lauantai 20. joulukuuta 2014

Lumimaisemia joulun alla

Peruslenkkeily on jatkunut erämaiden teiden lenkeillä. Viimeisen viikon aikana lunta on tullut n.30cm lisää ja viimeisen vuorokauden on satanut tauotta. Nopeasti luontoäiti tasoittaa pitkään jatkuneen vähälumisen alkutalven tilanteen. Nyt ollaan todennäköisesti aika normaaleissa n.40-60cm lukemissa Kuusamon laajan pitäjän alueella. Se on tiennyt lumitöitä, mutta niitä on kyllä odotettukin. Kuten olen niin monesti todennut, lumitöiden teko on minun yläkropalle ja keskivartalon erittäin syvällä lymyilevien vatsa-, kylki- ja selkälihasten hyvinvoinnille. 

Sitten on todettava, että nykyinen pitäjän teiden ja kevyenliikenteen väylien urakoitsija saa treeniminältäni arvosanaksi kympin. Meinaan kun koko alkutalven on vallinnut sellainen tilanne, että Kuusamon taajaman alue on ollut täynnä ihan kelvollisia talvipolkuja. Ei ole turhalla auraamisella pilattu maastopyöräilyä harrastavan harjoitusolosuhteita. Hyvä siellä on ollut taiteilla menemään. Perusvoimaa ja tasapainoakin on saanut koko rahan edestä jokaisella reissulla, mitä tuolla palkisilla on tehnyt. Että jatkakaa vaan samaan malliin. 

Jaa että muitakin näkökulmia asiaan?
Mitä se Irma, 54, joka niin kovasti yrittää Tähtipyörällään päästä etenemään kauppakassit tangolla kohti kotia, sieltä huutelee? Tai Teuvo, 52, joka käy metillä enemmän kuin ruokakaupassa. Ei joutaisi rampata hammaslääkärissä. Kun ei pysy paikat hampaissa. Sivuteillä on kiharaa enemmän kuin aikanaan nuoren Teuvon permanentissa. Ei auta, vaikka alla onkin paikallisen johtotähtikaupan C-Mersu kaikilla mausteilla. Tärisee silti niin, että ei jouda norttia karistamaan. Karisee se ilmankin. 

Että juu, voisihan tuota tilannetta tietysti parantaa aika moneltakin osin. Mutta en minä valita. Minä ajan. Tuommosilta ne kairat ovat näyttäneet viimeaikoina. 


Konttainen viikko sitten

Kipakkaa nousua, vaikka kuva latistaakin kulman



Sitkeitä ovat nämä koillismaan männyt.


Virkkulantie kohti itää

Auringon valoa riitti tämän kajastuksen verran, sen jälkeen ei olekaan näkynyt.

Sininen hetki tänään iltapäivästä Saapungin kylällä




Syviä spooreja oli tällä tiellä, pohja oli kumminkin kova. Välillä eteneminen oli melkoista kiemurtelua.



Kajavantietä itään...

"tänne ole naureskelemaan tultu.."

Jatkuva lumisade paljastuu salamalla

Kohti Sossonniemeä.

Eräskin hiutale

Kotiin päin..

Ystävien talo oli kuin majakka pimeydessä, näitä ilmestyy aina silloin tällöin pimeyden keskeltä.

Ihan mukavalta on näyttänyt tässä lähikulmillakin, pari otosta kävelylenkin varrelta




Kuusamojärven Samostenperä


torstai 18. joulukuuta 2014

Kakspisteyks

Heräsin viimeyönä puoli kolmen aikaan armottomaan hikoiluun ja huonoon oloon. Aivot toimivat sen verran, että ymmärsin hypojen tuleen kylään. Tällä kertaa kunnon rytinällä. Konkoilin keittiöön ja tein nopeasti tujun satsin sokeroitua mustaherukkamehua. Pari lasillista sitä ja sen päälle banaania. Sitten istuin alas ja koetin sihtailla mittaliuskaa sokerimittariin tärisevillä käsilläni, ilman silmälaseja. Giljotiinilla kohti sormenpäätä ja verta pakkiin. Siis liuskan päähän. Muutama sekunti ja mittarissa seisoo lukema 2.1mmol/l.

Tunnen tärinän ja hikoilun seasta kuinka aivoissa alkaa korjausliike. Päässä kihelmöi tietyllä tavalla kun laskevan sokerin käsijarru on saatu päälle ja korjausliike on aloitettu. Vähitellen sokeriaineenvaihdunta alkaa toimimaan elvyttävästi ja kropan läpi kulkee hienoista värinää. Mieli tekee syödä hullun lailla kaikkea mahdollista. Koetan kuitenkin pysyä tolkuissani ja teen pari voileipää. Kropan ja käsien tärinä tulee vielä aaltoina, mutta lakkaa vähitellen. Haukkaan ahnaasti suupalan ja toisenkin. Istun penkillä, unisena, hikisenä, voipuneena.


Yöllinen pohjanoteeraus. Kello on siirtämättä talviaikaan..

Kymmeisen minuttia myöhemmin, pari lasia sokerista mehua ja banaani syötynä. Hetken päästä söin vielä pari palaa leipää, vaikkei ehkä olisi enää tarvinnut. Mieli teki.

Aamulla oltiin sitten kömmitty kellarista ullakolle. 

Päivällä tasot taas sielä missä pitääkin.

Odotan. Sitä että olo alkaa paranemaan. Mittaan hetken päästä (n.10min kun mittaria tutkii) sokerit uudestaan. Tällä kertaa 4.0mmo/l. Eli sellaisella ei-diabeetikon heikon olon tasolla. Kun on vaikkapa liikkunut tai tehnyt töitä niin, että pusero alkaa olla tyhjä. Kuulostelen vielä hetkisen olotilaa. Hikoilu loppui jossain vaiheessa ja tärinäkin on lakannut. Myös tietoisuus ympäristöstä on normalisoitunut, vaikkei se ehtinyt liian harhaiseksi vielä vaipuakaan. Herätys oli kuitenkin mallia tehokas.

Laitan evästarpeet takaisin jääkaappiin ja sammutan keittiön valot. Kömmin takaisin sänkyyn. En jaksa välittää vaikka tyynyliina ja lakana on hikoilusta nihkeä. En jaksa muuta kuin ruveta uudestaan nukkumaan. Onneksi pystyin nukkumaan. Ettei tarvinnut valvoa asian takia sen enempää. Miksi?

Rutiinit luovat turvaa
Sokeritason mittaaminen on tärkeää. Matalien sokereiden kokemuksista täytyy yrittää oppia niiden kurjasta paskamaisuudesta huolimatta. Jokainen diabeetikko joutuu varautumaan aina ja jokapaikassa siihen, että saatavilla jotain sokerista ja nopeasti imeytyvää. 

Joudun varautumaan sokereiden heittelyyn, jos harjoittelen tai rasitan itseäni kovaa tai enemmän kuin normaalisti. Olen koettanut miettiä etukäteen sitä, miten toimin jos viimeyön kaltainen tilanne tapahtuu. Ajatus kun ei toimi keskellä yötä muutenkaan, saati sitten kun aivoja uhkaa happivaje. Yksinkertaisetkin rutiinit auttavat toimimaan. Kun kroppaa uhkaa kriisi, syvät puolustusmekanismit laukeavat toimintaan. Tietoinen minä ei näistä välttämättä tiedä mitään. Mutta tietoista minää voi auttaa oppimaan.

Miksi näin kävi?
Luulen että taustalla on jo pidempi kehityskulku. Olen elänyt koko syksyn ja alkutalven suhteellisen tiukalla hoitotasapainolla. Fyysisesti aktiivinen työ ja liikuntaharrastukset pitivät tästä huolen. Vuorotyön vuorokausirytmiin kohdistuvat muutokset toivat kuvioon oman kulmakertoimensa. Kun työt loppuivat, aloitin perusharjoittelun pienen lepotauon jälkeen. Kerran viikkoon olen rassannut konetta oikein huolella seuran sisäpyöräilytreenien merkeissä. Muutamana viimeviikkona on menty ekstrakovaa ja tiistai-illan 1h 40min treeni ei tehnyt poikkeusta. Kynnyksiä rassattiin useaan otteeseen ja huolella. 

Sitten kun tähän kaikkeen lisätään viimeviikonlopun raskas hautajaispäivä sekä alkuviikon noin +20cm uutta lunta, niin kuormaa on piisannut. Esim. eilinen aamupäivä meni lumitöitä tehdessä, kaikkiaan noin puolitoistatuntia yhtä kyytiä. Ei sillä, olen nauttinut siitä hommasta, minun ongelmalliselle yläkropalle oivallista hyötyliikuntaa. Mutta tämä kaikki pitäisi sitten osata huomioida insuliiniannostelussa. Helpommin sanottu kuin tehty. Olen laskenut määriä mutta joskus homma on kuin krapulaa koettaisi korjata Koskenkorvalla (en minä siitä mitään tiedä, mutta niin ne isot pojat sanoo että harvalta se onnistuu). Aina ei myöskään jaksa olla supersäntillinen.

Eilinen päivä meni siis keikkuvilla sokereilla ja kun söin vielä illalla iltapalan lisäksi jätsiannoksen (kun kävin iltapäivästä ajamassa parin tunnin lamppulenkin), niin myöhäisillan sokerit olivat lukemissa 8.6mmol/l. Ilmeisesti laitoin sitten tuohon yksikön tai kaksi liikaa ateriainsuliinia, joka yhdessä lämpöisenä käyvän aineenvaihdunnan kanssa sai sokeritasot kellarin puolelle. 

Uuteen nousuun, muttei liikaa
Tämä päivä on mennyt toipuessa. Henkisesti voimakkaat hypo-kokemukset ovat rassaavia. Masentaa kun näin pääsi käymään. Vaikka minkä niille voi, erehtyväinen ihminen tässä on kyseessä. Kroppassa tuntuu väsyneeltä. Luulen, että kokemus vastaa rasittavuudeltaan kovaa ja pitkäkestoista liikuntasuoritusta. Koiran lenkitys ja kevyt ulkoilu on jelpannut mieltä ja kroppaa. Insuliinipuutosdiabeetikko sai taas kovan muistutuksen mistä tässä on kyse. 


Ei se auta jäädä murehtimaan.Voimia kaikille, jotka tämän katalan sairauden kanssa elävät. Optimistina ajattelen kuitenkin niin, että elimistöni antoi varoitusmerkit (kaikilla ei muuten nekään toimi!) ja kykenin toimimaan, enkä saanut tästäkään mitään rotkojen syvyistä kammoa. Olkoot nyt lähestyvä joulun aika myös aikaa henkiselle ja fyysiselle rauhoittumiselle. Itse kullekin!


Elämästä täytyy koettaa selvitä hengissä.



sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Varustelua

Lokakuussa lähti liikkeelle kuudes talvipyöräilykausi. Kuusamossa asustavana pyöräilijänä talvikelejä riittää 6-7kk eli lokakuusta huhtikuun alkuun. Senkin jälkeen kelit voivat olla välillä hyvinkin kylmiä, kesäkuussa on usein jopa kylmempää kuin huhti-toukokuun taitteessa. Varusteilla on tällöin väliä. 

Kerrospukeutumista
Yhtälailla ajokaluston kehityksen kanssa olen koettanut pitää huolen siitä, että valikoimista löytyisi mahdollisimman kattavasti ajovaatteita. Pukeminen alkaa tietysti ajohousuista eli alle tulevat lyhyet kesämallin henkselihousut. Aluskerrastona ovat palvelleet Ullmaxin micro-setit. Talviajohousuina käytän Vauden housuja +5...-5 kelissä ja sitä kylmemmissä sitten Helin synttärilahjakseni mittojeni mukaan tekemiä talviajohousuja. Vastaavat siis kuin nuo Kimmon ajohousut. Materiaalit löytyivät Suomen Urheiluareenan kautta.   Ylävartaloon löytyy lisäksi Ullmaxin Merino-poolopaita, jota käytän kun mittari alkaa lähennellä -10 astetta. Aluskerrastojen päälle puen yleensä Bioracerin valmistamista seura-asuistamme pitkähihaisen ajopaidan (verkkaritakkityyppinen) ja sen päälle vielä talviajotakin. 

Päähän kypärälakki ja hiihtolakkina kaupattu päähine. Kaulaan tulee sitten putkihuivi, josta toinen puolisko on ohutta kangasta ja toinen fleeceä. Keväällä ohuempi kasvojen eteen pölysuojaksi, talvella fleecepuoli suojaamaan kylmältä ilmalta. Tarvittaessa hiihtolakin sijaan pipo, jos pakkasta on -10 tai enemmän. Yleensä en kyllä edes aja juuri tuota kylmemmässä kelissä lenkkiä. Päähän sitten kypärä. 

Jotkut kohottelevat tässä kohdassa kulmiaan, että kaverihan pukee kampetta kuin miseliinimies. Totta. Meikäläinen on vain sen verran kylmän arka, että kerroksia pitää olla. Meidän talviajaminen kun on nimenomaan kevyenliikenteen väylien ja tienlaitojen ajamista, niin yläkroppa on varsin staattisessa asennossa päinvastoin kuin maastossa. Tosin tarkeneminen on erittäin yksilöllistä. Eräs kuumakalle ajoi taannoin t-paidalla ja talviajotakilla porukkalenkkejä ja oli ihan tyytyväinen kovemmissakin pakkasissa.Mitä nyt juomatauoilla hoputti porukkaa liikkeelle!

Kengät, lasit ja kintaat
Vielähän tästä kattauksesta puuttuvat jalkojen, käsien ja silmien suojaus. Aloitetaan jaloista. 

Olen ruvennut käyttämään talvikaudella pitkävartisia, pohkeet peittäviä sukkia. Nimittäin tuntuu siltä, että paremmin suojattu pohkeen seutu edistää jalkaterän pysymistä lämpimämpänä. Aiemmin ajoin nilkkapituisella puuvillasukalla ja kylmä meinasi tulla. Tosin suurimmat syylliset asiaan olivat maastokengät, jotka ovat juuri sopivan napakat kesäkäytössä. Talvella ajokengät saisivat olla numeroa ellei kahtakin isommat, jotta jalkaterällä olisi tilaa liikkua ainakin varpaiden osalta ja toisaalta jalkoihin voisi tarvittaessa pukea kahdet sukat. 

Niinpä jalkateräni eivät ole voineet kovinkaan hyvin talviajossa. Kesäajokengän päällä olen käyttänyt tähän asti sukka + karvavuorisuoja -virityksiä, joiden avulla kokonaisuudesta on tullut siedettävä. Kyllä silläkin yhdistelmällä on  pärjännyt aina tuonne -5 lukemiin, mutta siitä kylmemmässä varpaita on  jossain vaiheessa alkanut palelemaan. Toinen haittapuoli tässä on ollut sukkien ja suojien virittely kenkien päälle. Rasittavaa äherrystä ennen jokaista lenkkiä. Hiki tulee ja hermot menee. Hyvä puoli tässä yhdistelmässä on ollut se, että kesäkengät on suunniteltu hengittämään ja päällivuoraukset päästävät "sukkamehun" pois kengästä.

Olenkin miettinyt tätä ajokenkäasiaa jo viimetalvesta lähtien että miten tuon asian voisi hoitaa paremmin? Ennenkaikkea, miten saada jalat tarkenemaan kovemmissakin pakkasissa? Muutama vaihtoehto on ollut tarjolla. Joko hommata isommat kesäajokengät, uusia karvavuorisuojat ja jatkaa entiseen malliin. Tämän yhdistelmän kanssa voi käyttää esim. kertakäyttöisiä lisälämmittimiä, jotka laitetaan kenkään tai kengän ja karvavuorisuojan väliin. Kuusamo GT:n sadan mailin rykäsyssä käytin tätä viritystä hyvällä menestyksellä. Himotalviajajat investoivat sähkölämmittimiin ja naureskelevat tällekin tekstille, jos erehtyvät moista edes lukemaan. Varpaat kuulemma tarvittaessa kiehuvat niillä vermeillä. En ole kuitenkaan itse lämmennyt tälle vaihtoehdolle. Ehkä se on tyhmyyttä? Mene ja tiedä.

Sitten on vaihtoehtoina erilaiset talviajokengät. Nyt sitten tarkkana. Pyöräilyvaatteiden ja kenkien valmistajat suunnittelevat talvituotteitaan alueille, jossa puhutaan hivenen erilaisista oloista kuin napapiirin alueen talvesta. En ole ollut tähän asti mitenkään vakuuttunut tarjolla olleiden talviajokenkien kyvystä suojata jalkojani Kuusamon talvikeleissä. Materiaalit ovat pääasiassa erilaisia teknisiä kalvopintoja yms. jotka kyllä suojaavat märältä ja tuulelta, mutta eivät niinkään pakkaselta ja viimalta. Samoin olen epäillyt niiden hengittävyyttä. Muutaman viimetalven aikana on kuulostanut siltä, että ilman Northwaven Celsius Arctic GTX:iä ei ole voinut ajaa talvilenkkejä. Viimeaikoina kehuja on tullut Laken MXZ303:lle sekä toisaalta läskipyöräbuumin myötä 45 Northin Wölvhammereille. Pitkään pohdiskelin ja makustelin mille alkaisi. 

Lopulta päädyin hankkimaan talviajokengät ja valinta osui Laken 303:iin. Hivenen ennen päätöstäni Heli hommasi vastaavat kengät, mikä tuki omaakin päätöstä. Ajattelin niin, että nahkakenkä olisi kuivan pakkastalven oloihin toimiva, kunhan vain huolehtisin kengän riittävästä koosta. Mittailinkin koipeni huolella ja yllätyksekseni mittanauha osoitti vasemman jalan olevan huomattavasti leveämmän kuin oikean. Vasemman koko olisi 44 ja oikean suurinpiirtein 42,5. Ilmeisesti holvikaari on laskeutunut vasemmassa jalkaterässä. Jolloinka päädyin valitsemaan kooksi Laken mitoituksista 44 widen, joka olisi normaalia kokoa reilun sentin leveämpi. Kiitokset vaan Oulun Special Bikelle kaupoista! 

Vielä en osaa sanoa näistä muuta kuin että ensitestissä -3 asteessa jalkaterät pysyivät erittäin lämpiminä. Hivenen kummalliselta ne tuntuivat verrattuna kesäajokenkiin, joissa on erittäin jäykkä hiilikuitupohja. Tietenkin nämä ovat painavemmat, massiivisemmat ja pohjat joustavat. Mutta samalla kuitenkin erittäin paljon tukevammat, jalkaterät pääsevät liikkumaan kengän sisällä, jalat ovat luonnollisessa asennossa kun tilaa on riittävästi ja varvastilaa on reilusti. Boakiristysmekanismilla tiukkuuden saa säädettyä kyllä juuri niin napakaksi kuin haluaa. Jahka saan lisää kokemusta niin palaan tarkemmin asiaan.




Ainakaan pohjasta ei kylmä pääse hohkaamaan


Investoin syksyllä uusiin silmälaseihin ja samalla otin käyttöön myös piilolinssit. Viime keväänä alennusmyynnistä hankkimani Blizin Proflip small face -visiireille on siis tullut käyttöä. Ei voi kuin kehua talvikäytössä. Suojaavat lumisateella ja tuulella sekä antavat pakkassuojaa silmille. Ja tokihan sitten visiirit toimivat ladullakin hiihtohommissa. Vaihtoehtoisina laseina käytän sitten Blizin Motion plussia. Kaikenkaikkiaan on huikean hienoa, että ylipäätänsä näkee hyvin lenkilläkin ja silmät ovat hyvin suojatut.


Perinteet kunniaan
Kaikesta tästä teknisestä hifistelystä onkin hyvä sitten palata takaisin perusasioiden ääreen. Nimittäin kaikista talviajamiseen liittyvistä varusteistani kaikista toimivimmat, parhaimmat ja mieluisimmat valmisteet ovat äidin kutomat lapaset ja paikallisen S-raudan valikoimista löytyvät teddyvuoratut nahkakintaat. Unohtakaa ainakin kaikki maantienlaitaa talvella ajavat sormikas ja lobster -yms. viritykset. Lapaset ja nahkakintaat voittavat ylivoimaisesti kaikki muut käsineet. Maastossa ja talvipoluilla ajaville em. vaihtoehdot voivat toimiakin. Tienlaidassa mikään ei voita tätä yhdistelmää. Ei mikään.


Voittamaton pari talvilenkeille tienlaidassa