maanantai 8. helmikuuta 2016

Pertsan kilut - havaintoja pitokarvasuksista

Kolmen sivakkalenkin ja 72 hiihtokilometrin jälkeen osaan jo jotain luonnehtia monien mielessä pyörivistä pitokarvasuksista. Minun tapauksessani Rossignolin R-skineistä.

Rukan laduilta, Vuosselin (Uuttusuon) lenkiltä viime lauantailta, ennen suojasäiden saapumista.

Tehdessäni alkutalvesta päätöksen panostaa hiihtoon enemmän kuin ennen, aloin samalla tuumailemaan perinteisen kaluston tilannetta. Pitäisikö moiset hankkia ja erityisesti pitokarvamallit? Koilliskairassa näkyi jo edellisenä talvena useita tyytyväisiä sivakoitsijoita esittelemässä suksiensa karvoja rintakarvat kaarella. Luikkarisuksilla kun ei paljon nahkeilla pakkaskeleillä kehtaa hiihtää, ainakaan minä en. Rannan Jannen lanseeraamaa voimahiihtoa, jolloin näkökenttä on harmaana ja hermot riekaleina joka lenkin aikana.


Peltoset testiin
Sain mahdollisuuden testata Peltosen versioita aiheesta, jotka tottelevat mallinimeä SkinPro. Kyseiset yksilöt eivät vain olleet minun ruholleni sopivat parit. Alusta lähtien sai ihmetellä kovasti, mitä näillä pitäisi oikein tehdä, edetäkseen jotensakin siedettävästi? Suksilla oli hankala löytää kohtuullsenkaan rentoa etenemistapaa, kun koko ajan pitokarva tuntui joko tökkivän tai toisaalta suksi lipsui ponnistuksessa läpi. 

Testi-iltana keli oli hyvä, vanhan lumen -6C keli ja Petäjälammen latu-urat olivat erittäin hyvässä kunnossa. Pitokarva tuntui tökkivän herkästi, enkä saanut suksiin missään vaiheessa sitä tuntumaa, kuinka niitä olisi pitänyt hiihtää. Toki osa meni varmaankin kokemattomuudenkin piikkiin. Toisaalta, näitä pitokarvasuksia on tuotu markkinoille nimenomaan tavan hiihtäjille, jolloin eteneminen pitäisi onnistua kohtuu helposti. Varmasti ko. parit olivat jollekin muulle ihan passelit.

Tässä kohtaa kävi selväksi se tosiseikka, että pitokarvasuksien valinta on tehtävä erittäin huolellisesti ja asiantuntijan toimesta.



 


Voideltavat sittenkin?
Hetken pohdin tosissaan jo tavallisten pitovoidesuksien hankkimista. Sain kokeiltavakseni vanhat, mutta toimiviksi todetut sukset ja perehdyin perusvoitelun saloihin. Ostin jo voiteitakin. Pakkasherra narautti tässä kohtaa lukemat pariksi viikoksi arktisiin lukemiin ja homma jäi odotuskannalle. Lainasukset odottivat eteisessä asian etenemistä ja voidepurkkien kannet pysyivät kiinni. Kyselin ja haastattelin karvapohjasuksien omistajia heidän kokemuksistaan ja luin netistä aiheeseen liittyviä juttuja.




Pakkanen alkoi vähitellen osoittaa lauhtumisen merkkejä. Oli aika tehdä päätöksiä, mikäli haluaisin helmikuun lopussa odottavaa Kuusamon 12h Sivakointia ajatellen perinteisen kaluston vaihtoehdoksi. Päädyin jälleen siihen toteamukseen, että minun tapauksessa olisi parasta pitää hiihtolenkille lähtemisen kynnys niin alhaalla kuin mahdollista. Varsinkin kun oikestaan kuluvana talvena on saanut vähän enemmän juonen päästä kiinni ja jonkinlainen kiinnostus lajia kohtaan on nousussa. Tammisen teesein KISSiä kehiin eli "keep it simple stupid". Vähemmän voitelua ja enemmän itse asiaa. Toisekseen, olisiko ollut taas järkeä hankkia käytettyjä suksia, kun asiantuntijan opastuksella voisi hivenen enemmän maksamalla päästä uusien välineiden pariin?
 
Lopetin soutamisen ja huopaamisen asian suhteen ja 
päivänä eräänä raavin pörssiä pohjia myöden. Ostin Rossignolin R-skinit Rottefellan siteillä ja sauvoiksi valitsin Rexin Wizardit. Monothan olin jo ostanut viimevuoden puolella ja ne ovat Alpinan Competition CLS:t. 



R-skinejä testaamaan
Tammikuun pakkasjakson päätyttyä ja Oulun talvipolkuseikkailujen rasitusten haihduttua suuntasin vielä luistelulenkeille pakkasten pysyessä miedoissa lukemissa. Seuraavalle eli viimeviikolle kehittyi hyvät perinteisen kelit, pakkaslukemien ollessa -5...-10C koko viikon. Uutta luntakin satoi välissä lisää.

Ensimmäinen lenkki maanantai-iltana tapahtui jälleen Petäjälammella. Olosuhde oli hyvin samantyyppinen kuin joulukuussa Peltosia testattaessa. Pakkasta oli -5C ja tällä kertaa latu oli paikoin hivenen kuluneemmassa kunnossa.





Tuntemukset olivat hyvät alusta lähtien. Ensimmäisiin kinkamiin löytyi hyvin pitoa ja luisto oli latu-uran isommissa laskuissa kuin luistelusuksessa. Mikä tärkeintä, muutaman potkun jälkeen sain juonen päästä kiinni. Ei ollut sellaista arpomista, että miten tässä pitää nyt toimia päästäkseen etenemään. Kohtuullisen rentoa menoa. Vaikutti hyvältä! Hiihdin maltillisesti 4 x 3,4km ja jokaisella kierroksella suksi toimi hyvin. Jälkikäteen kun katsoin kierrosaikoja, niin verrattuna Peltosilla hiihtämiini kierroksiin digitaalissa oli jopa toista minuuttia nopeampia aikoja. Toki se on sanottava, että aikoja ei voi suoraan verrata yksi yhteen. Nyt olin tuoreempana liikkeellä kuin joulukuussa, jolloin testi tapahtui aktiivisen viikon päätteeksi. Eikä se olosuhde tietenkään oli presiis sama. Mutta sillä kellon lukemalla ei ollutkaan merkitystä vaan tuntemuksilla suksien päällä. Sauvat tuntuivat myös todella hyviltä. Kevyet mutta jäykät kuitukepit pelasivat oikein loistavasti. Monoista jäi mieleen se, että ainakin jalat tarkenivat niissä hyvin, melkein oli liiankin kuumat, kun jalassa olivat merinosukat.

Seuraava päivä meni lonkan lihaksia hoitaessa, jumittamaanhan ne meinasivat heti uudesta aktivoinnista johtuen. Keskiviikona suuntasin sitten tasaisemmalle taajamaa kiertävälle ympärysladulle. Pakkasta oli -6C ja uutta lunta ei ollut satanut sille päivälle. Latukone oli tehnyt työtänsä ja uusi priima kiskoura oli hyödynnettävänä Torankijärven kierroksella. Ai että muuten suksi pelasi hyvin. Jotenkin vain sain juonesta samantien kiinni ja etenin vuorohiihtoa ja yksipotkuista hyvällä, tasaisesti etenevällä rytmillä. 



Ai että.


Siellä, missä latukone ei ollut vielä käynyt ja latu-ura oli eilisen päivän jäljiltä hivenen kulahtanut, suksien luisto tipahti hivenen. Samoin karva saattoi epätasaisemmissa kohdissa hiukan tarrata kiinni. Hiihtäminen kuitenkin sujui, kun muisti antaa painetta sukselle ponnistuksessa. Sellainen laahkaamistyyli ei ole hyvä karvapohjilla hiihdettäessä. Pitokarva ei toimi kunnolla tai sitten se nappaa justiinsa kiinni kun ei pitäisi. Parin tunnin lenkki oli kuitenkin onnistunut. Paitsi että.

Vasemman kantapään akillesjänteen ja kantapään välimaastoa oli alkanut hiertää lenkin puolessa välissä. Viimeinen vitonen oli jo hivenen ärsyttävää, kun joka potkulla alkoi aristamaan. Rakkohan sielä oli. Koetin tutkia monon sisustaa, löytyisikö syyllistä. Tuumailin nilkan seudun pehmusteessa rakon kohdalla paksunnoksen ja toisaalta sukassa oli myös kantapalan saumaus suurinpiirtein samassa kohdassa. 

Parantelin sitten rakkoa ja taas tuntumaa saaneita lonkan lihaksia pari päivää, kunnes suuntasin lauantaiksi Rukan laduille seurakavereiden kanssa. Lupasivat olla jättämättä miestä yksin. Lenkin 11,4km mitta oli hyvä ja sopivan vaihteleva, tarjoten myös pidempää nousuakin tahkottavaksi. Taas tulisi erilaista testiympäristöä. Sää oli -5...-7C ja lunta oli satanut edellisenä päivänä ladulle, eikä reittiä oltu ajettu latukoneella. Latu-ura oli selvästi kuluneempi kuin taajaman laduilla ja paikoin se oli heikossa kunnossa kierroksen viimeisellä kilometrillä tultaessa takaisin Vuosseliin. 

Lenkki lähti hyvin liikkeelle, minut laitettiin tahdin määrääjäksi ja oikeastaan hyvä niin. Enpähän joutunut sivakoimaan jojon nokassa vaan koetin mennä omaa tahtia. Ensimmäinen kierros tuli täyteen ja taas alkoi hiertymät tuntumaan, tällä kertaa myös oikeassa nilkassa samassa kohdassa. Noin 18km hiihdon jälkeen pysähdyttiin munkkikahvitankkaukselle Lammintuvalle ja tarkistin tilanteen. Vasemman monon pohjallinen oli siirtynyt senttitolkulla kantaa kohden ja oli noussut hiertymäkohtaan asti. Ilmanko varpaiden kohdalla tuntuikin jotenkin omituiselta...mutta hämmstys oli suuri, kun monon varsinainen sisäpohja oli liukasta muovia. Ei siis minkäänlaista kitkapintaa sen ja pohjallisen välillä? Oikean monon pohjallinen oli sen sijaan pysynyt paikoillaan, mutta nilkassa oli aristava kohta paksumman vuorauksen sauman kohdalla. 




Ihmehiihtäjiä?

Valtavaara edessä oikealla.
Rukan maston rinteet vasemmalla, Vuosseli keskellä ja Parkki, Saarua sekä Pessari oikeassa reunassa.

Huoltotoimien jälkeen jatkettiin. Vasenta nilkkaa aristi jo ihan kunnolla hetken päästä. Yksi kierros taas täyteen ja avasin taas vasemman monon Lammintuvalla. Pohjallinen oli taas liikkunut. Loppulenkki oli sitten enempi vähempi irvistelyä. Vaikkakin muuten reissu sujui hyvin. Eritoten toinen kierros munkkitankkauksen jälkeen oli oikeinkin sujuvaa. Perässähiihtäjät alkoivat jo mutisemaan, että "mikä sille nyt tuli?". Pitkässä jontonousussa sain hyvin rytmin päälle ja saavutimme hyytyneen luistelijan ennen nousun huippua. Pieniä voittoja omalla sivakointiuralla o/ Vaan kolmannella kierroksella samassa paikassa oli kuin tulpatonta mopoa olisi polkenut, totuus paljastui ja mies alkoi pehmenemään uhkaavasti. Mutta sellaista hyytymistä ei tapahtunut kuin edellisella Rukan reissulla luistellessa. Sykkeet pysyivät kuitenkin huomattavasti alempana koko reissun ja sitä kautta voimia sai paremmin säästettyä.



Reilu 3h tuli sivakoitua ja tähän astisen "hiihtourani" pisin lenkki 36,3km oli tosiasia Saaruan parkkipaikalle saavuttuamme. Mutta nilkkoihin sattui ja se otti päähän. Monojen hiertäminen on nyt tosiasia. Katsotaan nyt mitä niiden kanssa on tehtävissä. Pohjallisen nyt pitäisi pysyä paikallaan. Auttaako tuohon muu kuin liima? Vaan miksi sisäpohja on liukasta muovia? Siinäkö se hintalappu näkyy? Kun eivät olleet kuitenkaan halvimmat, 220€ ovh-hinnalla luulisi jo löytyvän kohtuullista laatua. No ei sillä, en minä muutoin monoja moiti. Uhkaavasti näyttää vain, etteivät sovellu meikäläisen koiville. Hiihtokaveri Harri hiihteli samoilla monoilla täysin tyytyväisenä lauantain lenkillä. Hänellä ei ollut mitään ongelmaa. 

Nyt on vaan sellainen pelko persiissä, että paraneeko hiertymät ennen 27.2. hiihdettävää sivakointia? Kun nämä diabeetikkojen jalkavaivat ovat huomattavasti hitaampia paranemaan kuin terveillä. Uskaltaako tässä enää edes kokeilla monoja, jos niihin joku ratkaisu saadaan? Luistelumonossa kun ei ole vuosien aikana ollut minkäänlaisia ongelmia. Jalka on ollut erittäin tyytyväinen oransseihin Rossignolin xiumeihin.

Niin se yhteenveto suksista...
Mutta siis. Yhteenvetona jo näin alkujaan, että Rossignol on onnistunut tekemään helposti hiihdettävän pitokarvasuksen. Tämmöinen, ei niin kokenut sivakoitsija kykeni samantien hiihtämään arpomatta, mistä se pito tai luisto löytyy. Luistokin riittää kun tekee kelivoitelun latusään mukaan. Pitokarva ei ole älyttömän agressiivinen, vaan kohtuullisen "pehmeästi kytkeytyvä". Napsautin siteiden asentoa pykälän edemmäs Rukan lenkkiä ennen ja se oli hyvä veto. Pidon löytyminen parani entisestään, enkä huomannut että luisto olisi alkanut kangertamaan. Toki pitokarvasuksella on hyvä olla hitusen takapainoinen, niin lasku sujuu. 

Tarkkana pitää olla erityisesti, jos latu-uran poikki menee vaikka kelkkaura. Epätasaiset kohdat voivat herkästi napata pitokarvalle ja suksi tökkää. Muutamassa kohdassa lauantain lenkillä tuli ylimääräistä jännää sellaisissa kohdissa. Loivahkojen nousujen eteneminen sujuu meikäläiseltäkin tosi hyvin niin kauan kuin lihaskunto ylipäätänsä antaa myöden. Suksen ominaisuus ei lopu usean tunninkaan jälkeen. Jyrkissä kinkamissa vaadittaisiin varmaankin parempaa hiihtotekniikkaa. Sukselle pitää vain uskaltaa antaa painetta. Narukäsi etenee tasaisemmalla mieluiten vuorotahdilla tai yksipotkuisella, kun olematon hartiapankki (tai ainakin hiihtoon tottumaton) ei anna tasuripumppuun edellytyksiä kovin kummoisesti. Mutta siinähän se viuhtoessa paranee. 

Pyöräilijänä olen tykännyt kun olen saanut hyödynnettyä jalkojani huomattavasti paremmin pertsalla kuin luistelussa. Vaikka olen kuullut, että luisteluhiihto ja pyöräily sopisivat paremmin tukemaan toisiaan? En tiedä, minusta vain olen edelleenkin hivenen hukassa luisteluhiihdon tekniikan kanssa. Ehkä kroppani muut ongelmat korostuvat sitten siinä kohtaa? Selkäreuman jäykistämä lanneranka, muut kieroudet ja voimaton rintarangan alue näkyy sitten siinä, että sinänsä kohtuullisesti voimaa sisältävät jalat eivät oikein tiedä mitä pitäisi tehdä? Pertsalla on mukava hyödyntää pohkeita ja reisilihaksia. Pakarassakin tapahtuu jotain. 

Jatkan kokeilujani, jahka tuo mono-ongelma ratkeaa. No, sadeviikko ja suojasäät taisivat tulla sen puoleen sopivasti. Eipähän ole hinkua lähteä tuonne sätkimään moisessa kelissä.





keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Lentäjän poikana 10v. sitten

Kymmenkunta päivää vaille kymmenen vuotta sitten kokeilin lentäjän pojan uraa. Olen kirjoittanut asiasta ennenkin, mutta kun kyse on elämäni yhdestä isoimmasta käännekohdasta, niin haluan kerrata asiaa näin vuosikymmenen takaa.


Tässä yllä olevassa kuvassa on kotitaloni ja koirani Tellu päivystää viimetalvena  otetussa kuvassa etupihan lumikasan päällä, vahtien arvatenkin lumitöiden tekoani. Oikessa ylänurkassa näkyy katoksen lippa, jonka päältä pudotin lunta aamupäivästä 14.2.2006. Tai olin itseasiassa tiputtanut lumet lähes koko katolta ja olin jo lopettelamassa urakkaa. Muutama tunti siinä oli vierähtänyt ja alhaalla pihalla oli samanlaisia kasoja lunta kuten kuvassa. Ainoastaan kulkuväylät olivat puhtaana. Pusero märkänä ja energiat vähissä päätin pukata vielä yhden lumikokkareen alas ja tiputtaa sen jälkeen kolan alas, kävellä takapihan puolen tikapuille ja lähteä syömään. Ystävänpäivän tapaaminen odotti iltapäivästä.

Yks kaks
Noin olisin voinut ehtiä laskemaan siinä hetkessä, kun mätkähdin kyljittäin jäiselle betonille. Sen parin sekunnin aikana ehdin valitettavasti tajuta, että kohta sattuu. Ja sattuihan se. Niin julmetusti.

Ähkäisin ääneen osuessani maahan, keuhkojen tyhjetessä iskun voimasta. Vasen kylki oli kuin tulessa ja oikean käden ranne alkoi jomottamaan samantien kasvavaa kipua. Muistan liikuttaneeni sormia ja varpaita. Päässä heitti. Kun sain vedettyä tyhjentyneet keuhkot uudestaan täyteen, koetin huutaa apua. Hetken kuluttua vanhempani tulivat hätiin. Silloin 8 vuotias tyttöni Eveliina alkoi itkemään hysteerisesti. Isäni huusi äidille, että "Taneli on puonnut!". Eveliina kuuli että "kuollut"...

Ei kuitenkaan, vaikka kaikkea olisi voinut sattua. Jopa se lopullisin. Olin horjahtanut kolan tökätessä taaksepäin, astunut rännin päälle ja pyörähtänyt siitä kyljittäin. Lääkäri totesi jälkeenpäin, että jos nyt piti 4m korkeudelta tipahtaa alas, niin tein sen vähimmillä vaurioilla. Pää edellä seurauksena olisi voinut olla halvaantuminen tai jopa se, että elämän taival olisi voinut päättyä siihen paikkaan. Jalat edellä laskeutuminen olisi tarkoittanut pahoja vaurioita nilkkoihin, polviin, lantioon...
Refleksinomaisesti tarjosin oikean puolen kättä ensimmäisenä vastaanottamaan tärskyä. Ranne meni siinä palasiksi. Sekunnin päästä vasen lantio osui maahan ja suoliluuhun tuli 5cm murtuma. Lihashermotus otti niin kovan iskun vastaan, että en kyennyt liikuttamaan vasenta jalkaa. Enkä voinutkaan. Vaikka varpaat liikkuivatkin, niin esim. pottuvarpaan liikauttaminen sai aikaan niin kovan kivun, että tajunta meinasi lähteä siinä paikassa. 


Jiiäspeelle
Muistan kertoneeni isälleni hätänumeron että hän soittaisi ambulanssin. Nyt taitaisi olla tarve päästä joukkosidontapaikalle...vanhempani hätääntyivät tilanteessa niin paljon, etteivät muistaneet numeroa. Jonkin ajan kuluttua lanssi saapuikin ja ukko saatiin kyytiin. Muistan mananneeni, että nyt en pääse ystävieni luokse iltapäivästä...

Muistan hälytyssireenien äänen. Pillit päällä mentiin eikä meinattu. Sitten muistan kun minut nostettiin paareilta jollekin odotustilan sängylle ja kivut olivat hirveät. Omaiset tulivat hetken kuluttua paikalle. Kului aikaa, eikä mitään tapahtunut. Muistaakseni ambulanssit olivat joutuneet lähtemään kuljetustehtäville, Rukan rinteillä oli kuulemma murrettu jalkoja ja käsiä. Potilaita riitti sinä päivänä ja heitä lähdettiin kuskaamaan kotipaikkakunnilleen. Sekin lanssi, jolla minut tuotiin oli jo matkalla etelään. Taivalkoskelta tuli toinen kuskaamaan minua 220km matkalle Kuusamosta Ouluun. 

Jossain vaiheessa pyysin, että saisin jotain niin vahvaa lääkettä, että hirveä kipu lakkaisi. Aina kun liikautinkin itseäni silmissä musteni. Meni hetki ja perspakaraan iskettiin semmoinen ruisku, että hetken päästä melkein kävelin itse sinne lanssin takalunkkaan :) Vartin päästä nukuin höyhensaarilla.

Lopputulemana olin viikon päivät OYS:ssä tutkimuksissa ja toipumassa. Mies tutkittiin yltä ja päältä, aasta ööhön. Jos jonkinlaista tutkausta tehtiin. Tarkistivat, ettei ole sisäisiä vammoja. Muut vauriot selvisivät nopeasti. Murtumaa ja ruhjetta, sekä väliaikaista hermovauriota tai mitä lienekin. 

Jokatapauksessa opettelin uudestaan kävelemään, hinkaten osastoa ympäri jonkin sortin tukihäkkyrän avulla. Lopulta olin siinä kunnossa, että minut voitiin kotiuttaa. OYS:n katakombeista kaivettiin jo käytöstä poistettu kainalosauva ja vasempaan käteen uudempi kyynärsauva. Aluksi ukko kärrättiin rullatuolissa ulos. Päivän päästä hylkäsin sen. Lopulta olin 4kk sairaslomalla parannellen itseäni. Ranteen pienet luut eivät meinanneet millään luutua ehjiksi. Joskus kesän korvalla sain kipsin lopulta pois oikeasta ranteesta. 

Häijjyä teki myöhemminkin
Pääkoppaa piti huoltaa seuraavat pari vuotta. Näin aluksi painajaisia tipahtamisesta. Korkeanpaikan kammo muodostui todella voimakkaaksi. Muistan kävelleeni joskus syksyllä tikapuiden luokse ja ottaneeni niistä kiinni. Sekin riitti laukaisemaan hillittömän vapinan ja pahanolon tunteen. Kävin kuitenkin siedättämässä itseäni tikapuilla koko seuraavan talven. Jossain vaiheessa nousin ensimmäiselle askeleelle. Talvella 2008 nousin uudestaan katolle ja pystyin käsittelemään pelkoni niin, että saatoin tehdä tarvittavia rännien puhdistuksia yms. töitä - mitä nyt katon huoltoon kuuluukin. 

Sanomalehdissä ja uutisissa kerrotut tipahtamisonnettomuudet saivat myös aikaan pahanolon tunteen. Tipahdin välittömästi itsekin uudestaan. Mutta ajan kanssa tämäkin jäi. Trauma vaati työstöä niin henkisesti kuin fyysisestikin varmaan pari vuotta. 

Tässä ja nyt
Tuo kokemus muutti kaiken ajattelutavassani. Sitku ja mutku jäivät vähemmistöön ja elämä nyt ja lähitulevaisuudessa alkoi maistumaan. Tekee muuten sitä yhä edelleen. Muutama vuosi aiemmin selvinnyt selkärankareuma ja fyysisen voinnin parantaminen saivat hetkellisen takapakin jälkeen uutta voimaa. Olin 35 vuotiaana aika karujen faktojen edessä. Painoa oli kertynyt  selkävaivojen myötä. Liikkuminen oli todella vähäistä, kun ei kyennyt oikeastaan mihinkään. Syömiset ja juomiset olivat mitä sattuu. Pitkä sairasloma ei auttanut tuota asiaa yhtään, vaan saivat paidan napit pullottamaan entisestään. Puntarissa hivoteltiin jo maagista 100kg lukemaa, viisarin pystähtyessä 96 kiloon. Tänä päivänä mittarissa on n.82-83kg.

Alkoholin olin jättänyt pois juomavaliostani jo muutama vuosi aiemmin. Ajattelin, että ilmankin pärjään. Elämä maistui sen verran hyvälle ihan itsessään, että en halunnut tuhlata yhtään tuntia tai päivää krapulalle. Nyt aloin opetella syömään uudella tavalla ja kuluttamaan energiaa: remontin tekoa, pyöräilyä ja talvisin kävelyä sukset jalassa sekä lumitöitä.  Minulla oli alakouluikäinen tyttö, joka piti ajatuksen skarppina ja tavoitteen selkeänä. Halusin olla fyysisesti ja henkisesti toimiva isä hänelle. 

Vielä eivät koettelemukset tuohon loppuneet. Saman vuoden lopulla sairastuin sitten 1-tyypin diabetekseen. Siinä sitä riittikin sitten nielemistä. Mutta jotenkin ajattelin heti lääkärin siitä minulle kertoessa, että "asia pihvi, tilanne on tämä...en kyllä ymmärrä mitä tämä kaikki tarkoittaa, mutta en aio tähänkään kuolla - ainakaan ihan helpolla". Enkä ole kuollut. 

Jotta elämä ei olisi niin yksioikoista, sain kuulla kesällä 2007 saavani kenkää talosta, jolle olin tehnyt töitä yli vuosikymmenen. Sekään ei minua murtanut, korkeintaan horjutti. Ajattelin vain, että jossain vaiheessa täytyy tämä pataan koliseminenkin loppua. No, ihan äkkiä se ei loppunut, sillä oikestaan vasta 2010-luvulle siirryttäessä pääsin seuraavaan työpaikkaan kiinni ja edes hitusen parempaan taloudelliseen tilanteeseen kiinni. 

Neljäs vuosikymmen
Täyttäessäni 40 vuoden 2010 joulukuussa tiesin jo varmuudella, että tästä eteenpäin mennään paremmissa merkeissä. Koko kolmosella alkanut vuosikymmen oli sen verran tymäkkää tavaraa (avioero, muuttoja, selkäreumadiagnoosi, katolta tipahtaminen, 1-tyypin diabetekseen sairastuminen, edesmenneen isäni vakava sairastuminen, kenkää pitkäaikaisesta työsuhteesta) , että ihan äkkiä en osannut ajatella tulevaisuudesta enää vaikeampaa. 

Jos palataan tuohon fyysiseen minääni, josta aika paljon tässäkin blogissa on kautta vuosien ollut kyse, niin nykyään tilanne on kyllä melkoisittain hyvä. Miehen kunto on 45 vuotiaana parempi kuin koskaan. Kestävyysliikunnan aktiivinen harrastaminen luo sen perustan, jonka ympärillä voin ylipäätänsä elää. Olen saanut kasvatettua ex-vaimoni kanssa yhdessä upean ja itsenäisen nuoren naisen. Olen saanut olla työelämässä siinä määrin näinä vaikeina vuosina, että hengissä on taloudenkin puolesta säilytty. Pätkätyöläisyys tosin ei ole maailman helpoin asia ja mieluusti sitä olisi töissä. Kovin kummoisia ei voi suunnitella. 

Toisaalta ei tarvitsekaan. Vaikken kykene taloudellisesti kummoisiin asoihin, pään päällä on katto ja ympärillä lämmin koti. Pihassa on auto, joka hoitaa tehtävänsä. Harrastusvälineitäkin on voinut hankkia. Tytön tarpeita on voitu täyttää. Monenlaista on tullut koettua. Monenlaista on myös tullut nähtyä. Mitä vanhemmaksi ehtii, sen tärkeämmäksi esim. luonnossa liikkuminen tai ylipäätänsä ympäristössänsä liikkuminen muodostuu. Oman fysiikan kehittäminen motivoi edelleen. Tänä talvena panostetaan taas hiihtämiseen ja katsotaan mitä siitä seuraa tulevan suven maastopyöräseikkailuja ajatellen. Pyörä on muuten siitä hyvä härveli, sillä pääsee aika pitkälle. Suksillakin pääsee talvella aikamoisia matkoja.










Kun on riittävän hyvässä kunnossa, voi matkata aika kauas ja tulla vielä takaisinkin. 



maanantai 25. tammikuuta 2016

Etelän leiriä 11h

Koilliskairaan alkoi kantautua viimeviikolla savumerkkejä, että merimaissa olisi hyvät senssit ajoleirille. Pakkasviikkojen aikaan oli ollut kuulemma tilauksessa tavallisia talvipolkuja, mutta priimaa oli pukannut. Ulkoliikkujat olivat tuskassa polettaneet pitkin metsiä, kun muuhun ei oltu kyetty. Mikäs siinä. Pakkasviikkojen kärvistely olikin hyvä lopettaa ja saada taas koneisto toimimaan ulkoliikkujan muotissa. 


Polkurallia
Perjantai-iltana kävästiin leiri-isännän Kimmon kanssa tutkailemassa muutamat lähipolut lamppulenkkinä. Oli perin merkillistä hengitellä lauhtunutta talvi-ilmaa. Kuskikin tuntui olevan hereillä illan hämystä huolimatta ja ajo kuulosti sujuvan hyvin. Lauantai-päivän rientoja odotellessa.

Aamulla digitaalin näyttäessä 3,3
°C piti kyllä pariin otteeseen varmistaa, onko se desimaalipilkku varmasti siinä missä sen väitettiin olevan? Ei huono lähtökohta päivään! Aamupalan ja varusteiden virittelyn jälkeen lähdimme Helin ja Kimmon kanssa ajamaan kohti Oulun keskustaa. Pyörä-Suvalan pihasta löytyi rykelmä maastopyöräileviä alkuasukkaita into piukeana. Oli läskiä ja kaksysiä, jousitettuna ja jäykkänä. Siis pyöristä on kyse. Kuskit näyttivät nälkiintyneen näköisiltä. 

 



Lyhyen suunnittelupalaverin jälkeen päästiin itse asiaan. Suunta otettiin kohti Hiukkavaaraa. Kun en edelleenkään omista gps-härveliä, en osaa tarkkaan sanoa missä tuli ajettua. Tutunoloisia polkuja oli sielä täällä, vaikka talvikuosi saakin aina miettimään, onko tätä tullut ajettua joskus ennenkin? Polut olivat leveitä, kovaksi poletettuja ja pito oli loistava. Mikäs siinä oli ajellessa. 

Jossain vaiheessa letkan nuotitus meni vähän hakemiseksi ja ajorytmi oli pikkasen kateissa. Jännä homma, miten vetäjän ajaminen vaikuttaa keskellä jonoa. Jos sielä ei ole ihan varmuutta suunnista, itselläkin meinaa ajaminen mennä epävarmemmaksi. Alkaa miettiä, että mitähän tuonkin mutkan takaa ilmestyy? Sellainen veturi, jolla on homma hanskassa saa nuotitettua ajamisen selkeille poluille ja silloin mukana oleva kuskikin alkaa luottaa siihen, että ihan mihin tahansa rymelikköön ei olla menossa. Toki hoksottimet pitää olla aina hereillä. 

Tässä ylitetään Oulujokea jossain, olisiko Ranta-Kastellin haminoilla? Eipä ole tätäkään tullut ennen kokeiltua.





"Ei me tänne lähetä..."

Valkeisen tiellä paussilla.

Valkeisen tieltä se vihollinen aina tuli inttiaikaan...



 

Hiukkavaaran Valkeisentieltä otettiin suunta kohti Auran majaa, jonne saavuttiin muutaman ajotunnin jälkeen. Lievää hämmästystä aiheutti tupaten täynnä ollut parkkipaikka. Eipä ole Kuusamossa ikinä moista ryysistä ladulle, vaikka kyse pitäisi olla hiihtopitäjästä? No, hommaa selittää tietysti se, että hiihtokausi on lyhyempi, hiihtokelejä ei välttämättä ole tasaisesti ja luntakaan ei ole kuin juuri sen verran, että ladut saadaan tehtyä. Siihen päälle kylmä pakkasjakso ja ketsuppipulloilmiö oli valmis. Semmoiset 200 autoa arvioisin olleen siinä parkkiksella. Laduilla saattoi olla jopa ruuhkan poikasta?

Niin tai näin, Auranmajan munkkikahvit maistuivat taivaallisen hyvältä! Ainoa miinuspuoli tauosta oli se, että lähtiessä oli taas kylmä kun paita oli kastunut ennen taukoa. Mutta eipä tuo asia ehtinyt haitata viittä minuuttia pidempään, kun porukka lähti latomaan seuraavia polkuja kohti Herukan suuntia. Kalimenojan enskapolut eivät pettäneet tälläkään kertaa. Mahtavaa pooria!



Sitten alkoi kolisemaan yhden ojan pohjalla. Keulassa ollut Kimmo testasi jonkinsortin piruettia ja laskeutui kannon kylkeen oikean puoleisella reidellä. Seurasi karjuntaa, kiroilua, irvistelyä ja ähinää. Aika äkkiä kävi selväksi, että puujalka oli tosiasia. Meikäläiselläkin alkoi syntyä tuntemuksia Syötteen vastaavasta haverista ihan myötätunnosta. 

Eihän siinä mikään auttanut, kuin keskeyttää rallit siltä päivältä. Paitsi että edessä olisi vielä n. 15-20km siirtymä takaisin leirikeskukseen eli Kimmon ja Helin kämpille. Ideaparkista hoidettu buranalääkitys ja hetken huili lämpimissä sisätiloissa auttoi sen verran, että pääsimme jatkamaan matkaa hitaasti mutta kohtuu varmasti. 

Paluumatkalla, näkymää Merikosken suuntaan.


Eipä ole tätä vanhaa siltaakaan tullut pyörällä ennen ylitettyä.


Pitkä oli se paluumatka, mutta niin vain leirikeskuksen valot häämöttivät hämärän jo laskeutuessa. Päivän reissulle tuli kaikesta huolimatta mittaa ihan mukavasti, ajoaikaa kertyen 5h. Yleinen veikkaus oli, että ilman äksidenttiä sitä olisi kelattu pari tuntia lisää. No, nyt jäi virtaa seuraavaankin päivään, joskin iltasella oli vielä epävarmaa, mille sitä lopulta alettaisiin. Aamu sai näyttää suunnan.

Sunnuntain epistola
Päätimme nukkua kunnon yöunet, eikä herätyskelloja laitettu soimaan. Itse sahasin pölliä 10h :) Taisi se edellispäivän seikkailu vastata kuitenkin. Kaikki osumaa ottaneet saatiin tolpilleen aamiaisen ääreen. Kimmon irvistely oli sen näköistä, että niinköhän se olisi edessä saikkupäivä? Täytyy sanoa, että hämmästys oli jonkinmoinen miehen todetessa, että tässä on vasta kärvistelty viikkoja sisällä, että lähdetäänhän nyt kokeilemaan pystyykö mies ajamaan. Ei kait siinä, näin tehtäisiin. Heli lähti Sankivaaraan hiihtolenkille ja suksia testaamaan. 

Ensimmäiset kilometrit olivat jo aivan erioloista etenemistä kuin eilisen paluumatkalla. Kuulemma jalka oli kipeä, mutta toimintakyky oli palautunut huomattavasti paremmaksi. Päätettiin suunnata alkuun lähikarttalehtien poluille, jos kävisi niin, että homma alkaisi piiputtamaan. 


Polkua risteili sinne ja tänne. Yhä vain yllätti se, kuinka paljon sitä Oulun seudun metsissä risteileekin. Hyvä koiran kusettajat!



Siinä parin tunnin ajon jälkeen pidettiin tuumaustaukoa. Edessä oli kaksi vaihtoehtoa. Joko palata takaisin tukikohtaa kohden vieville poluille tai lähteä pohjoisen suuntaan. "Se on semmoinen +2h jos valitaan se vaihtoehto". Taisi mennä pari sekuntia, kun nyökättiin kumpikin ja suunnattiin pohjoiseen. Ja se totisesti kannatti! Huikeata settiähän siitä syntyi. Ajoimme edellispäivältä väliin jääneet osiot kuulemma suurinpiirtein kaikki. Poluilla tuli vastaan tuttuja ja mukava oli porista hetki päivän kokemuksista. Mitä nyt keskitehot pääsi laskemaan...;)




Janne ja Jani tulivat vastaan, komiaa kalustoa allaan!

"Saateri ku eilisen reissun jälkeen jäsähti käsi tähän asentoon. Pikkasen ollu hankalaa ajjaa tännään"....:) Antti-Ollin ja Kimmon viittomatyylin polkupäivitykset.

Ei tässä nyt muuten mitään ihmeellistä, mutta muutama sata sorsalintua räpisteli tuossa pienessä lahdelmassa.


Mieleen jäi erityisesti Kuivasojan varren polut. Strava-pätkällä oli kellotusyrittäjiä, mutta meillä meni kyllä nautinnon puolelle. Vitsit mitä polkuja! Reilu pari tuntia noukittiin tuttuja ja vähän tuntemattomampia pätkiä ja vain muutamaa pätkää lukuunottamatta polut olivat todella loistavia. Jossain Patelan Rajahaudan kulmilla piti jo todeta, että jos tässä meinataan päästä takaisin kämpille vähänkään valon aikana vielä, niin joudutaan jo jättämään pätkiä ajamatta. Taskilan suunnillakohan se oli, kun tutkailtiin kuitenkin ihan uusia reittejä, kun niitä legendaarisia rantapolkuja oli jäänyt työmaiden alle. Todettiin, että mahtoi olla erään Konga-kuskin vahvaa aikaansaannosta ne uudet reitit, sen verran mainioita olivat!





Mitä liene tämä hangaari 21 kätkee sisuksiinsa?

Komia tornitalo on noussut tähän, tässähän niitä viljasiiloja räjäyteltiin useampaan kertaan.


Rotuaarin komiat jouluvalot.


Aikaraudassa alkoi olla reilu neljä ajotuntia, kun saavuimme limingantullin Prisman kulmille. Suoritimme viimeiset huoltotoimet ja lähdimme loppusiirtymälle kohti leirikeskusta. Mittariin jäi muistoksi jälleen 5h ajoa ja tuonne korvien väliin aivan huikeita elämyksiä. Takana oli upea ajoviikonloppu!

Paluumatkalla pohdittua
Sunnuntai-iltana ajellessani merimaista takaisin Kuusamoon, nautiskellen kaikista mahdollisista talviajamisen tiekeleistä (jäätäväst tihkusta lumimyräkkään ja Kuusamon pään pakkaskeleihin sekä uraisiin teihin) makustelin tapahtunutta. 

Vyölle jäi 11h ajotuntia ja matkaa kertyi 170km. Siirtymää toki osa, mutta polkurallia tuosta näppiarviolla semmoiset 8h/100km. Jokatapauksessa kaikki aika tuli vietettyä maastopyörän ohjaamossa ja se ratkaisee. Kannatti siis lähteä etelän leirille! Vaikka tämän talven teemana onkin hiihtäminen, tällainen ainutlaatuinen mahdollisuus pitää aina yrittää hyödyntää. Seuraavan lumisateen sattuessa polut voivat olla historiaa. Talven keskelle järjestynyt intensiivinen polkuajopaketti pitää ajokyvyn liekkiä yllä. Mikään talvitien hinkkaaminen ei sitä palvele. 

Omasta ajamisesta tuli tehtyä sellaisia positiivisia huomoita, että yläkroppa pysyi alusta lähtien hyvin rentona. Ajaminen sujui ongelmitta. Molempina päivinä taisi tulla kaksi jalkakosketusta, että sen puoleen saa olla oikeasti tyytyväinen. Energiaa paloi ja se ei yllättänyt pitkän ulkoliikuntapaussin jälkeen. Jaksamisen kanssa ei ollut kuitenkaan mitään ongelmaa koko aikana. Enemmänkin olisi voinut ajaa. Pääkoppa oli myös hyvin hereillä. Lauantain ensimminen tunti oli vähän sellaista, että takaraivosta kumpusi "älä lähde sinne" tyyppisiä ajatuksia. Mutta mitään tangon puristusta ei tapahtunut. Vähitellen huomasin ajavani vailla ylimääräisiä ajatuksia ja keskityin vain siihen, mitä polku tuo tullessaan. Sama homma sunnuntain etapilla. Erittäin hyvä kokemus senkin puoleen!

Oululaisten pitäisi oikeasti tehdä talvipoluista vientituote. Uskomattomia elämyksiä luonnon keskellä, mutta kuitenkin kaupungin ytimen vieressä. Belgialaiset sun muut pyöräilyn emämaiden maastopyöräilevät asukit olisivat ihmeissään, mistä hommassa on kyse. Hyvä majoitus, ateriapuoli ja johdetut retket menisivät kuin kuumille kiville! No, toivottavasti mahdollisimman moni alkuasukas tajuaa asian ja hyödyntää ainutlaatuisia hetkiä talven keskellä. Kunpa moni muukin koillismaan maastopyöräiljäkin pääsisi nautiskelemaan talvisista polkuralleista. Huikeata eksotiikkaa meille, jotka emme talvipolkuja juurikaan kotikulmillamme näe. 

Läskipyöräbuumi näkyi poluilla konkreettisesti. Paksurenkaisia tuli vastaan molempina päivinä runsaasti. Ennenkaikkea polkuja oli ajettu paksurenkaisilla ajopeleillä. Mutta sellainen huomio tehtiin, että ajolinjat olivat kyllä merkillisiä. Joko sielä ohjaamossa ei ajokokemus vielä riitä, tai sitten kyky käsitellä ajopeliä on vielä hakusessa. Ja kolmanneksi varmaankin osittain myös se, että pyörää ei ole suunniteltu kivenkiertoon. Pitää muistaa ne lähtökohdat, missä ne Alaskan pyöräilijät hommaa kehittivät. Hyvä kuitenkin, että niilllä ajetaan, koska kävellyt polut silottuvat ja levenevät sopivasti. 

Kiitos taas leiri-isännälle ja emännälle! Aivan loistavaa, että koilliskairan asukki pääsi taas viihtymään, elämään kuin urheilija konsanaan ja toteuttamaan itseään. Mukava oli myös nähdä kaikkia tuttuja talvipolkujen varsilla. Nauttikaahan menosta ja toivotaan että polkukelit jatkuvat suosiollisina. Nyt huilia taas hetki ja sitten jatketaan sivakoiden. 

Vaikkapa näillä. Pitoa on kuulemma kuin rintakarvoissa.