikana. Muistan ihmetelleeni erikoisia pyöriä, niiden muotoja ja värejä. Tässä muutamia otoksia, mitä ehdin muilta hommiltani tallentaa. Yksi Isaacin kelta-valko-musta (muistaakseni) värinen pyörä jäi tallentamatta, harmittaa! Selkeä, yksinkertainen mutta erittäin hieno! Klikkaamalla kuvaa saat sen isommaksi.














maanantai 11. heinäkuuta 2011

Ikurien vikurit

Olo on juuri nyt kuin katujyrän, mankelin ja kivimurskaamon alle jääneellä. Ei fyysisesti, mutta lähinnä henkisesti. Eilen sunnuntaina ajoin ISM-maantiekisan M40-sarjassa, matkana 120km. Samassa lähdössä oli M45:t ja taso sitä kautta kova meikäläisen tapaisen aloittelijan näkövinkkelistä. Reilu neljäkymmentä kuskia, joista jokainen on treenannut ja ajanut vuosia. Minä kaksi. 

Marraskuussa asetin kuitenkin tavoitteeksi osallistua ja ajaa tämä kisa läpi, kävi miten kävi. Toukokuussa ajetut Barentscupin esikisat osoittivat, että saappaat ovat hurjan isot. Ei riittäneet silloin meikäläisen rahkeet ja realismi nosti päätänsä mitä lähemmäksi ikureita tultiin. Välissä ajetut Tervaetapit antoivat kuitenkin positiivisia juttuja ja henkistä työtä piti tehdä realisti-minän karkoittamiseksi taka-alalle. Mitä hyötyä olisi lähteä viivalle valmiiksi luovuttaneena? Kysehän oli kilpailusta. Silloin laitetaan kaikki likoon, kävi miten kävi. Suorituksen kestäessä reilu 3h mitä vain voisi sattua. 

Päätin lähtöviivan ryhmityksessä, että otan näissä kekkereissä kaiken hyödyn irti niin kauan, kuin voimat riittävät: ajan porukan keulilla, olen aktiivinen, nautin vauhdista. Jos kaadutaan niin kaadutaan sitten rytinällä. Tuskaa ja kärsimystä olisi kuitenkin tiedossa jossain vaiheessa, joten sitä ennen pelko pois. Silläkin uhalla, että voimia kuluisi liikaa. Kyse oli valinnasta: laistaa kannella näkymättömissä, säästellen? Kestäen sillä tavalla hivenen pidempään? Vai ajaa aktiivisesti, saada kokemusta, katsoa kilpakumppaneita silmästä silmään? Itse tietäen korttitalonsa hataruuden, toisten siitä mitään tietämättä. 

Minut ryhmitettiin lähtöön ensimmäisenä, pienimmällä numerolla. Ajattelin, että no ainakin saa olla keulassa heti alkajaisiksi. Serpentiin laskettiin jarrutellen kahtakymppiä ja kisa käynnistyi tasamaalla kun kaikki olivat kyydissä mukana. Minä keulilla, seurakaveri myös. Ensimmäiset kilometrit mentiin juuri sopivasti, ei rykimällä. Ajattelin, että jos tämä näin etenee niin ei ole mitään hätää - eikä ollutkaan. Viisi kilometriä startista ja seurakaveri lirahti irti aivan yllättäen! Tuskinpa tarkoitti itsekään lähteä repimään, mutta jostain syystä pieni vauhdin lisäys lievään nousuun sai miehen karkaamaan. Minä löin samantien vauhdit alas pysyen silti keulaporukoissa. Ero kasvoi vähitellen, minä olin keulan telaketjussa mukana. Ajoitin vain omat vuoroni jokaisen pieneen nyppylään ja laskin vauhtia aina omalla vuorolla kilometrin kaksi, jotta eroa syntyisi mahdollisimman paljon.

Tilannehan oli kuitenkin aika järjetön seurakaverin kannalta, kisaa oli vasta alussa ja pääjoukossa kymmeniä kuskeja jotka olisivat voineet oikeasti ajaa irtioton kiinni halutessaan. Mutta yritys on aina kunnoitettavaa. Pikkuhiljaa pääjoukosta alkoi porukoilla mennä hermot ja joku yksinyrittäjä lisäsi välillä kaasua. Iskin välittömästi heidän kantaansa ja vetointo sammui siihen. Ajattelin, että pelataan nyt tiimipeliä kaikin tavoin, vaikka homma ei oltukaan sovittu etukäteen. Väistämätön kuitenkin tapahtui ja irtiotto ajettiin kiinni n.25km ajon jälkeen. Itse en suostunut vetämään metriäkään ja siinä suhteessa ajoin kuten tuossa tilanteessa pitääkin.

Tämän jälkeen ajettiin hivenen reippaammin, ei kuitenkaan mitään ylivoimaista vauhtia. Päinvastoin, myötätuuleen oli nautinto ajaa rennon kovaa. Pelkosenniemellä oli reitin kääntöpaikka, Andy McCoyn patsaan läheisyydessä.



Lienekkö Andyn patsastelu aiheuttanut herroille muuta ajateltavaa, kun käännön jälkeen yksi kaveri iski irti ja minä perään. Oletin muiden seuraavan kiihdytykseen. Vauhti oli vastatuuleen reipasta neljääkymppiä, joten nyt tehtiin ensimmäistä kertaa töitä kunnolla. Vilkaisu taakse ja hämmästyin huomatessani pääjoukon sadan metrin päässä takana! Meikäläinen irtiotossa! Ajattelin, että no perkules annetaan sitten mennä jonkin aikaa. Vaikka samalla tiesin, että nyt on mies liian isoissa saappaissa! Reitin kääntyessä sivutuuliosuudelle otin virtuaalihatun kouraan ja palasin ruotuun - kone meni liikaa punaiselle liian aikaisin. Sillä menolla sammuisin ennen ensimmäisen kierroksen täyttymistä. Niinpä tankkasin rauhassa, laskin pulssia ja odottelin pääjoukon tuloa...ja sujahdin muina miehinä takaisin ryhmitykseen. Eräs olympiatason urheilija antoi tunnustusta (yltiö)rohkeasta yrityksestä, joten kannattipa tuo kokeilla miltä maistuu karkulaisena olo. Niin, se toinen karkulainen ajettiin ylös myös ennen toisen kierroksen alkua.

Ensimmäinen kierros täyttyi ja kisa sai uutta väriä kuin isot pojat heräsivät ja puolenkymmentä miestä karkasi pääjoukolta. Se tiesi vauhdin nosua pääryhmäänkin ja minun keulassa ajo oli historiaa. Pysyttelin kuitenkin ryhmän puolessa välissä ja hivenen edempänäkin, jotta haitariliike ei olisi liian isoa. Pyhältä Vuostimoon tultiin vielä ihan hyvässä hapessa, vaikka töitä sai välillä tehdä reippaammin. Vuostimon jälkeen tultiin puhtaalle myötätuuliosuudelle ja silloin ajettiin jo oikeasti kovaa. Pitkät pätkät tultiin 60km/h ja perusvauhdit olivat 40-50km/h. Samalla minun kone meni varatankille. Otin kyllä energiaa sisään, koetin juoda mutta...huomasin n.80km ajon jälkeen olevani enemmän joukon perällä kuin keskellä. Haitarin palkeet pumppasivat ryhmää ja minun keuhkojani samaan tahtiin enempi kasaan kuin täyteen. Viisi kilometriä ennen kääntöä jäin ensimmäisen kerran parin metrin päähän kitumaan. Mies putkelle, katse alas ja kaikki peliin - häntä tuli kiinni. Hetki mentiin taas mukana, kunnes kilometri ennen kääntöä tipahdin uudestaan. Ajattelin tuskissani, että ei tämä tähän jää ja ajoin vielä kerran hännän kiinni. Sitten tultiinkin jo kääntöön 90km kohdalle. Irtiotto jatkoi vauhdilla ja pääryhmästä iskettiin tosissaan perään, porukan hajotessa kahteen osaan. Ja minä sielä kuoleman paikalla.

Selkäranka naksahti poikki eikä mitään ollut enää tehtävissä. Olo oli sairas, surkea, pettymys ääretön. Katkeaminen tapahtui ja vaikka se oli hyvin todennäköistä jo lähtiessä, asiaa oli äärettömän vaikea hyväksyä. **tutti. Painuin henkisesti asfaltin alle, kropan tuntuessa pahoinvoivalta. Oksetti. Vastatuuli painoi loputkin vauhdit alas, nopeusmittarin näyttäessä lukemia jotka olivat surkeita. Käänsin mittarin alas näkökentästäni. Eteen ei kestänyt katsoa, koska sielä näkyi pääjoukon häntä kaukaisuudessa. Tuijotin metrin päähän eturenkaasta, ajatellen että nyt riittää tämä eläinrääkkäys. Keskeytys ei ollut vaihtoehto, maaliin menisin vaikka pää kainalossa mutta sen jälkeen tuska saisi loppua. Maantieyhteislähdöt olisivat tältä kesältä ohi.

Paha olo jatkui, onneksi viimeinen pullo puhdasta vettä lievitti. Olo viittasi siihen että nyt oli liikaa hiilareita sisässä ja paha olo johtui siitä. Urheilujuomaa ei pystynyt juomaan pisaraakaan. Minuutit tuntuivat kymmeniltä, ajattelin jääväni ikuisuuden päähän muista.

Jostain syystä päätin ottaa vielä yhden energiageelin ja katsoa, auttaisiko se. Vettä perään puolilitraa. Vauhti sellaiseksi, missä tuntuisi vähiten kipua....ja katso, hetkisen kuluttua tuntemukset paranivat hitusen. Ei paljoa, mutta sen verran, että sain vauhdin taas päälle kolmen kympin. Viimeinen vitonen enää...

Viimeisellä kilometrillä tuli ensimmäisen kerran mieleen, että edessä olisi vielä n.8% nousua muutama sata metriä ennen maalia. Usvassa survoin mäkeä ylös, kituen viimeiseen asti. Jostain syvältä kumpusi tahtoa ottaa loppukiri ja mies hyppäsi putkelle runttaamaan hivenen lisää....ikinä ei ole tuntunut missään niin pahalta kuin siinä maalin jälkeen pää ohjaustankoa vasten huohottaessa. Ääretön pettymys purkautui samaan aikaan, musertavana. Kaikki oli puristettu ulos mitä vain oli minussa olemassa. Mitään ei jäänyt jäljelle.


Tätä kirjoittaessa mielessä on yhä se viha sitä tosiasiaa kohtaan, että ei pärjää. Vihaan sitä tunnetta, ettei voimat riitä. Olen sitä maistellut nyt niin usein, toki itseäni kovempia vastaan. Faktat ovat musertavia. Parin vuoden harjoittelulla ei näillä ikävuosilla päästä kovempaa. Lisättynä sitten nämä vaivat, joiden vaikutuksista ei vieläkään osaa sanoa mitään varmaa. Mikä menee kunnon piikkiin, mikä vaivojen? Haluan edelleen uskoa, että suurin osa on kiinni siitä, että vauhtikestävyys loppuu, voima loppuu, happi loppuu. Sitä vastaan pystyy tappelemaan aikansa, mutta jossain vaiheessa naksahtaa. Nyt naksahti reilun kahden tunnin ja 90km ajon jälkeen, joka mentiin n.38,5kmh keskituntinopeudella. Olin varma, että se paha olo johtui korkeasta sokerista, mutta tilanne olikin päin vastoin. Hotellihuoneella mittari näytti lukemaa 6.4, eli hypothan ne olivat jo ovella siinä pahan olon kohdalla. Onneksi otin sen geelin, muutoin en olisi välttämättä selvinnyt maaliin. Jos analysoidaan tankkausta, niin 5 geeliä oli ok, mutta pari litraa nestettä liian vähän. Nesteestä saatava energia ja kivennäisaineet jäivät liian vähäiseksi, kun viimeisellä tunnilla ei kyennyt juomaan muuta kuin vettä. Eli taitaapa olla syytä vaihtaa juomamerkkiä? Gutzy ei ilmeisesti kuitenkaan sovi vatsalleni.



Jospa vielä kuitenkin jaksan jahka tästä toivun. Jaksan kääntää uusia sivuja ja luoda sinne tekstiä ja kuvia sen sijaan, että lukisin jonkun toisen valmiita tarinoita. Yksi treenivuosi lisää ja katsotaan sitten, miltä näyttää. Joko vauhti riittää pysyä edes mukana? Jos ei niin sitten saa maantieyhteislähdöt jäädä. Sitten vedän johtopäätökset siihen, että vaivat haittaavat liikaa.

Siihen asti luotetaan omiin kykyihin, kasvatetaan sietoa ja kehitytään.

Tulokset täältä  
p.s kokonaisaika parani kuitenkin keväästä 16 minuuttia, joten täytyy olla siihen tyytyväinen. Plus ekan kierroksen aktiiviseen ajamiseen keulaporukassa.

perjantai 1. heinäkuuta 2011

O tempora!

Kevät-talvella ajattelin kotiradan kympin harjoitustempon suhteen niin, että jos saan parannettua aikani alle 16 min. voisin olla kohtuullisen tyytyväinen. Alla oli Storck Scenario ja siinä vielä aputangot, joten kalusto oli ihan eri mallilla kuin edelliskaudella. Kesäkuun alussa kirjautui uudeksi ennätykseksi +16°C ja tuulisessa kelissä 15.56 ja mies oli hämmentynyt. Näinkö äkkiä se menikin rikki?

Tästä pariviikkoa eteenpäin, samat asteet mutta tyyni keli ja kello pysähtyi aikaan 15.36. Ensimmäistä kertaa kävi mielessä, että 14.xx alkuinen aika olisi minunkin kohdallani ihan mahdollinen joku päivä, mutta eiköhän se olisi ensi kesän heiniä...tämän jälkeen ajoin Tervaetapit ja Montan 10,9km tempokin meni mukavasti 16,50.

Palauttelin hyvin etappien jälkeen ja tein pari sen jälkeen uutta viritystä kropalle. Kävin ajamassa mm. 61km maastolenkin vaihtelun vuoksi, mutta myös saadakseni uutta ärsykettä lihaksistoon. Siihen päälle pitkä peruslenkki maantiellä, lepoa ja sen päälle parit vetotreenit ja eilen taas tempoharjoituksiin. Keli oli aivan unelmaa: +27°C mittarissa ja lievä lounaistuuli, joka vähän siivitti menomatkalla, mutta ei haitannut liiaksi paluumatkan nousuissa. Jaloissa oli hyvä tunne ja happi kulki. Suunnitelma oli kokeilla vieläkin hitaampaa kadenssia kuin aiemmilla kerroilla, ihan kokemuksen vuoksi.

Ehkä olisi pitänyt pyörittää erityisesti nousuissa vähän reippaammin, sillä vauhti tyssäsi kuin seinään. Sykkeet pysyivät kuitenkin (171/183) kurissa, joten sen suhteen ei kone sakannut. Mutta se aika...hämmentävästi 15.05! Nyt meni ensimmäisen kerran maaginen 40km/h keskinopeus rikki, reitin ollessa aika tarkkaan 10,2km. Entinen ennätys parani kerralla puoli minuuttia, mikä on melkoisen hämmentävää. Mies alkaa olla aika hyvässä iskussa! Jos otetaan huomioon vielä se, että ajoin normaalissa maantievarustuksessa (maantiepyörä, lisätangot, tavallinen maantiekypärä, ajopaita ja housut, ei kengän suojia) niin 14 alitus on hyvinkin hyppysissä.

Jos tulostaso alkaa vakiintumaan näille kantturoille, alkaa ajatus siirtymään melkoisen vahvasti sen tempokaluston hankintaan. Kun kerran kehitystä tapahtuu edelleen, pitäisi pystyä ulosmittaamaan joku pävä sitten ihan kaikki. Eihän siinä ole muuta haastetta kuin se, että kalusto on ihanan kallista...olisko tämmäinen aika nätti runko...?



Kesän 2011 harjoitustempojen kehitys:

4.5.   17.36
11.5. 16.15
2.6.   15.56
15.6. 15.36
30.6. 15.05
28.7. 15.24

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Tervaisia etappeja?

Ei suinkaan, korkeintaan tervaleijonan makuisia!

Tervaetapit heräsivät henkiin viimeviikonloppuna Raatinsaaren syövereistä, Toivoniemen kortteleiden syvänteistä ja Tuiran siltojen katveista. Lienekkö Oulun linnan ikiaikainen henki kylästynyt vartomaan ajan hidasta kulkua Linnansaaren kahvilassa ja antanut nykyihmisille sysäyksen kaivaa vanhat sapluunat pölyttyneistä arkistoista ja päivittää ne nykypäivän vaatimusten mukaisiksi?

Niin tai näin, Oulu sai todistaa pyöräilyväen osaamista ja sitoutumista kisojen järjestelyjen suhteen sekä tietenkin kilpalijoiden tunteen paloa, tuskan kirvelevää puristusta, selviytymistä ja voiton riemua. Tervaetapit ajetiin Raatin upouuden stadionin tuoreella mondolla, sen ympäristön kortteleissa sekä Muhoksen Montassa, hienossa maalaisidyllissä. Puitteet olivat kohdallaan, järjestelyt pelasivat ja säätkin suosivat uskomattoman hyvin. Vettä satoi ainoastaan kisojen tauottua!

Mitä kisoista jäi mieleen?

Ounaksen Pyörä-Poikien 8v. sarjassa ajanut poika, joka kaatui sunnuntain korttelin viimeisessä mutkassa, maistaen näin pyöräilijän uransa alkumetreillä asvaltti-ihottuman kirvelevyyttä. Enimpien kyynelten kuivattua nuorella kisaajalla oli vain yksi ajatus: maaliin on päästävä. Arasti tunnustellen hän nousi maantiepyöränsä selkään, otti pari varovaista polkaisua...ja sitten, kuin symbolina lajin ytimestä, tämä numero 2 otti sellaisen loppukirin, että oksat pois. Hippulat vinkuen kampi pyöri ja maaliviiva tuli ylitetyksi ja äidin turvallinen kainalo odotti urheaa kilpailijaa. Periksi ei anneta, kun lappu on rinnassa!

Lauantain henkilökohtainen aika-ajo (tempo) Muhoksen Montassa. Kaikki ne upeat tempopyörät ja ajoasut, keskittyminen, kenttäkuulutuksen taukoamaton selostus, valmistautuminen, kisan aikainen kärsiminen. Omalta kohdalta onnistuminen avausetapilla, joka toi rutkasti hyvää fiilistä ja itseluottamusta. Sain siirrettyä omalta harjoitusreitiltä ne olennaiset asiat uuteen tilanteeseen. Ei hätäilyä, ei hötkyilyä, vain päättäväisyyttä ja tahtoa puristaa voimat ulos niin hyvin kuin sillä hetkellä osaisin. Kisoja ennen syntynyt kotoisen harjoitustempon uusi ennätys 15.36 auttoi todella paljon ja antoi merkkejä siitä, että kunto alkaa nousta. Nyt 10.9km radalla 16.50 ja vain 43s. sarjan voittajalle jääneenä ja kolme kilpakumppania jäi selän taakse. Ja jokunen muukin muista sarjoista..



Kovien tempokuskien aivan uskomattoman kovat suoritukset. Kärkenä Marko Törmäsen uskomaton 13.53 joka tarkoittaa 47km/h keskinopeutta...ja moni muu lähes yhtä huikea suoritus. Löysiä sekunteja ei jätetty radalle.

Iltapäivän maantiekisassa pääjoukon rauhaton ajo. Isot pojat repivät ja raastoivat ja taas jarruttelivat. Märkäkorvan pumppu meinasi tulla rinnasta ulos, kropan ollessa happoliemien ylikyllästämä. Tätä menoa kestin viidennnen kierroksen puoleen väliin (kaikkiaan 7) tätä menoa, kunnes jouduin taipumaan. Kestin kuitenkin aika pitkälle. Jatkossa aina vain pidemmälle.

 
Adrenaliinihyöky, kun pitkässä alamäessä n.64km/h vauhdissa edessä olevan kaverin pyörän ketjut alkoivat syrttäämään takavaihtajan seutuvilta...yksi ajatus takoi vain päässä: älä tee mitään harkitsematonta! Onneksi kaveri tajusi rullata omaa linjaansa ja joukko pääsi turvallisesti ohi.

Sunnuntain korttelikisan tunnelma, ympäristö, yleisö...tunne radasta, sen teknisten osien hyvästä hallinnasta. Onneksi on tullut kikkailtua pyörällä pennusta asti, se kantaa näin aikuisenakin! Taktinen ajaminen kisan aikana, tuulisuojan hakeminen, kilpakumppaneiden rassaaminen...ja tietysti oman ryhmän loppukirivoitto.









Jälkifiilikset?

Ei haavereita, ei isompia ongelmia. Selvisin urakasta yllättävän hyvin, pahempaa pelkäsin. 100km kisaa ja kolmisen tuntia sykettä. Nyt täytellään energiatankkeja, palaudutaan ja suunnataan kohti seuraavia koitoksia. Sokeripuolesta sen verran, että lauantain tempoa ennen, sen aikana tai jälkeen ei ollut mitään epätavallista, arvot pyörivät 5-7 tuntumassa. Maantiekisan hyytyminen saattoi johtua sokereiden laskusta, tosin itse uskon enempi siihen, että kova vauhti oli liikaa ja olisi pitänyt tankata geeliä aikaisemmin. Hyytymisen jälkeen voimat palautuivat kohtuullisesti, kun otin yhden geelin. Sitten kisan jälkeen oltiin vähän liian korkealla (9.6) eli korjausliike oli vähän liian kova. Kyseessä oli kuitenkin enempi seuraus kuin varsinainen syy vaisuun ajoon. Kunto ei vielä vain kestä kovavauhtisia kiihdytyksiä muutenkin reippaasta perusvauhdista enempäänsä. Sunnuntain korttelissa arvot pysyivät paremmin hyppysissä, kisapäivä venyi sen verran pitkäksi, että syöminen jäi alkuiltaan ja sen takia arvot laskivat pikkaisen alas. Arviolta puolikiloa makaronilaatikkoa korjasi asian...

Kotona kisojen jälkeen on sitten keikuttu sokereiden kanssa pari päivää, kun palautuminen on käynnissä. Nälkä on todella kova ja pitäisi malttaa syödä tasaisesti ja tasaisin väliajoin...mutta kun maha huutaa, että lisää lisää....

Omat tulokset M40-sarjassa?
- 10.9km tempo 0.16.50 ja 6. sija
- 76.3km maantie 2.09.00 ja 7. sija
- 25,2km kortteli 0.42.51 ja 4.sija
Yhteistuloksissa 5.

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Xceetä (O+M) Iso-Syötteellä

Sain loppuviikosta kutsun tulla Iso-Syötteelle ajamaan maastoa, ystävät pyysivät mukaan seuransa maastoleirin päätöspäivälle. Niinpä pakkasin kamat pyhäaamuna autoon ja ajelin pelipaikalle.

Muistijälki viimekesän reissusta oli edelleen vahva ja tiesin jo etukäteen mitä oli odotettavissa: upeita maisemia, paljon mäkeä niin ylös kuin alaskin päin, soraharjumuodostelmia, unelmabaanaa singleträckin muodossa, kivikkoa ja juurakkoakin, jos sitä olisin vailla. En ollut, mutta kaikkea tuota edeltävää sitäkin enemmän. Kuusamosta ei löydy vastaava paikkaa, Hossasta ehkä (en ole vielä ehtinyt sinne tutustumaan). Mutta onneksi välimatkaa ei ole kuin vajaa 100km, joten matka ei ole mikään este nautinnolliselle maastoajelulle.

Ajelimme kolmisen tuntia sorateitä ja polkuja, soveltaen Pitämävaaran lenkin reittejä sekä Syötteen kierroksen osia Pytkynharjun reiteillä. Soratiepätkät olivat osia Naamangan retkipyöräreitistä. Nousumetrejä tuli 700m (toki laskuakin yhtälailla), joten mäkeäkin sai ajaa. Mieleen jäi n.kilometrin soratienousu, pientä kiveä tien pinnassa. Iso pykälä silmään ja voimalla edeten sai hyvän treenin aikaan. Poluilta löytyi sitten paljon lyhyitä ja jyrkempiä nousuja, jotka pakottivat välillä jalkautumaan. Ei vaan kertakaikkiaan "tenku" riittänyt. Eikä ajotaidotkaan.

Kalastaja oli elementissään, kaksysin ominaisuudet pääsivät oikeuksiinsa. Ei sitä voi kuin kehua, kuin tehty Syötteen maastoihin. Vaihdoin 2.4" ralliranet Dustereille ja ajettavuus vain parani. Pari kiloa painetta ja pitoa riitti! Mahtava tunne laskuissakin, kun pystyt kanttaamaan kurveihin ja vauhtia piisaa. Kuskin uskallus loppuu ennemmin. Taisi vauhdikkaimmassa laskussa mittarinopeus käydä 57km/h paikkeilla.


Vaikkakin alkukesä painottuu maantiepuolelle, tarjoaa maastopyöräily tervetullutta vaihtelua niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tienlaitaa ei vaan jaksa tahkota intensiivisesti, ellei välillä ota irtiottoa johonkin ihan muuhun. Iso-Syöte tarjoaa kaikkea tätä monipuolisesti. Suosittelen tutustumaan vaikka vähän kauempaakin.
 

Tässä hieman faktoja Iso-Syötteen maastopyöräilyreiteistä:

"Syötteen maastopyöräilyreitit soveltuvat parhaiten jo hieman pyöräilyyn perehtyneille. Reitit kulkevat pääasiassa polkuja noudatellen vaihtelevassa metsämaastossa. Reiteillä on runsaasti korkeuseroja ja monipuolisia maastoja hiekkakankaista aapasoihin. Kaikki maastopyöräilyreitit on merkitty puihin vaaleanpunaisella maalimerkillä. Tarkkuutta vaativissa kohdissa nuolet osoittavat oikean kulkusuunnan. Pyöräilyreittien risteyksissä on lisäksi viittoja, jotka kertovat etäisyydet reitin seuraaviin kohteisiin. Reittien varrella on useita taukopaikkoja. Rengasreitit ovat yhteydessä toisiinsa ja kaikki reitit voi aloittaa vaikkapa Syötteen luontokeskuksesta."
 
Reitistö:
  • Syötteen kierros 17 km
  • Pitämävaaran lenkki 25 km
  • Toraslammen taival 36 km
  • Syöte - Taivalvaara - Kylmäluoma -maastopyöräilyreitti
Luontoon.fi -sivustolta löytyy tarkemmat reittikuvaukset