torstai 28. elokuuta 2014

Tiukalla tasapainolla


Nuoruusiän diabeetikkona viimeiset viikot ovat olleet melkoista insuliinien säätämistä. Töiden aloitus paikallisen liikuntahallin valvojan tehtävissä ei tarkoita istumista valvontamonitorin ääressä (vaikka sitäkin välillä teen) 8h vuorossa. Päinvastoin. Edellisellä pestillä mitattiin askelmittareilla askelten määrää ja käveltyä matkaa per vuoro. Kiireisimmillä vuoroilla kävelyä tuli yli 11km ja se sisältää paljon rappuskävelyä, tavaroiden siirtelyä ja kantamista sun muuta sen lisäksi. 

Insuliinipuutosdiabeetikon arki rakentuu ulkoisesti annosteltavan insuliinin varaan. Annostelun pitää osua kohdilleen, mikä onkin välillä helpommin sanottu kuin tehty. Pitkävaikutteisen insuliinin tasot vaikuttavat yleiseen suuntaan ja aterioiden yhteyteen annosteltava hiilihydraattimääriin perustuva ateriainsuliini sitten muutaman tunnin ajanjaksoon kulloisestakin hetkestä. Samalla pitää pystyä ennakoimaan liikunnan vaikutukset kulutukseen. Stressaavat tilanteet, jännittäminen yms. voivat vaikuttaa myös siihen, mitä kropassa tapahtuu ja mitä mittarit näyttävät. 

Muutamana viikkona on siis tullut rutosti lisää energiankulutusta, vaikka en nyt niin kovin laiska ollut ennen töiden aloitustakaan. Sokeriarvojen yleissuunta on ollut alas ja hoitotasapaino on kohtuullisen tiukka. Tarkoittaen sitä, että hypot eli alhaiset verensokerit ovat kurkkimassa selvästi lähempänä kuin ehkä olisi tarpeen. Muutoksia ei vain voi tehdä ihan suit sait. 

Nyt alkaa olla kuva siitä, minkälaisia työvuoroja on tarjolla ja mitä ne suurinpiirtein vaativat energian kulutukselta. Tosin syys-lokakuussa hallin ulko-ovien saranat tulevat kulumaan kiivaampaan tahtiin, kun esim. erilaiset ryhmäliikuntatunnit alkavat vetämään nykyistä enemmän porukkaa ja uimahallin altaat alkavat täyttymään kansalaisista. Se ei tosin minun työtä juuri rytmitä, altaan puolen tehtäviä ovat lähinnä niiden imurointi ja vesien laadun mittaus aamuisin. Näin noin periaatteessa. Aina täytyy olla kuitenkin valmis tekemään asioita tilanteiden mukaan. 

Talotekniikka vaatii jatkuvaa tarkkailua ja huoltoa. Pikkujuttuja voi tehdä itsekin, isommat menevät kiinteistöpuolen hoidettavaksi. Laitteiden huollot ovat sitten valvojien hommia. Viimeviikon olenkin huoltanut esim. spinning-pyöriä ja salin valaistusta yms. Vakiotehtävien lisäksi täytyy siis pyörittää huoltotehtäviä ja kaikki tämä kuormittaa kroppaa. Jos ei aina suoraan fyysisellä tasolla, niin pääkoppa raksuttaa jatkuvalla syötöllä. Aivot kuluttavat energiaa ja sekin tuntuu diabeetikon kropassa ja näkyy mittarissa. Ruokahuolto onkin tärkeässä roolissa. Omilla eväillä mennään, mutta olen tehnyt itse ruokani ja salaatit kuuluvat eväslaukun sisältöön. Muuten ei hommasta tule mitään.  

Toistaiseksi on sujunut ihan hyvin diabeetikon lasien takaa katsottuna. Pari kertaa ovat sokerit laskeneet niin, että on pitänyt syödä evästä hieman aiemmin kuin on ollut ajatus. Jälkikäteen ajateltuna molemmissa tapauksissa tuli annosteluta yksi yksikkö liikaa ateriainsuliinia. Ensimmäinen johtui aamupalan annostelusta ja toinen iltavuoron päivällisen yhteydessä tehdystä annostelusta. Sittemmin olenkin tehnyt niin, että annostelen hivenen liian vähän verrattuna syömääni hh-määrään nähden. Tarvittaessa voi sitten korjata tilannetta jälkikäteen. Eli seurantamittaustakin pitää tehdä. 

Tarkkuutta on siis vaadittu, mutta kokonaisuus on hyvällä mallilla. Töitä on jaksanut tehdä ihan hyvin ja töissä olen suoriutunut mielestäni ongelmitta. Ajatuksissa siintää Jyväskylän reissu. Se mietityttää hivenen, sillä on taas pieni kysymysmerkki miten kroppa reagoi kilvan ajamiseen viikon työvuorojen ja pitkän matkustuksen jäljiltä. 

Mutta ei mietitä sitä vielä liikaa. Päivä kerrallaan ja hetkessä kiinni. Sitäpaitsi: elämä on kuin takavaihtaja. Taideteos, jossa on monta liikkuvaa osaa. Pääsääntöisesti toimii, mutta välillä mekaniikka porsii ja hässäkkä vaatii pientä hienosäätöä..











sunnuntai 24. elokuuta 2014

Valvontatehtäviä ja syksyn suunnitelmia

Elämä vie suuntaan jos toiseen ja pätkätyöläisen arki voi muuttua hyvinkin nopeasti. Pari viikkoa sitten siirryin PRO-ammattipyöräilijän (=ammattiliiton palkkakuski) pestiltä Kuusamon kaupungin palvelukseen hallivalvojan hommiin marraskuun alkupuolelle. Lähes 9kk kestänyt, ajankäytöllisesti optimaalista harjoittelua sisältänyt jakso päättyi. Onneksi se tuotti tuloksia, joihin voi olla tyytyväinen. Syöte MTB:stä tuli kauden päätapahtuma ja tuona viikonloppuna ulosmitattiin talvesta alkanut treenijakso. Omatekoinen harjoitusohjelma pelasi ja osasin viritellä itseni hyvään iskuun. 

Mutta onhan tässä vielä ajokautta jäljellä vaikka kuinka ja paljon? Totta. Pari kuukautta pystyy todennäköisesti ajamaan ennen kuin talvi alkaa viritellä kapuloita rattaisiin. Kalenteriin onkin ruksattu reissu Jyväskylän seudulle, jossa ajetaan 7.9. Tähtisadeajot. Tämä keskisuomalainen helmitapahtuma tulee tarjoamaan jälleen huippuhienon tunnelman, mahtavan reitin ja taatusti hapokasta ajoa. 


Viimevuoden Tähtisadeajoista, alun tiekaahaus on takana ja käännytään polulle. Kuva: Lasse Vuori

Ilomäen iloja toiselta kierrokselta, 17% kulmaa ja edessä olevat selät odottivat kiinniottoaan! Nyt kuulemma panokset kovenee ja Ilomäki on tiputettu pois reitiltä liian mietona...kuva: Lasse Vuori

Valmistautuminen onkin sitten ihan erilaista kuin ennen työpestiä. Eipä ainakaan treenaamalla pääse pilaamaan mahdollista ajokuntoa. Hallivalvojan hommassa tulee nimittäin niin runsaasti kävelyä työvuorojen aikana, että jalat ja kroppa joutuvat koville. Lihaksisto on melkoisen kovilla ja jos jonkinlaista jumitusta on havaittavissa. Ajaminen onkin nyt huoltavassa roolissa.

Edellisellä pestillä sain hommattua elämäni ensimmäisen (ja toivottavasti viimeisen) rasitusvamman vasempaan polvitaipeeseen, joka johti 3kk ajotaukoon. Tuolloin jatkoin hullun vimmalla treenaamista ja ajamista, mikä johti osaltaan ylikuormitustilaan. Olenkin päättänyt nyt jättää viikkotreenit vain ja ainoastaan palauttavaan lenkkeilyyn (sekin jaksamisen mukaan) ja vapaaviikonloppuna sitten voi koettaa tehdä jotain ajamista kehittävää. Luulen, että viimeviikonlopun mallilla edetään: lauantaina kevyempi avaava lenkki, sunnuntaina pitkä retkeilypohjalta ajettu reissu. Näiden ajojen aikana tehdään sitten muutama intervalli ja kiivetään mäkeä. 


Sormet ristiin, että seitsemän vrk:n työvuorot ennen Tähtisadeajojen viikonloppua eivät lyö paikkoja jumiin. Perjantaina pitää lähteä jo reissuun, lauantaina pelipaikoille, sunnuntaina hanaa! 60km niin paljon kuin koivista ja kropasta lähtee, mäkeä niin penteleesti ja kuulemma tämän vuoden painoksessa ruuvataan jyrkimpään mäkeen 20% kulmaa. Se Ilomäki olikin niin mieto 17%:na...Ai niin. Ja sitten paluu kotiin ja maanantaina todennäköisesti 6.50 työmaalle. Voipi se olla, että muutama päivä on kohtalaisen raskasta sen yhdistelmän jälkeen!

Mutta, eipä marista. Nyt on töitä marraskuun alkuun ja saan nauttia palkkatyöläisen yhdestä motivaattorista eli tilipäivästä. Työkavereiden kanssa on ihan hyvä taas tehdä töitä ja tekemistä riittää ihan nokko. Parasta on nähdä innostuneita ihmisiä eri lajien parista. Vielä parempaa on päästä vaihtamaan kuulumisia heidän kanssaan. Lentopalloilijat, voimistelijat, kiipeilijät, yleisurheilijat, alppikoululaiset, itsepuolustuslajin harjoittajat, salibandyn pelaajat, kuntosalin malmin nostajat ja iiihanat jumppaajat ja jumpan vetäjät :) Kaikki he innostavat meikäläistäkin omalla tekemisellään.

Ja sitten se hivenen riittoisampi saldo pankkitilillä kerran kuukaudessa, ainakin ohimenevän hetken. Kun se pätkätyöläisen juhlapäivä koettaa, kiikutan osan palkkarahoista paikalliselle optikolle. Ulkonäköä riittää, mutta piruvie kun tuo näkökyky alkaa heikentyä :) Ikänäkökin hiipii vahvemmin ja vahvemmin esiin. Käsivarsi vielä riittää sentään. Saiskohan sitä säästettyä pesämunaa seuraavaa pyörähankintaa varten. Kovasti se kuumottelisi...mikähän liene?


Viimeviikolla kävimme MTB Kuusamon porukalla Muovaaran reissulla. Lystiä oli ajella soratiepätkiä ja polkuja. Kesän aikana on kartoitettu paikallisten maastopyöräilijöiden kanssa uusia reittejä ja kyllähän tuolta idän suunnalta onkin löytynyt taas uutta ajettavaa. Pitäisi vain saada jollekin gps-härvelille nuo reitit ylös. Itsellä ei sellaista ole. Tjaa. Mutta pitäiskö se yhdestä pätkämiehen palkasta sellainen sitten investoida..?







Hyvää alkavaa syyskautta itse kullekin! Nähdään Tähtisadeajoissa ja viimeistään taas Oulun avoimissa cx-kisoissa 11.10.2014 Heinäpään vuoristossa!



p.s. Oulun seudulla on sitten taas aivan timanttinen syyskausi tulossa. Tutustukaapa tähän Krossikommuunin settiin!



sunnuntai 10. elokuuta 2014

Voittajaa tekemässä

Lainaan alkuun muutaman kappaleen Kestävyysurheilu.fi -sivustolla julkaistusta  Jani Lakasen tekstistä. Jani Lakanen on suunnistuksen kaksinkertainen maailmanmestari, viisinkertainen MM-hopeamitalisti, MM-pronssimitalisti, maailmancupin kokonaiskisan voittaja, kaksinkertainen Euroopan mestari, 24-kertainen Suomen mestari aikuisten sarjassa. Teksti on lukemisen arvoinen ja erityisesti alla oleva lainaamani osuu maaliinsa. Jäätävän hienosti kirjoitettu, jota voi peilata tänne harrastetasollekin.

Voittajaa tekemässä
"Urheilija uskoo tai uskottelee itselleen viimeiseen asti onnistuvansa. Miksi? Koska muuten urheilijan suoritukselta lähtee pohja, viimeinenkin oljenkorsi mahdollisuuteen tehdä parhaansa h-hetkellä. Usko itseensä, omaan tekemiseen ja omiin mahdollisuuksiinsa on huippu-urheilijalle elintärkeää. Ilman uskoa on varmaa, että tavoite jää saavuttamatta. Arvokisamitalit eivät putoile syliin vahingossa.

Usein suurta onnistumista ja huippukokemusta seuraa pettymys. Se vain kuuluu urheiluun, sillä se jos mikä kasvattaa. Huippu-urheilijan polku ei ole helppo kuljettavaksi ja kokemuksesta voin sanoa, että se on tarkoitettu vain ihmisille, joilla on intohimo ja sisäinen palo omaan lajiin sekä oman kehonsa kokonaisvaltaista haastamista kohtaan. Se polku on kuitenkin täynnä elämää ja monenmoisia kokemuksia ja ehkä juuri siksi arvokas kuljettavaksi.

Viime vuonna Vuokatin MM-kisat olivat minulle juhlaa, paluu henkilökohtaiseksi MM-mitalistiksi monen vuoden tauon jälkeen. Se oli onnistunut "comeback". Jatkovuosi ei tuonut MM-kisoista menestyksellisiä muistoja, mutta vuoden matka on monella tavalla ollut jälleen arvokas. 

Vaikka yleensä menestys muistetaan, mielestäni arvokkainta on yksilölliset kokemukset osana yhteisöllisyyttä. Huippu-urheilulla ei ole mieltä, jos vain menestys tai voitto merkitsee kaikkea. Vain yksi voi voittaa ja muutama menestyä, mutta kaikki muut, jotka yrittävät täysillä, luovat kilpailun ja siten joillekin ilon menestyä. Kaikki siis tekevät yhdessä myös voittajan."


Mitä useammin tuon kappaleen lukee, sen vahvemmin sen ydin nousee esille: kaikki siis tekevät yhdessä myös voittajan. Minusta tuo on pirun hienosti todettu. Kun se on voittajan toteamus, ilmentää se suurta arvostusta ja kunnioitusta lajia ja siinä kilpailevia sekä sen tekijöitä kohtaan. Kaikki muut, jotka yrittävät täysillä, luovat kilpailun ja siten joillekin ilon menestyä.




Harrastajat luovat tapahtuman
Minusta tämä pelaa täydellisesti myös tapahtumiin ja kuntoliikunnan puolelle. Suurin osa niihin osallistuvista ei voita ikinä mitään. Vaikka kuitenkin voittavat itsensä. Mitä silloin voitetaan? Omia pelkoja, ennakkoluuloja ja muita demoneja. Voitetaan pahanolon tunnetta, joka tulee kun kroppa ajetaan äärirajoille. Meillä harrastajillahan se saattaa olla jopa raakempaa hommaa kuin huippu-urheilijoilla, jotka singahtavat maaliin lähes taviksen käsityskyvyn ylittävässä ajassa. Laji kuin laji. Maastopyöräilyssäkin on ihan käsittämätöntä, kuinka lujaa kärkinaiset ja -miehet ajavat. En tiedä ymmärtävätkö he itsekään asiaa, luulen että eivät aina. Harvoin ainakaan muut kuin voittajat ovat tyytyväisiä suoritukseensa. Kakkos- tai kolmospallillekin nouseva löytää suorituksestaan  hyvin usein jotain parannettavaa. Mutta se lienee sitä voimakasta kilpailuviettiä.

Katsotaanpa vaikkapa Syöte MTB:n 60km matkan eri sarjoja. Miesten yleisen sarjan kärki ajoi hitusen päältä 3h:iin reilun 60km kierroksen, joka ei ole todellakaan pala kakkua. Sarjan viimeinen ajaja nautiskeli reitillä varttia vaille 8h. Meikäläisen ikäsarjan eli M40-sarjan kärki ajoi reitin läpi ajassa 3h 26min. Leikkisästi todeten Haaparannan Heikki oli minua niin paljon joutusampi, että hän olisi voinut käydä pesulla, keitellä potut, perkata halstarin pari ahvenaa, paistaa ja syödä ne, källistellä maalialueella, ennen kuin minä tulin maaliin reilua tuntia myöhemmin. Sarjamme viimeinen käytti aikaa reilu 7h. Hänelle olisi pitänyt antaa joku erikoispalkinto, kuten kaikille viimeisenä maaliin suoriutuneille!  (Kertauksena Syöte MTB:n tulokset)



Wikipedia toteaa seuraavasti Lanterne Rougesta:
The Lanterne Rouge is the competitor in last place in a cycling race such as the Tour de France. The phrase comes from the French "Red Lantern" and refers to the red lantern hung on the caboose of a railway train, which conductors would look for in order to make sure none of the couplings had become disconnected. In the Tour de France the rider who finishes last, rather than dropping out along the way, is accorded a distinction. Riders may compete to come last rather than just near the back.Often the rider who comes last is remembered, while those a few places ahead are forgotten, in other words, also rans.

Mitähän ne ajattelevat? 
Tjaa ketkä? No ne voittajat. En tiedä. Kun en ole ikinä mitään voittanut. Tai no olenpahan. Partiolaisten hiihtokisojen 1km matkan. Ainoana osanottajana ikäsarjassani!

Minkälainen ajatusmaailma näillä voittajilla tai podiumille ajavilla on? Jos nyt puhutaan vaikkapa pyöräilystä niin miltä se heidän ajaminen ja siihen valmistautuminen tuntuu. Toivottavasti joutuvat tekemään lahjakkuksistaan huolimatta lujasti töitä. Luultavasti näin onkin. Ei kestävyysurheilussa ole oikotietä onneen. Jossain vaiheessa on pitänyt harjoitella ja kovaakin. Kuten kirjoitin Syöte MTB:stä ja siihen valmistautumisestani edellisissä teksteissä, niin meikäläiselle se oli iso tähtäin. Melkein kuin olympialaiset. Tähtäin vaati oikeasti töitä, töitä ja töitä. Kehittyäkseen tällainen kohtalaisen keskinkertaisilla fyysisillä avuilla varustettu joutuu rakentamaan sitkeästi ja pitkäjänteisesti fysiikkaansa. Erityisesti silloin, kun on aloittanut homman aikuisiällä. 

Mutta osaavatko vaikkapa maastopyöräilyn hallitsevat kuskit eri sarjoissa arvostaa voittojansa tai palkintopallisijojansa? Osaavatko he arvostaa meitä muita, jotka koetamme laittaa niin perkeleesti hanttiin ja ajaa niin, että vesi valuu silmistä. Usein vailla onnistuimisia perinteisessä mielessä. Osaavatko he arvostaa niitä, jotka lähtevät seikkailuhenkisinä extempore kokeilemaan rajojaan. Suurinpiirtein kokeilemaan selviääkö sieltä hengissä? Osahan toki lähtee autuaan tietämättömänä siitä, mitä sielä oikeasti on edessä. Saattavat olla paljon onnellisempia kuin meikäläinenkin, joka alkaa osata jo Syötteen reitin kuin omat lähipolkunsa. Osaammeko me kohtuullisesti pärjäävät arvostaa heitä?

Vastaan omien havaintojeni perusteella että pääsääntöisesti osaavat ja osaamme. Oikeinkin hienosti. Olen aistinut näinä muutamina vuosina voittajien suunnalta aitoa ja rehellistä myötäelämisen taitoa. Maaliviivalla on oikeasti kyselty miten meni ja onniteltu pienistä ja isommistakin voitoista. Kestomenestyjät jaksavat ajella kisoja ja tapahtumia, joissa asetelmat ovat kohtuullisen selkeät. Ilman haavereita he tulevat pokkaamaan mitä suurimmalla todennäköisyydellä kirkkaimmat pytyt. Mikä motivoi kiertämään pienempiäkin kisoja ja paikallisia kuumotteluja? Joissain tapauksissa varmaankin hyvät palkinnot, jossain määrin sen menestyvän egon ruokinta. Mutta riittääkö se yksistään?

Kuten Lakanen toteaa mielestäni arvokkainta on yksilölliset kokemukset osana yhteisöllisyyttä. Huippu-urheilulla ei ole mieltä, jos vain menestys tai voitto merkitsee kaikkea.

Kisojen ja tapahtumien kärkinaiset ja -miehet haluavat menestyä. Tottakait. He ovat kilpailuhenkisiä yksilöitä. Mutta tuskinpa näitä kinkereitä jaksaa kukaan pelkän voitonhimon takia kiertää. Eiköhän se tie kävisi varsinkin Suomessa hyvin nopeasti tylsäksi. Mikä silloin motivoi? Kuuluisa toteamus, rakkaus lajiin? Nii-in. Eiköhän se ole juuri se mikä saa lähtemään. Kisajännitys. Varmasti monikin asia. Eivätköhän ne voittajatkin pidä siitä ilmapiiristä, järjestelyistä, kaikenkirjavista osallistujista ja heidän omista voitoistaan ja tappioistaan. Toivottavasti ainakin. He tykkäävät ajamisesta (lajin voi vaihtaa haluamakseen).

Viimeisetkään eivät ole siis vähäisimpiä. Siellä voi olla mitä uskomattomimpia tarinoita, joista ei muut tiedä mitään. Joskus kannattaisi mennä ihan kyselemään, mikä tyyppi sielä olikaan asialla? Miten meni? Voidaanhan ajatella myös niin, että kestävyysliikunnan ja -urheilun suorittajista niillä kaiken viimeisimmät ovat saaneet sietää fyysistä kipua pisimpään. Maaliin tulemalla juuri he osoittavat luonteensa lujuuden, motivoitumisen ja tahtonsa tason. He ovat usein todellisia voittajia.