sunnuntai 24. elokuuta 2014

Valvontatehtäviä ja syksyn suunnitelmia

Elämä vie suuntaan jos toiseen ja pätkätyöläisen arki voi muuttua hyvinkin nopeasti. Pari viikkoa sitten siirryin PRO-ammattipyöräilijän (=ammattiliiton palkkakuski) pestiltä Kuusamon kaupungin palvelukseen hallivalvojan hommiin marraskuun alkupuolelle. Lähes 9kk kestänyt, ajankäytöllisesti optimaalista harjoittelua sisältänyt jakso päättyi. Onneksi se tuotti tuloksia, joihin voi olla tyytyväinen. Syöte MTB:stä tuli kauden päätapahtuma ja tuona viikonloppuna ulosmitattiin talvesta alkanut treenijakso. Omatekoinen harjoitusohjelma pelasi ja osasin viritellä itseni hyvään iskuun. 

Mutta onhan tässä vielä ajokautta jäljellä vaikka kuinka ja paljon? Totta. Pari kuukautta pystyy todennäköisesti ajamaan ennen kuin talvi alkaa viritellä kapuloita rattaisiin. Kalenteriin onkin ruksattu reissu Jyväskylän seudulle, jossa ajetaan 7.9. Tähtisadeajot. Tämä keskisuomalainen helmitapahtuma tulee tarjoamaan jälleen huippuhienon tunnelman, mahtavan reitin ja taatusti hapokasta ajoa. 


Viimevuoden Tähtisadeajoista, alun tiekaahaus on takana ja käännytään polulle. Kuva: Lasse Vuori

Ilomäen iloja toiselta kierrokselta, 17% kulmaa ja edessä olevat selät odottivat kiinniottoaan! Nyt kuulemma panokset kovenee ja Ilomäki on tiputettu pois reitiltä liian mietona...kuva: Lasse Vuori

Valmistautuminen onkin sitten ihan erilaista kuin ennen työpestiä. Eipä ainakaan treenaamalla pääse pilaamaan mahdollista ajokuntoa. Hallivalvojan hommassa tulee nimittäin niin runsaasti kävelyä työvuorojen aikana, että jalat ja kroppa joutuvat koville. Lihaksisto on melkoisen kovilla ja jos jonkinlaista jumitusta on havaittavissa. Ajaminen onkin nyt huoltavassa roolissa.

Edellisellä pestillä sain hommattua elämäni ensimmäisen (ja toivottavasti viimeisen) rasitusvamman vasempaan polvitaipeeseen, joka johti 3kk ajotaukoon. Tuolloin jatkoin hullun vimmalla treenaamista ja ajamista, mikä johti osaltaan ylikuormitustilaan. Olenkin päättänyt nyt jättää viikkotreenit vain ja ainoastaan palauttavaan lenkkeilyyn (sekin jaksamisen mukaan) ja vapaaviikonloppuna sitten voi koettaa tehdä jotain ajamista kehittävää. Luulen, että viimeviikonlopun mallilla edetään: lauantaina kevyempi avaava lenkki, sunnuntaina pitkä retkeilypohjalta ajettu reissu. Näiden ajojen aikana tehdään sitten muutama intervalli ja kiivetään mäkeä. 


Sormet ristiin, että seitsemän vrk:n työvuorot ennen Tähtisadeajojen viikonloppua eivät lyö paikkoja jumiin. Perjantaina pitää lähteä jo reissuun, lauantaina pelipaikoille, sunnuntaina hanaa! 60km niin paljon kuin koivista ja kropasta lähtee, mäkeä niin penteleesti ja kuulemma tämän vuoden painoksessa ruuvataan jyrkimpään mäkeen 20% kulmaa. Se Ilomäki olikin niin mieto 17%:na...Ai niin. Ja sitten paluu kotiin ja maanantaina todennäköisesti 6.50 työmaalle. Voipi se olla, että muutama päivä on kohtalaisen raskasta sen yhdistelmän jälkeen!

Mutta, eipä marista. Nyt on töitä marraskuun alkuun ja saan nauttia palkkatyöläisen yhdestä motivaattorista eli tilipäivästä. Työkavereiden kanssa on ihan hyvä taas tehdä töitä ja tekemistä riittää ihan nokko. Parasta on nähdä innostuneita ihmisiä eri lajien parista. Vielä parempaa on päästä vaihtamaan kuulumisia heidän kanssaan. Lentopalloilijat, voimistelijat, kiipeilijät, yleisurheilijat, alppikoululaiset, itsepuolustuslajin harjoittajat, salibandyn pelaajat, kuntosalin malmin nostajat ja iiihanat jumppaajat ja jumpan vetäjät :) Kaikki he innostavat meikäläistäkin omalla tekemisellään.

Ja sitten se hivenen riittoisampi saldo pankkitilillä kerran kuukaudessa, ainakin ohimenevän hetken. Kun se pätkätyöläisen juhlapäivä koettaa, kiikutan osan palkkarahoista paikalliselle optikolle. Ulkonäköä riittää, mutta piruvie kun tuo näkökyky alkaa heikentyä :) Ikänäkökin hiipii vahvemmin ja vahvemmin esiin. Käsivarsi vielä riittää sentään. Saiskohan sitä säästettyä pesämunaa seuraavaa pyörähankintaa varten. Kovasti se kuumottelisi...mikähän liene?


Viimeviikolla kävimme MTB Kuusamon porukalla Muovaaran reissulla. Lystiä oli ajella soratiepätkiä ja polkuja. Kesän aikana on kartoitettu paikallisten maastopyöräilijöiden kanssa uusia reittejä ja kyllähän tuolta idän suunnalta onkin löytynyt taas uutta ajettavaa. Pitäisi vain saada jollekin gps-härvelille nuo reitit ylös. Itsellä ei sellaista ole. Tjaa. Mutta pitäiskö se yhdestä pätkämiehen palkasta sellainen sitten investoida..?







Hyvää alkavaa syyskautta itse kullekin! Nähdään Tähtisadeajoissa ja viimeistään taas Oulun avoimissa cx-kisoissa 11.10.2014 Heinäpään vuoristossa!



p.s. Oulun seudulla on sitten taas aivan timanttinen syyskausi tulossa. Tutustukaapa tähän Krossikommuunin settiin!



sunnuntai 10. elokuuta 2014

Voittajaa tekemässä

Lainaan alkuun muutaman kappaleen Kestävyysurheilu.fi -sivustolla julkaistusta  Jani Lakasen tekstistä. Jani Lakanen on suunnistuksen kaksinkertainen maailmanmestari, viisinkertainen MM-hopeamitalisti, MM-pronssimitalisti, maailmancupin kokonaiskisan voittaja, kaksinkertainen Euroopan mestari, 24-kertainen Suomen mestari aikuisten sarjassa. Teksti on lukemisen arvoinen ja erityisesti alla oleva lainaamani osuu maaliinsa. Jäätävän hienosti kirjoitettu, jota voi peilata tänne harrastetasollekin.

Voittajaa tekemässä
"Urheilija uskoo tai uskottelee itselleen viimeiseen asti onnistuvansa. Miksi? Koska muuten urheilijan suoritukselta lähtee pohja, viimeinenkin oljenkorsi mahdollisuuteen tehdä parhaansa h-hetkellä. Usko itseensä, omaan tekemiseen ja omiin mahdollisuuksiinsa on huippu-urheilijalle elintärkeää. Ilman uskoa on varmaa, että tavoite jää saavuttamatta. Arvokisamitalit eivät putoile syliin vahingossa.

Usein suurta onnistumista ja huippukokemusta seuraa pettymys. Se vain kuuluu urheiluun, sillä se jos mikä kasvattaa. Huippu-urheilijan polku ei ole helppo kuljettavaksi ja kokemuksesta voin sanoa, että se on tarkoitettu vain ihmisille, joilla on intohimo ja sisäinen palo omaan lajiin sekä oman kehonsa kokonaisvaltaista haastamista kohtaan. Se polku on kuitenkin täynnä elämää ja monenmoisia kokemuksia ja ehkä juuri siksi arvokas kuljettavaksi.

Viime vuonna Vuokatin MM-kisat olivat minulle juhlaa, paluu henkilökohtaiseksi MM-mitalistiksi monen vuoden tauon jälkeen. Se oli onnistunut "comeback". Jatkovuosi ei tuonut MM-kisoista menestyksellisiä muistoja, mutta vuoden matka on monella tavalla ollut jälleen arvokas. 

Vaikka yleensä menestys muistetaan, mielestäni arvokkainta on yksilölliset kokemukset osana yhteisöllisyyttä. Huippu-urheilulla ei ole mieltä, jos vain menestys tai voitto merkitsee kaikkea. Vain yksi voi voittaa ja muutama menestyä, mutta kaikki muut, jotka yrittävät täysillä, luovat kilpailun ja siten joillekin ilon menestyä. Kaikki siis tekevät yhdessä myös voittajan."


Mitä useammin tuon kappaleen lukee, sen vahvemmin sen ydin nousee esille: kaikki siis tekevät yhdessä myös voittajan. Minusta tuo on pirun hienosti todettu. Kun se on voittajan toteamus, ilmentää se suurta arvostusta ja kunnioitusta lajia ja siinä kilpailevia sekä sen tekijöitä kohtaan. Kaikki muut, jotka yrittävät täysillä, luovat kilpailun ja siten joillekin ilon menestyä.




Harrastajat luovat tapahtuman
Minusta tämä pelaa täydellisesti myös tapahtumiin ja kuntoliikunnan puolelle. Suurin osa niihin osallistuvista ei voita ikinä mitään. Vaikka kuitenkin voittavat itsensä. Mitä silloin voitetaan? Omia pelkoja, ennakkoluuloja ja muita demoneja. Voitetaan pahanolon tunnetta, joka tulee kun kroppa ajetaan äärirajoille. Meillä harrastajillahan se saattaa olla jopa raakempaa hommaa kuin huippu-urheilijoilla, jotka singahtavat maaliin lähes taviksen käsityskyvyn ylittävässä ajassa. Laji kuin laji. Maastopyöräilyssäkin on ihan käsittämätöntä, kuinka lujaa kärkinaiset ja -miehet ajavat. En tiedä ymmärtävätkö he itsekään asiaa, luulen että eivät aina. Harvoin ainakaan muut kuin voittajat ovat tyytyväisiä suoritukseensa. Kakkos- tai kolmospallillekin nouseva löytää suorituksestaan  hyvin usein jotain parannettavaa. Mutta se lienee sitä voimakasta kilpailuviettiä.

Katsotaanpa vaikkapa Syöte MTB:n 60km matkan eri sarjoja. Miesten yleisen sarjan kärki ajoi hitusen päältä 3h:iin reilun 60km kierroksen, joka ei ole todellakaan pala kakkua. Sarjan viimeinen ajaja nautiskeli reitillä varttia vaille 8h. Meikäläisen ikäsarjan eli M40-sarjan kärki ajoi reitin läpi ajassa 3h 26min. Leikkisästi todeten Haaparannan Heikki oli minua niin paljon joutusampi, että hän olisi voinut käydä pesulla, keitellä potut, perkata halstarin pari ahvenaa, paistaa ja syödä ne, källistellä maalialueella, ennen kuin minä tulin maaliin reilua tuntia myöhemmin. Sarjamme viimeinen käytti aikaa reilu 7h. Hänelle olisi pitänyt antaa joku erikoispalkinto, kuten kaikille viimeisenä maaliin suoriutuneille!  (Kertauksena Syöte MTB:n tulokset)



Wikipedia toteaa seuraavasti Lanterne Rougesta:
The Lanterne Rouge is the competitor in last place in a cycling race such as the Tour de France. The phrase comes from the French "Red Lantern" and refers to the red lantern hung on the caboose of a railway train, which conductors would look for in order to make sure none of the couplings had become disconnected. In the Tour de France the rider who finishes last, rather than dropping out along the way, is accorded a distinction. Riders may compete to come last rather than just near the back.Often the rider who comes last is remembered, while those a few places ahead are forgotten, in other words, also rans.

Mitähän ne ajattelevat? 
Tjaa ketkä? No ne voittajat. En tiedä. Kun en ole ikinä mitään voittanut. Tai no olenpahan. Partiolaisten hiihtokisojen 1km matkan. Ainoana osanottajana ikäsarjassani!

Minkälainen ajatusmaailma näillä voittajilla tai podiumille ajavilla on? Jos nyt puhutaan vaikkapa pyöräilystä niin miltä se heidän ajaminen ja siihen valmistautuminen tuntuu. Toivottavasti joutuvat tekemään lahjakkuksistaan huolimatta lujasti töitä. Luultavasti näin onkin. Ei kestävyysurheilussa ole oikotietä onneen. Jossain vaiheessa on pitänyt harjoitella ja kovaakin. Kuten kirjoitin Syöte MTB:stä ja siihen valmistautumisestani edellisissä teksteissä, niin meikäläiselle se oli iso tähtäin. Melkein kuin olympialaiset. Tähtäin vaati oikeasti töitä, töitä ja töitä. Kehittyäkseen tällainen kohtalaisen keskinkertaisilla fyysisillä avuilla varustettu joutuu rakentamaan sitkeästi ja pitkäjänteisesti fysiikkaansa. Erityisesti silloin, kun on aloittanut homman aikuisiällä. 

Mutta osaavatko vaikkapa maastopyöräilyn hallitsevat kuskit eri sarjoissa arvostaa voittojansa tai palkintopallisijojansa? Osaavatko he arvostaa meitä muita, jotka koetamme laittaa niin perkeleesti hanttiin ja ajaa niin, että vesi valuu silmistä. Usein vailla onnistuimisia perinteisessä mielessä. Osaavatko he arvostaa niitä, jotka lähtevät seikkailuhenkisinä extempore kokeilemaan rajojaan. Suurinpiirtein kokeilemaan selviääkö sieltä hengissä? Osahan toki lähtee autuaan tietämättömänä siitä, mitä sielä oikeasti on edessä. Saattavat olla paljon onnellisempia kuin meikäläinenkin, joka alkaa osata jo Syötteen reitin kuin omat lähipolkunsa. Osaammeko me kohtuullisesti pärjäävät arvostaa heitä?

Vastaan omien havaintojeni perusteella että pääsääntöisesti osaavat ja osaamme. Oikeinkin hienosti. Olen aistinut näinä muutamina vuosina voittajien suunnalta aitoa ja rehellistä myötäelämisen taitoa. Maaliviivalla on oikeasti kyselty miten meni ja onniteltu pienistä ja isommistakin voitoista. Kestomenestyjät jaksavat ajella kisoja ja tapahtumia, joissa asetelmat ovat kohtuullisen selkeät. Ilman haavereita he tulevat pokkaamaan mitä suurimmalla todennäköisyydellä kirkkaimmat pytyt. Mikä motivoi kiertämään pienempiäkin kisoja ja paikallisia kuumotteluja? Joissain tapauksissa varmaankin hyvät palkinnot, jossain määrin sen menestyvän egon ruokinta. Mutta riittääkö se yksistään?

Kuten Lakanen toteaa mielestäni arvokkainta on yksilölliset kokemukset osana yhteisöllisyyttä. Huippu-urheilulla ei ole mieltä, jos vain menestys tai voitto merkitsee kaikkea.

Kisojen ja tapahtumien kärkinaiset ja -miehet haluavat menestyä. Tottakait. He ovat kilpailuhenkisiä yksilöitä. Mutta tuskinpa näitä kinkereitä jaksaa kukaan pelkän voitonhimon takia kiertää. Eiköhän se tie kävisi varsinkin Suomessa hyvin nopeasti tylsäksi. Mikä silloin motivoi? Kuuluisa toteamus, rakkaus lajiin? Nii-in. Eiköhän se ole juuri se mikä saa lähtemään. Kisajännitys. Varmasti monikin asia. Eivätköhän ne voittajatkin pidä siitä ilmapiiristä, järjestelyistä, kaikenkirjavista osallistujista ja heidän omista voitoistaan ja tappioistaan. Toivottavasti ainakin. He tykkäävät ajamisesta (lajin voi vaihtaa haluamakseen).

Viimeisetkään eivät ole siis vähäisimpiä. Siellä voi olla mitä uskomattomimpia tarinoita, joista ei muut tiedä mitään. Joskus kannattaisi mennä ihan kyselemään, mikä tyyppi sielä olikaan asialla? Miten meni? Voidaanhan ajatella myös niin, että kestävyysliikunnan ja -urheilun suorittajista niillä kaiken viimeisimmät ovat saaneet sietää fyysistä kipua pisimpään. Maaliin tulemalla juuri he osoittavat luonteensa lujuuden, motivoitumisen ja tahtonsa tason. He ovat usein todellisia voittajia.



tiistai 5. elokuuta 2014

Syöte MTB 2014 osa III: aamutoimet, lähtöpaikalle ja...saa ajaa!




Perjantai-iltapäivän sää oli aurinkoinen ja lähes helteinen, mutta lauantaina aamuyöstä saapunut raaka rankkasade viilensi ilmaa. Aamuyöstä tuli vettä kuin aisaa, mutta onneksi se loppui ajoissa eikä aamussa ollut moittimista. Yö tuli nukuttua kuitenkin yllättävän hyvin ja 6.30 herätys ei tuntunut pahalta. Viikon ajan tulikin herättyä kotipuolessa samoihin aikohin ja tein jopa muutaman lenkinkin klo 9 alkaen totuttaakseni kroppaani tulevaan koitokseen. 

Insuliinisäädöt ja syömiset
Diabeetikkona kaiken edellytys on aina se, että sokeritasapaino pysyy sillä tasolla ajon aikana, että kuskin kroppa toimi niillä edellytyksillä mitä on käytettävissä. Homma vaatii vähän virittelyjä niin tankkaamisen kuin insuliiniannostelujen suhteen. 

Säädin insuliinit siten, että tiputin jo edellispäivän puolella pitkävaikutteista ilta-annoksen kohdalla yhdellä yksiköllä 7>6 ja aamulla laitoin 5 yksikköä tällä hetkellä normaalin 7 sijaan. Ateriainsuliinia annostelin n.20% pienemmäksi kuin mitä olisi muutoin ollut paikallaan. Aamupala ei uponnut mitenkään suurella halulla, mutta sain kuitenkin syötyä lautasellisen kaurapuuroa, pari paahtoleipää ja pari kuppia kahvia. Söin vielä banaanin tuntia ennen starttia klo 8 ja puin ajokamppeet päälle. Viimeinen mittaus ennen siirtymää lähtöalueelle näytti lukemaa 9.4 joten sokerit olivat vähän turhankin korkeat. Ajattelin kuitenkin aiemmista kokemuksista, että Pikku-Syötteen päälle päästyäni sykkeet olivat taas tapissa ja sokereiden suunta alaspäin.

Starttiin
Klo 9.00 lähtöryhmitys etuauton näkövinkkelistä, kuva Marko Kerola
Tällä kertaa ei tullut mentyä myöskään liian aikaisin hermoilemaan lähtöalueelle, kun saattoi valmistautua majoituksessa ihan rauhassa. Seurasinkin omien valmistelujen ohella suurella mielenkiinnolla kämppäkaverin Kokkisen Karin virittelyjä ajoa varten. Taas oppi erilaisia niksejä ja tapoja toteuttaa etukäteistankkausta ja suorituksen ajan energiatäydennystä. 

Saavuimme lähtöalueelle vasta noin 20min ennen starttia. Kävin viemässä omahuoltorepun kuljetusta varten ja kävin ajamassa pienen lämmittelyvedon Romekievarintiellä. Samalla suoritin vielä viimeisen hätäpissan puskassa ja suuntasin takaisin lähtörymitykseen. Joka olikin jo täynnä kuskeja ja puikkasin eturivin isojen poikien välistä pari riviä taaksepäin. Olinpahan keulassa edes jossain vaiheessa kisaa! Viimeinen viisi minuuttia starttia ennen menikin sitten ihmetellessä, että mitä tässä kohta tapahtuisi. Pysyin kyllä yllättävänkin rauhallisena, vaikka sykemittarissa villkuivatkin jo 125 sykkeet siinä seistessä.


Juha Jokilan ottama kuva klo 9.00 lähtöryhmästä. Kypärä näkyy etualan sinisen repun ylänurkan kohdalla :)
Hyvää matkaa kaikille!
"Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi - Hyvää matkaa kaikille!"

Juha Jokilan videokuvaa Syöte MTB:n klo 9 lähtöryhmän startista

Niin päästiin matkaan ja kärkiryhmä ampui kuin pyssyn suusta liikkeelle kohti Välihuikosta. Itse passailin vauhtia sopivasti ja pidin huolen, etten aja liian lujaa ensimmäisiä kilometrejä. Reilua 40kmh silti painelin ennen kuin asfalttinousu alkoi. Porukkaa lappoi siitäkin vauhdista ohi jatkuvasti, mutta siinäpähän menivät. Juntusen Usko toivotteli hyvää matkaa ja kaarsi hivenen ennen minua ensimmäiselle metsäautotiepätkälle, joka johtaa poluille. 
Kommuunin muumio on herätelty Ison katakombeista liikenteenohjaukseen. Juntusen Usko kurvaa punaisessa kypärässään etualalla, ajaen lopulta komeasti M50-sarjan 5. sijalle ajalla 3:58:06. Meikäläinen löytyy kuvasta kaupin kanuunoiden vasemmalta puolen tien oikeassa sisäreunassa.


Oma paikka löytyi ilman kommelluksia ja sainkin omalle vauhdille sopivaa ajoseuraa lähdettäessä kohti Pikku-Syötteen polkunousuja. Mäkijalka tuntui ihan hyvältä alusta lähtien ja n.18min. kuluttua lähdöstä kiipesin Syötekeskuksen kulmalta ylätasanteelle ilman mitään ääripuristuksia. Syke tosin kävi lähellä päivän maksimeja ennen hotellia. Tuossa kohdassa kävi jo mielessä, että nyt taitaa olla kulku ihan eri luokkaa kuin edellisellä kerralla. Nousua seurannut lasku kohti Pitämävaaran lenkkiä meni varmistellen jonon jatkona ilman suurempia riskejä. Yöllinen sade oli tauonnut riittävän ajoissa, eivätkä pitkokset olleet erityisen liukkaita.

Metsätiepätkä kohti Säkkisenojan polkuja meni pienemmässä porukassa kohtuullisen reipasta tahtia. Sellaista 25-30kmh tahtia mentiin tasaisemmat pätkät. Päivän ensimmäinen teknisempi kivikko-osuus ojan ylittävän sillan jälkeen tuli juostua pyörän kanssa suosiolla. Edessä oli ukkoa ja kalustoa pitkittäin ja poikittain, eikä siinä ollut saumaa saati järkeä lähteä yrittämään ajamalla läpi. Säkkisenojan polkujumppa alkoi ihan hyvin ja sain aika nopeasti kohtuu hyvän ajorytmin päälle, ilman ylimääräistä sähellystä tai hösellystä. Enkä hermostunut vaikka takana tultiinkin ihan lähituntumassa. Aiempina vuosina oma ajo sekosi lähes heti kun joku nopeampi tuli kantaan tai oma vauhti riitti jollekin toiselle. Päivän ainoa kirosana karkasi kohdassa, jossa Soinin Kyösti vaihtoi läskipyöränsä takarenkaaseen sisuria. "Eiiii! Köpi perkele!" Harmitti hänen puolestaan!

Mutta eipä siinä kauaa mennyt kun Farley ilmestyi taakse ja päästin Syötteen kuninkaan ohi. Kuntta pölisi kun mies painoi kuin viitapiru kanverikon reunoja ohi, häipyen mutkan taakse ennen kuin ehti kymmeneen laskea. Hirviää tahtia! Uudella reittilinjauksella kierretään lyhyt sivulenkki poiketen suoralta linjalta.  Polku tulee kuitenkin takaisin samalle linjalle ja näkyvyyttä riittää lenkin toiseen päähän. Köpi jatkoikin katsehorisontissani hitaampien ohittelua hurjalla vauhdilla. Sillä tahdilla se oli painanut isommistakin letkoista jyrkissä mäissä. Farley on valittanut armoa!

Uusi reittilinjaus tuntui kokonaisuutena paremmalta kuin entinen ja polku oli ehtinyt jo jonkinverran paantua muutaman viikon takaisesta tilanteesta. Ajorytmi pysyi ihan hyvänä, sykemittaria vilkaisin muutaman kerran ja 177 vilahti toisella kerralla taulussa. En katsellut sen jälkeen ennen kuin Pitämävaaran kierros oli ohi :) Nappasin 1. huollossa vesimukin ajaessa ja jatkoin matkaa pumppaamolle. Olipa siisti pätkä näin päin ajettuna! Kerran pari polkaisin vauhtia alussa ja sitten saikin pumpata pyörää ja vauhti sen kuin kiihtyi. Tosin takana ollut kaveri olisi ollut nopeampi ja joutui tyytymään rytmiini. 

Maastonojakkeja ja pukumiehiä
Kaikenlaista härveliä oli liikenteessä. Pitämävaarasta laskeuduttuani eteen ilmestyi Helanderin Mikan ohjastama maastonojapyörä. Pääsin ohi jossain Portinsuon pitkoksien kohdilla. Säkkisenojan ylityksen jälkeen takaa alkoi kuulumaan jyrinää. Minäettä mikä telavehje sinne peesiin iskeytyi ja vilkasin taakse. Ensin näkyy läskipyörän rengas. Sitten lahkeen suussa olevat pyykkipojat. Sitten kuski ravatti kaulassa, tummassa puvussa!! WOOOT??! Mitä täällä tapahtuu?? :)

Siihen se kaveri tuli viereen ja latoi kohta ohi niin että jumalaton pöly vaan nousi takarenkaasta lahkeiden lepattaessa! Ahvenvaaran kupeen poluilla kaveri hävisi näkökentästä vaikken nyt itsekään ihan matelemalla mennyt! Käsittämättömiä kuskeja! Jälkeenpäin selvisi, että ko. kuski oli Cycling El Burron Mika Similä ja hän ajoi tällä yksivaihteisella fatbikella 120km sarjan kakkoseksi ajassa 9:11.57. Kypärää päästä ja kumarrus syvään. Hulluja nuo Burrolaiset!


Mika Helander ajoi maastonojakillaan 120km sarjassa, ajaen 108,5km ennen kuin aikarajat tulivat vastaan.

Mika Similän tyyliin voi todistettavasti ajaa 120km fatbikesarjan toiseksi ja koko 120km sarjan 14. sijalle (kuva Markku Eilola-Jokivirta)
Henkistä ja fyysistä huoltoa
Ahvenvaaran ohituksen jälkeen fiilis oli hyvä. Ei ollut mitään hätää, ajorytmi oli sopiva ja mäkijalkaa tuntui olevan. Itseluottamus oli hyvällä mallilla, tämähän etenee ihan joutuisasti. 

Jossain Portinkurun seuduilla aloitin itsekseni höpöttelyn. "Hyvä poika! Hyvin ajettu tuo kohta, usotko? Pikkasen hyvin ähelsit tuonki kinkareen ylös. Häh? Rai rai rai...täältä sitä tullaan, ei tunnu missään! Katoppakö tästä mennään alas niin että heilahtaa! Eikä ollu lähelläkään ooteebeet!" Jossain kohdassa aloin laulamaan Peer Günttiä:

"I don't wanna be a rock'n'roll star
Just wanna play my honky guitar
I don't give a damn to fortune and fame
Just wanna do this in my own way"


"Dö-dö-di-döödi-di-dö-di-di..."

Ja maisema vaihtui. En miettinyt orastavaa kolotusta ojentajissa, tai hivenen puutunutta alaselkääni. Ajoin vaan. Pukumiehen ohittaessa hymyilin ja ihmettelin tätä menoa. On tämä varsinainen seikkailu. Ahvenvaara ohitettuani nautiskelin hienoista polkulaskuista ja kohta olin polkupätkillä menossa kohti 60km ja 30km reittien risteystä. Mönkkärireitille vasuriin kaartaessani mietin Peksin sanoja "tässä on yks parhaista laskupätkistä koko reitillä. Tämä on vaan niin siisti!" Sillan kohdalla muistin ettei pidä ajaa vasemmasta reunasta kun siinä on isompi kanttaus. Pientä kinkamaa ylös ja hiekkateillä otin napsun pois vauhdista ja tasasin pulssia. Metsätiellä kohti Maisematietä hain ajolinjat vasempaan reunaan. Kannatti käydä reitinmerkkauksessa tällä pätkällä, tiesi mistä mennä. Pinta on pehmeää hiesua, joka oli tosin tiivistynyt sateiden myötä. Viimeinen jyrkkä nousu Maisematielle ei ole noussut ikinä ajamalla. Nyt nousi. Jumalauta. Sitä oikeata linjaa mitä Peksi sanoi ajavansa. No siitähän se meni! Pikkasen satulankärkeä hanuriin ja ahtopaineita pohkeisiin! 

Kuva noususta Maisematielle
Viimeisen jyrkän osan kulma paljastuu tästä perspektiivistä paremmin

Sain tästä onnistumisesta niin hyvät latingit, että oksat pois. Pelkästään tämmöisiä nousuja ajamalla säästää useita minuutteja jos meinaan on se ajan puristaminen tavoitteena. Se, että pääsee jatkamaan pyörittämällä ajoa tuosta auton kulmalta oikeaan johtavaa soratietä niin noususta huolimatta kello tykkää. Jos tunkkaat tämän mäen ensin ylös, sitten kampeat pyörän päälle ja vasta sitten koetat päästä pyörittämään niin aikaa ja tupakkia kuluu. 

Nousu senkuin jatkuu Maisematiellä edetessä kohti Naamankaharjun polkuja


Naamankaharjusta Pytkylle
Naamankaharjun reitillä meni se kivikkonousukin ylös. Jöses. Kaverillahan on syötöt kohdillaan? Lasku takaisin tielle kutitti vatsanpohjaa. "Jiiiihaaa" huutelin ääneen :) 

Laskun keskiosaa, tuolta ylhäältä tullaan alas

Hieno, selkeälinjainen lasku

Tässä tullaan kuin mäkimonttuun, vatsanpohjassa kipristää mukavasti kun ei koske jarruun.
Pidin soratiepätkällä sopivan reipasta vauhtia, vähitellen kiihdyttäen matkavauhtia. Tunnosti vastatuuli puhaltelevan, joten mihinkään sankaritekoihin ei ollut syytä erityisellä tempoamisella. Eikä kannattanut hapottaa jalkoja helpoilla pätkillä, kun niitä vaikeita riitti ihan tarpeeksi. Pytkyn harjun nousuissa saisi taas rykiä ihan riittävästi. Ajoin sähkölinjan polulla ja pitkoksilla hyvällä, rennolla paineella. Kurvasin omahuoltoon tankille. Vaihdoin pullot nopeasti, haukkasin energiapatukasta puolet ja join vissyä niin, että silmistä valui vesi. Takaa tuli Seinäjokisten maastopyöräiljöiden ryhmää, jatkonaan PK Teamin Männyn Mika. Eikun siihen kyytiin röyhtäilemään hiilihappoja ja kohti Pytkyn portaita.


Meikäläinen neljäntenä jonossa, takana kiipeää Helanderin Mika maastonojakillaan. Tasamailla tuo vehje kulkee hurjaa vauhtia sen miehen ajamana ja takaa oli tultu tuntumaan. Kuva Marko Kerola.

Vilikku päälle ja ohite oikeata kaistaa, Helander seuraa. Kankaisen Mika näyttäisi tähtäilevän puun vierestä. Kuva Marko Kerola.

Näille nurkille tuli ajamalla, sitten oli parempi talutella. Pytkyn portaat odottivat!

"Mennäänpäs pojat nuo portaat ylös että heilahtaa!" Syke oli veekoolla aika tukevasti tuolla ylätasolla :)

Tulosuuntaan
Pytkynharjulta huoltoon, Romekankaan kierrokselle ja taas huoltoon 
Pytkynharjun laelta tipahdin sitten porukoista. Kaikki täpärimiehet hävisivät kuin pieru saharaan, eikä sille ollut mitä tehdä. Takaakin tuli porukkaa ohi yksi silloin, toinen tällöin. Enpä kuitenkaan synkistellyt vaan jatkoin Pitämävaaran taktiikalla. "Hyvin ajettu taas poika. Aatteleppa että sillon ekavuonna könysit tässäkin ja kirosit kuin mehtäläinen"... "tämähän on tällaista ranskalaista kivitietä. Näitähän ne ajaa maantiepyörillä...". Korvamatona kuului olevan Eppujen Jee Jee. "Meillä on asiat hyvässä jamassa...". Jee jee jee! 

Niin tuli vastaan Kellarilammen upeat maisemat ja pikospaanat. Siinä kohdassa pystyi nautiskelemaan menosta ja tunnelmasta. Siistiä hommaa! Sitten saavuinkin kakkoshuoltoon, jossa morjestin Makea ja taisin syödä nopeasti kourallisen sipsejä, kunnes jatkoin matkaa ehkäpä reissun vaativimmalle pätkälle. 

Kellarilammen paanaa. Tänne tuun rollaattorikunnossakin ajamaan ;)

Mies tulossa kakkoshuoltoon, ei tuo kovin kärsineeltä vielä näytä. Silmät siristää kun häikäsee..kuva Markku Eilola-jokivirta

Kakkoshuollosta eteenpäin ajetaan vielä hienoja neulaspolkuja, kunnes lähdetään kiipeämään raastavia nousuja takaisin Pytkynharjulle. Pari kohtaa meni tunkkaushommissa, kun kulmat ovat vaan niin jyrkkiä ettei niitä aja pirukaan. Taivalsin eteenpäin pääasiassa itsekseni. Takaa tuli edelleen muutamia kuskeja ja harjun loppupäässä pyyhälsi sinkulasarjan kuuttakymppiä vetänyt Sepänheimon Antti miljoonaa ohi. On se hurja sälli! Ja mahtava tyyppi, aattelinkin vain että no vasta nytkö se meni ohi :) Sarjan voittoonhan se paineli ansaitusti!

Riihisuon ylityksen jälkeen otin kofeiinigeeliä ja valmistauduin polkujumppaan. Muutaman kilometrin matkalla on minulle haastavaa kivikkojuurakkojumppaa ja näillä kohdin alkoivat matkan rasitukset tuntua ensimmäisen kerran enemmän. Käsivarret alkoivat ilmoitella, että kauanko meinaat vielä jatkaa tätä hommaa? Talutin vaikeimmat pätkät, hyppäsin kuitenkin heti ajamaan kun vähänkään oli siihen saumaa. Metri ja mutka kerrallaan, enkä miettinyt yhtään mitään tulevia enkä entisiä. Päässä ei soinut Pimeyden Tango, mutta joitakin värssyjä tuli suupielistä Rupisten riimien muodossa. Väsyä alkoi ilmestymään. 

Sieltä kuitenkin tultiin ehjänä, vielä enempi virkeänä kuin väsähtäneenä. Hengitin hyvin, ainoastaan käsivarret ja kallonpohjan lihakset kuulostivat kipuilevan ja alaselkä oli puuduksissa. Ihmepä tuo olisi jos ei jäykkäperällä ajaessa näin tässä kohdassa olisi tuntemukset. Helpoilla poluilla sain vauhdit taas päälle ja tulin kolmoshuoltoon hyvällä jalalla. Huoltopäällikkö, Make Eilola-Jokivirta hymyili ja miehen näkeminen piristi mieltä. 

Me ollaan ne!
Mieleen tuli viimetalvinen Teatrian Kolmannen Naisen keikka. Lauleskelin siinä tavatessa että "me ollaan ne, jotka ajavat maastopyörällä, me ollaan ne joita maastot kuljetti, me ollaan ne jotka pärjänjoen pulevardi heitteli..."

"Mitä saisi olla Taneli?" tokaisi Make. Minä että jos tuota vissyä sais...ja ei mennyt kuin hetki niin vissyleka oli kourassa! Kurmasin pitkät siivut juomaa, kaappasin toisella kouralla sipsejä ja toisella pari palaa suklaata. Muistin välillä hengittääkin, tungin sitten suun täyteen evästä ja loput sipsit taskuun. Lähdin taipaleelle. Muutaman sekunnin päästä muistin kiittää huoltopalveuja ja huutelin ääneen kiitoksia, toivottavasti menivät perille! Ihan loistavaa huoltoa tarjoavat mm. Pudasjärven urheilijat ja Syöte MTB:n organisaatio vuodesta toiseen!

Pärjänjoen näyttötyö
Hittolainen. Tässähän ollaan selvitty tästä prologista ihan kohtuudella. Ajatukset alkoivat siirtyä rantapulevardin koitoksiin. Mitähän siitä jumpasta nyt tulisi? Nautiskelin tienylityksen jälkeisistä helpoista poluista, rullailin soraistettua pätkää ajatellen, että onhan tämä nyt helpottunut niistä ensimmäisen painoksen ajoista huomattavasti. Niin alkoi näyttötyö juurihoitojen muodossa. Tyhjensin pään, en ajatellut mitään. Hain rytmiä. "Näe ajoura". Etsin, joskus onnistuin, joskus en. Kävelin, työnsin, hengitin. Hyppäsin takaisin pyörän selkään, ajoin taas. Niin se meni. Tiesin ja muistin pätkän melko hyvin, osasin odottaa tulevia ja tiesin missä kohtaa etenin. Nimenomaan "etenin". Loin mielikuvan itselleni eteenpäin menevästä voimasta, joka ohjasi välillä hitaammin, välillä nopeammin. "Tuokin kivikko jäi nyt taakse. Ajoinpahan tuon kohdan läpi."

Edessä oli Annintuvan seudut ja hymyilin. Olin selvinnyt Pärjänjoen rantapulevardista, näyttötutkinto oli annettu. Ei tullut ehtoja, vaikka kaukana olin priimuksesta. Mustikamättäiltä kuulu jatkuvasti kutsuhuutoja että "tuuhan Taneli syömään mustikoita, marjoja on!" "Minä että nyt ei jouva, tarvii sohia tätä haipoolia nyt vaan etteenpäin!" Jihuu!! Mitkä voimavarat tuosta tulikaan soraistetulle nousulle kohti hiihtokeskuksen kulmaa. Polkunousu meni kuin vettä vaan. Niin tultiin sitten pois metiköstä ja edessä aukeni heinikkopolut. Ajotien ylittävällä sillalla istui Lehtorannan Olli, jonka kanssa morjesteltiin jo toista kertaa päivän aikana. Ensimmäisen kerran tervehdittiin Ahvenvaaran poluilla. Viimevuonna olin tässä kohdassa niin romuna fyysisesti ja henkisesti, etten kyennyt muuhun kuin työntämään pyörääni. Olisin kaupannut vehkeet edullisesti siihen paikkaan. 

Lauantaina pykälsin pienempää silmään ja ajoin sillan yli että tyhjää vaan. Seuraatkaan kinkamat eivät tuottaneet ylivoimaista tuskaa. Nautin jopa siitä, että pystyin ajamaan ylös ja rullailemaan alas. Aiemmin ohi ajanut kaveri ähelsi sen sijaan nousuissa pahemman kerran. Laskuissa se karkasi kymmenien metrien päähän. Ajoin lopulta kiinni hänet ja krampit olivat karmeat. Lopulta mies kellahti kunttaan selälleen polvet koukussa. Pääsiköhän tuo enää sieltä ikinä ylös? Kun enää ei laskettu vaan alettiin nousta ylös niin survoin sen minkä vain sain suinkin ajettua. Brutaalimmat kulmat talutin suosiolla. Itselläkin alkoivat etureidet sähköttämään siihen malliin aina taluttaessa että sai olla varovainen välttääkseen kramppailut. Kivikkopolut jäivät taakse ja ajoin jälleen joitakin kymmeniä metrejä, kolmanneksen verran rälliosuuttakin. Hymy nousi suupieliin. Tiesin että kohta tämä on taputeltu!


Vaikka pitää kyllä sanoa, että jäykkäperäkuski alko olla tässä loppusprintissä persruoto jäykkänä nimensä mukasesti ja kroppaa kolotti kuin reumatautisella. Ai niin, minähän oon...ei taaskaan tarvinnu loppukinkamassa turhaa hosua. Ehti nautiskella koko rahan edestä :)
Asfalttikäytävällä takaa tuli joku ohi ja ajoi pienen kaulan ennen viimeisiä kinkamia. Taistelin viimeisen kivikkonousun, ennen loppulaskua ja maalimäkeä. Tämä ohittanut kaveri ajoi näköetäisyydellä ja silloin iskin. En minä niin väsynyt ole koskaan, etteikö loppukiri irtoa! Ja ohi menin, perkele kuului vaan kohdalla :) Noituja oli CC Picaron M50 sarjan Allan Lipsonen. Vaikka hän jäi pari sekuntia loppuajassa, suoritus oli vuosirenkaat huomioiden rautainen. Kovia kuskeja on jokaisessa sarjassa!

Loppukirikuvat: Marko Kerola
Aina on varaa loppukirille!
"Perkele...!"
Hyvin piirtää takarengas :)
Hyvin irtosi kiri vielä neljän ja puolen tunninkin jälkeen!

Maalin makuja
Kello pysähtyi aikaan 4:30:38. M40-sarjan voittaja Haaparannan Heikki oli jo käyny pesulla, vaihtanut kamppeet, keitellyt potut ja hörpännyt kahavit. Sekuntaattori pysähtyi numeron 240 kohdalla  + 1:03:41 voittajan jälkeen. Paransin silti omaa aikaani lähes varttitunnilla edellisvuotisesta ajasta ja useat olivat sitä mieltä, että nyt oli raskaampi reitti. Ehkä hitusen. Oma vointi maalissa oli kuitenkin valovuoden parempi kuin koskaan ennen Syöte MTB:n historiassa. Hymyilytti kun sai loppukirin irvistykset pois naamalta. Tuntui oikeasti hyvältä. Nyt tuli palkkiota tehdylle työlle! Ei ollut minkäänlaisia ongelmia matkan varrella ja pää pysyi timanttisen hyvin kasassa. Kannatti lauleskella ja kehua itseään :) Sijoituskin oli 14. ja matkan ajoi meidän sarjassa 48 kuskia. Komiastihan se meni!

Highball toimi loistavasti koko matkan. Jykevämpi varakiekko oli kyllä poikaa, uskalsi rauhassa lasetella vauhdikkaita laskuja eikä tuo haitannut mäkien nousuissa yhtään, että kehässä oli joku gramma enemmän. Itseasiassa tässä saa vakavasti harkita mitä noiden kiekkojen kanssa lopulta tekeekään. Hopen jarrut pelasivat koko reissun loistavasti, ei voi kuin hymistellä, että on pystynyt ne hankkimaan pyöräänsä. Voimansiirto pelasi myös ja Shimano XT polkimet löytyivät heti eikä viidestoista päivä, kuten aiemmilla Lookeilla oli pahana tapana olla hukassa. Jäykkäperärungolla ajaessa antaa tietysti jonkinverran etumatkaa täpärikuskeihin nähden. On se ero aika selvä Syöte MTB:n reitillä. Vaudikkaat, mutta epätasaiset laskut olivat täpäreiden juhlaa. Samoin kaikki jumppapolut. Eli jos todella haluaa ajaa reitin maksimivauhtia alusta loppuun, niin kevyt täpäri olisi varmasti se paras ratkaisu. Sellaisia sielä näkyikin todella paljon. 

Sokeritasapaino pelasi riittävän hyvin, jotta sitä ei tarvinnut liiaksi miettiä ajon aikana. Ajon puolessa välissä tosin oli tunne siitä, että sokerit ovat hivenen liian koholla, kun tankkasin aika tiheään lisäenergiaa. Asia korjaantui yksinkertaisesti ajamalla n.40min juoden vain urheilujuomaa. Mutta sellaisen tasapaksun vaiheen se saattoi aiheuttaa, jolloin ei saanut ihan irti sitä terää mikä olisi muuten ollut otettavissa. Tosin samoilla paikkein ajoin paljon yksinkin, mikä vaikuttaa aina ajovauhtiin laskevasti. Noin puoli tuntia maaliin tulon jälkeen sokerit olivat 6.4 joten hyvin meni sen suhteen. Seuraava vuorokausi olikin sitten melkoista sahaamista ylös ja alas, illalla mentiin 3.8 ja 11.2 välillä ja pitkin ottaa aika iisisti muutama tunti ja tarkkailla tilannetta.

Highball selvisi kuskin käsittelyssä hienosti
M40-sarjan lopputulokset


Lopuksi


Syötteen maisemat keräsivät kaikkiaan 439 kuskia makustelemaan alueen huikeita polkuja Syöte MTB:n kolmannen painoksen merkeissä. Resepti oli edelleen marinoitunut edellisistä vuosista: ajettavaa polkua oli nuotitettu hitusen entistä enemmän, vaatimustasoa oli myös nostettu napsulla tai parilla ja joko äärimmäisen hyvin viritettyjä kuskeja tai muutoin vain riittävän hulluja seikkailijoita oli reilu satakunta enemmän kuin toisessa painoksessa. 

Maastopyöräily jatkaa hyvissä merkeissä Suomen niemellä. Pohjois-Suomen suurin pyöräilytapahtuma on asettunut tukevasti kotimaisen MTB-tarjonnan kartalle. Kiitos siitä Metsähallitukselle, Krossikommuunille (joka vastaa tapahtuman järjestelyistä yhdessä Pudasjärven Urheilijoiden ja muiden yhteistyökumppaneidensa kanssa) sekä tietysti alueen yrittäjille, jotka Hotelli Iso-Syöte etunenässä ovat vahvasti mukana tapahtuman ytimessä. Esim. Ison huipulla palvelut pelaavat, majoitukset toimivat, ruoka on todella hyvää ja maittavaa. Muutoin alue kaipaisi esim. ruokakauppaa perusvalikoimineen. Maastopyöräilevä ja retkeilevä asiakaskunta kaipaa monipuolisuutta ja sen myötä myös viipymä alueella kasvaisi. 

Mutta itse tapahtuma on raiteillaan ja tulevaisuus näyttää hyvältä. Kolmas kerta toden sanoi, mutta josko sitä saisi vielä puristettua sen kymmenisen minuuttia joutusammin, sillä oltaisiin oltu jo kymppisakissa...;)

Siihen asti, olette kaikki ihan parhaita! Ensi vuonna uudestaan!

Syöte MTB:n nettisivut, josta löytyvät tulokset ja linkit kuviin jne.