perjantai 21. marraskuuta 2014

Hallittua kävelyä?

Kolmen kuukauden mittainen pesti Kuusamon Liikuntakeskuksen hallivalvojan hommassa sai aikaan sen, että pyöräiljä muuttui muutamassa kuukaudessa hyväksi kovien lattiapintojen ja rappusten kävelijäksi. Sen sijaan suorituskykyinen pyöräilijä taantui jonnekin aristavien ja kireiden jalkalihasten syövereihin.


Rappusia ja kovia lattioita
Liikuntahallin kovat lattiapinnat sekä rappuset tuli askellettua ristiin ja rastiin syksyn ja alkutalven aikana. 65 työpäivää x 7km keskimääräistä kävelyä per vuoro (rauhallisimmissa ja lyhyimmissä n.3km, kiireisimmissä n.11km) tekee suurinpiirtein 455km. Siihen päälle sitten siviilipuolen kävelyt koiranulkoilutuslenkkeineen päivineen. Voi siis laskea kävelleensä karkeasti 600km 3kk ajanjaksolla. Onko se sitten paljon? En tiedä, minun mielestä aika paljon. Väittäisin jopa niin, että kyetäkseen tuohon settiin piti olla hyvässä kestävyyskunnossa. Vielä kun pinotaan kropan päälle ajoittain hyvinkin fyysisen vuorotyön tuoma muu kuormitus, niin ei ihme, että pyöräily ja pyörittäminen oli loka-marraskuun tienoilla jäätävän kulmikasta. Muutamat sisäpyöräilytreenit menivät vielä ajokauden jälkihehkuissa, mutta sitten alkoi ukko kangistua kuin aikamiespoika naistentansseissa. Hyvä puoli tässä jaksossa oli kuitenkin se, että kropan lihaksisto sai reilun annostuksen täysin erilaista ärsykettä ja kuormitusta.

Pitkäsäärisenä pohkeet olivat erityisen kovilla ja lihashuoltoon tulikin kiinnitettyä erityistä huomiota. Ajaminen muuttui täysin huoltavaksi, tarkoittaen lyhyitä palauttavia lenkkejä. Viikonloppuna ajoin muutaman pidemmän reissun, mutta nekin vasta lepopäivän ja hyvien yöunien jälkeen. En halunnut uusia muutaman vuoden takaista polven rasitusvammaa (joka johti lopulta 3kk toipumisjaksoon) ajamalla liikaa hallityöskentelyn aikana. 

Ollakseen hyvä pyöräilijä, kroppa tarvitsee lajinomaista liikettä. Pyöräilijälle tekee enemmän kuin hyvää tehdä muutakin, kuin ulkoiluttaa parasta ystäväänsä. Fakta on kuitenkin se, että kropan lihashermotus taantuu, ellei viikkokattaus tarjoile riittävästi pyöritystä (lue: ajamista ulkona, sisäpyöräilyä kaikissa muodoissaan). Mikä on sitten riittävästi riippuu jokaisen fysiologiasta, tasosta, taustoista, tavoitteista jne. Minun tapauksessa se tarkoittaa näin talvikaudella 1-2 kovempaa sisäpyöräilyharjoitusta (tai hiihtoa toisen sisätreenin sijaan) viikossa ja 1-3 rauhallisempaa ulkolenkkiä ajamalla. Kävely sinänsä on mielestäni erittäin hyvä aktiiviseen palautukseen tai kropan herättelyyn ennen varsinaista lenkkiä tai kovempaakin harjoitusta. 

Onko sulla rytmiä?
Pyöräilyn valmennusta käsittelevissä teksteissä puhutaan kauden jälkeisestä lepojaksosta ja siirtymäkaudesta kohti uutta harjoituskautta. Nämä ovat erityisen tärkeitä oikeille urheilijoille, jotka harjoittelevat ja kilpailevat tavoitteellisesti. Entäpä mikä merkitys sillä on meille harrastajille?

Asia vähän riippuu mistä roikkuu. Ja harrastajalla yleensä roikkuu. Tavallisella ajurista ja erityisesti hommaan hurahtaneesta on mukava ulkoiluttaa pyöräänsä paljon. Aivan sama miten, missä ja milloin - kaikki käy. Usein viikosta toiseen, samalla tavalla tehojen tai vauhdin suhteen. Vaihtelua tai rytmitystä ei tule riittävästi, ainakaan jos ajatellaan suorituskyvyn kehittymistä. Toisaalta heidän tapauksessaan tällä ei ole useimmiten juurikaan väliä. Punainen lanka on vain ajaa. Ja paljon. Joten, antaa kaikkien kukkien kukkia tässäkin asiassa. Meikäläisen yrttitarha kaipaa kuitenkin jonkinsortin rotia.

Lisää keitokseen ripaus tavoitteellisuutta, halua ajaa kovia kuntoajoja tai tapahtumia, ellei peräti intoa kilpailla (niin, harrastajan kuntoajot ja tapahtumat ovat AINA kisoja, silloin kun lappu on tangossa ja joku ottaa aikaa. TÄYSIÄ!), niin silloin rytmityksellä, vaihtelulla, levolla, syömisillä yms. joskus niin ärsyttävilläkin asoilla alkaa olla merkitystä. Määrää ei voi ajaa ihan miten huvittaa, vaikka sillekin on minun tapauksessani paikkansa. Voimaakin kannattaisi kehittää jossain vaiheessa vuoden kiertoa ja jossain vaiheessa olisi syytä tutkia entistä tarkemmin mitä sielä puntarin digitaalissa näkyy? Happi kun virtaa yleensä paremmin kun vyötärölaardia on vähemmän. 

Aina ei kannata ajaa yhdellä ja samalla vauhdilla. Sillä muka kovalla vauhdilla, joka ei ole oikeasti nähnytkään kovaa vauhtia. Ääripäät ovat enemmän kuin paikallaan jokaisen harrastajan viikkomenjyyssä. Osaatko sinä ajaa oikeasti nätisti? Siten, että palaudut oikeasti ja saat koko systeemin hengittämään ja liemet virtaamaan? Oikeasti?

Ikääntyminen tuo tähän sitten oman mausteensa. Palautumiskyky tuntuu vaihtelevan säännöllisen epäsäännöllisesti vuoden mittaan. Joskus voi tehdä parikin kovaa harjoitusta viikossa, toisinaan se yksikin saa seuraavan viikon aamut tuntumaan siltä, että kannattaisi vissiinkin alkaa varailemaan petipaikkaa jostakin parantolasta. Elämä TUNTUU konkreettiselta..

Mitä parissa viikossa saa aikaan?
 
Yllättävän paljon näköjään. Kävelijä alkaa taas muistuttamaan etäisesti pyöräilijää. Pari sataa kilometriä talvipyöräilyä, lihashuoltoa, hyviä yöunia, hyvää sapuskaa, kerta pari viikkoon reippaita ja railakkaita sisäpyöräilytreenejä, sisältäen paljon pyörittämistä voimajaksojen välissä ja kas. Eräänä päivänä alkaakin tuntua jopa ihan hyvältä. Koivet kuulostavat ymmärtävän kajuutan komentoja. Väkinäisyys alkaa hävitä ja tilalle tulee enemmän rentoutta. Kroppa asettatuu ottamaan vastaan pyöräilylle lajinomaista harjoitusta. Taajuus asettuu kohdilleen ja oikeat megahertsit löytyvät säätimestä. Kaveri ei olekaan enää ihan ULAlla. Kumma, miten ajatuksetkin alkavat kirkastua. Huomaan taas ajattelevani ensivuoden asioita. Funtsailevani mitä sitä taas haluaisikaan tehdä. Uutta värinää on ilmassa. Muutenkin kuin movembereissa. Joita en kylläkään ole kasvattanut. Ei sitä säälittävää risukkoa kestä pirukaan.

Mutta muutoin. Antaa väristä, jos kerran siltä tuntuu. Ja nyt alkaa pikkuhiljaa tuntua.






perjantai 14. marraskuuta 2014

Maailman diabetespäivä - minunkin päivä

Tänään on Maailman Diabetespäivä. Suomessa teemana on raskausdiabetes. Itsellä ei liene siitä pelkoa, tosin voiko tässä enää olla mistään varma..?
Tutustukaapa joka tapauksessa aiheeseen ja noihin diabetesliiton sivuihin muutenkin. 



"Päivän tarkoituksena on kiinnittää maailmanlaajuisesti huomiota diabetekseen, toisaalta kyse on diabeteksen kanssa elävien vuotuisesta juhlapäivästä. Vuodesta 2007 se on ollut myös yksi YK:n vuotuisista teemapäivistä."

Itse en osaa edelleenkään pitää tätä päivää juhlapäivänä. Enemmänkin pidän päivää vuosipäivänä, jolloin koetan omalta osaltani tarjota tietoa diabeteksesta ja ennen kaikkea siitä, miten itse koen elämäni 1-tyypin diabeetikkona.
  
Diagnoosista elämään elämää
Lokakuun lopussa v.2006, syyslomaviikon päätteeksi, OYS:in lääkäri kertoi minun olevan 1-tyypin diabeetikko. Loppuelämän mullistava hetki. Siitä eteenpäin olen opetellut elämään asian kanssa. Nykyään, kahdeksan vuotta myöhemmin voi todeta, että aika hyvin on sujunut. Vaikka välillä on ollutkin todella syvältä olevia päiviä ja jaksoja. Välillä on henkisen puolen kanssa ollut tekemistä, on ollut masennusta ja *itutusta. Enemmän on ollut ihan hyvää arkea. Joka on taas mahdollistanut uskomattoman hienoja seikkailuja mitä erinäisimmissä paikoissa ja hetkissä. Tie niihin on ollut pitkä ja olen edennyt vähitellen omia rajojani kuulostellen.

Aluksi päätin yksinkertaisesti opetella liikkumaan. Viisitoistavuotta vaivannut selkärankareuma oli saanut kunnon todella huonoksi, liikuntakyky oli lähes nollassa. Ylipainoa oli kertynyt, mutta painon pudotus oli jo käynnistynyt toista vuotta aiemmin. Se helpotti hivenen.

Opettelin  kävelemään. Ensimmäinen kävelylenkki oli mitaltaan 500m. Vähitellen pääsin siihen kuntoon, että saatoin käydä katsomassa paikallisen taideliikkeen ikkunoista, minkälaisia maalauksia on sillä kertaa esillä. Lumiajan aikaan opettelin kävelemään sukset jalassa. Aluksi riitti retki liikuntahallin parkkipaikalta urheilukentän laitamille ja takaisin. Olisiko tuosta hät hätää kilometri kertynyt? Sinä talvena tapasin muuten Arvi Lindin samaisella parkkipaikalla. Arvi oli jäänyt juuri eläkkeelle. Ei ollut yhtään niin vakava kuin telkkarissa!

Seuraavana suvena aloin ajamaan pyörällä pieniä lenkkejä 5-10km kerrallaan ja seuraavana talvena jatkoin kävelyä sukset jalassa. Kuusamon nuorisoseuran urheilijat lappoivat ohi oikealta ja vasemmalta, mutta jatkoin silti. Itsetunto oli  välillä todella kovilla.


Pyöräillen pääsee pidemmälle
Jo pienenä poikana katselin televisiosta ahnaasti urheiluruutuja tai pyöräilylähetyksiä, joissa näytettiin arvokisojen tapahtumia. Ihailin suuresti ratapyöräilijöitä ja heidän ufomaisia asujaan sekä pyöriään. Ranskan ympäriajojen koosteissa näki samankaltaisia hahmoja aika-ajojen yhteydessä. Päätin jo tuolloin, että joskus minullakin on vielä samanlaiset vermeet. Eipä ole tänä päivänäkään, mutta vielä tässä ehtii...




Pikakelaus 2000-luvulle. En olisi ikinä kuvitellut näkeväni valtakunnan huippuja kotinurkillani.  Ajattelin aina -90 luvun alussa, ollessani töissä Helsingissä pyöräliikkeessä, ettei Kuusamon korvissa taatusti ole yhtään maantiepyöräilijää, saati maastopyöräilijöitä. Väärässäpä olin siinäkin suhteessa. Tosin ei heitä ruuhkaksi asti ollut, kuten ei ole nykyäänkään. Mutta perjantaina 26.6.2009 asiat muuttuivat. Cyclos Kuusamo järjesti v. 2009 Kuusamossa maantiepyöräilyn SM-kilpailut. SM-tempon lähtö ja maali oli n.100m päässä Pirttilän portin pielestä. Ei sitä asiaa voinut käsittää!
 
Sinä SM-tempon päivänä seisoin varmaan 6h ojanpenkalla ja seurasin suurella mielenkiinnolla kuskeja ja kalustoa. Tapasin ensimmäistä kertaa monta nykyistä ystävääni pyöräilyn parista. Tosin he eivät sitä asiaa sillä hetkellä varmaan rekisteröineet. Se perjantai jäi kuitenkin ikuisesti mieleen. Rissasen Jarmo korahti tuohon ihan nurkille, entisen osuuskaupan penkalle lähes tajuttomana, latoen 47km tempon loppuajaksi 1:00:43,2. Silloin näin ensimmäisen kerran kuinka joku osaa ottaa itsestänsä kaiken irti!


Tuo kesä oli muutenkin ikimuistoinen. Kävin Deep Purplen keikalla lapsuuden kavereiden kanssa Tampereen Hakametsässä ja ostin noin 16v. tauon jälkeen maantiepyörän ja liityin loppukesästä itsekin Cyclokseen. Kaikki olivat merkkipaaluja, jotka vaativat itseluottamusta siihen, että kyllä minä pärjään. Kyllä minä uskallan lähteä reissuun ja selviän diabeetikkona mitä eteen nyt sattuu tulemaan. Osaan mitata verensokeriani ja osaan annostella insuliinia siten, että voin keskittyä elämään kutakin päivää. Näitä asioita joutuu yhä edelleen käymään läpi jokaisessa muutostilanteessa tai hetkessä, josta ei ole aiempaa kokemusta. Diabeteksesta ei pääse eroon, se kulkee aina mukana. Vaikka ulospäin sitä ei välttämättä suurin osa huomaa.


Vuosien mittaan koettuja elämyksiä
Viisi viimeistä vuotta ovat sisältäneet vaikka mitä. Monia alhaisia sokerilukemia, pitkiä liian korkeita jaksoja, väsymystä ja *itutusta. Mutta niistäkin huolimatta elämä on ollut elämisen arvoista. Ennenkaikkea tytöstäni Eveliinasta on kasvanut upea nuori nainen. Hänen arkensa ja elämänsä on suunnannut myös omaa elämääni.

Liikunnasta on tullut tärkeä osa diabeteksen, mutta myös elämän hallintaa. Ystävä- ja kaveripiiri on laajentunut ihan älyttömästi. Pyöräilystä on tullut elämäntapa. Se on vienyt erilaisiin yhdistyshommiin (matkan varrella mm. Cyclos Kuusamon varapuheenjohtajuus, Pohjois-Suomen Pyöräily ry:n puheenjohtajuus), sekä erilaisiin järjestelytehtäviin kisoissa ja tapahtumissa (Kuusamo-ajo, Barents GP, Ruka GP, PSM-tempot, PSP:n syysleirit, Kuusamo GT, Puistocrossi...). Olen koettanut jelppiä Oulun seudun kavereita Syöte MTB:n ja Oulun avointen cx-kisojen kanssa. Olen ollut monissa kisoissa huoltomiehenä ja päässyt todistamaan urheilijoiden suurta menestystä. Silloin on tuntunut itsestäkin todella hyvältä.

Ennenkaikkea olen ajanut polkupyörällä. Aika monessa paikassa, monessa maastossa ja erilaisella kelillä. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta diabetes ei ole aiheuttanut ongelmia ajamisen suhteen. Kolme kertaa on vaikeammat hypot iskeneet maantiekisan aikana ja muutaman kerran sisäpyöräilytreenien aikana. Kaikista on selvitty syömällä nopeata sokeria (geeliä, rusinaa, sokerista juomaa jne.) ja luonnollisesti kova fyysinen suorittaminen on keskeytynyt samalla.

Mutta aika paljon on kyennyt kokemaan ohjaustangon takana. Muistan ensimmäisen Nissinvaaran lenkin kuin eilisen päivän. Tai ensimmäisen Rukan lenkin. Tai ensimmäisen 100km ylityksen yhtäjaksoisella lenkillä. Mourujärven Harri oli tukena ja ajamassa kaverina sitä reissua. Kiitos vaan edelleen!

Mieleen ovat jääneet jollain tapaa mitattavissa olevista saavutuksista Levi24:n 4hlön sarjan 2. tila Cycloksen joukkueessa, Syöte MTB:n 14. sija M40-sarjassa ja
PSM-hopea 1km maarata-ajoissa kotikisoissa, Tour de Helsingin läpivieminen 349. sijalla hirveiden kramppien ja lopussa laskeneen verensokerin heikotuksista huolimatta ja Tähtisadeajojen vuoden 2011 29. sija, jolloin jäin 29" täysjoustollani vain 37min. Kangaskokon Juhalle, joka voitti tuonna vuonna ajot. Vasta viime syksynä ajoin nopeamman ajan kuin tuolloin, vaikkei vuosia voi kovin hyvin verratakkaan toisiinsa, kun reitit ovat muuttuneet vuosittain. Nyt ajoin kuitenkin huippuluokan 29" jäykkäperällä, noin 2,5kg kevyemmällä laitteella siis.




Elämyksellisinä muistoina kirkkaana mielessä pysyvät Kuusamo GT:n 100 mailin (162km) läpiajaminen kovassa pakkaskelissä. Tai esim. lukuisat Oulun seudun talvipolkujen ajoreissut aamun sarastuksesta iltahämäriin. Tai Virpiniemen 6h Paksukumipolokasut, jossa on saanut omaan tahtiin koetella rajojaan. Tähtisadeajojen reissut kokonaisuutenaan. Tuhannet ja taas tuhannet kilometrit niin maantiellä kuin maastossa, useat hyvät tempoajat, käsittämättömän hienot MTB-jotokset ja retket kavereiden kanssa mitä erilaisimmissa paikoissa. Olen tutustunut muihin pyöräilyä harrastaviin diabeetikkoihin ja heidän kokemukset ja tuki on ollut korvaamattoman arvokasta. Kiitos jokaiselle!

Yhtä kaikki, sokeritasapainon ylläpito on helpottunut sitä mukaa, mitä paremmassa fyysisessä ja henkisessä kunnossa olen ollut. Toki oma käsityskyky omasta suorituskyvystä ylipäätänsä on olennainen asia. Mutta lukuisat kerrat olen yllättänyt itseni menemällä "rajojen" yli. Eivät ne mitään rajoja ole oikeasti olleetkaan. Alussa oli voitto, kun selvisi normaalista kauppareissusta ilman hypoja. Kehityskaari on vain niin älyttömän pitkä jo viidenkin vuoden aikana, ettei välillä ymmärrä asiaa itsekään. Korttelin kulmalle kykenevästä alkeellisesta kävelijästä kestävyysurheilua harrastavaksi, hyväkuntoiseksi toimijaksi. Kuka tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Unelmia on vaikka kuinka paljon ja osa jääkin sellaisiksi. Mutta jotkut niistä tulevat toteutumaan, vaikken juuri nyt sitä varmuudella tiedäkään. Näin asiat tuppaavat järjestymään. 

Priimaa pukkaa, vaikka tavallista yrittää.

lauantai 4. lokakuuta 2014

Syystäkin tyytyväinen

Lokakuun kääntyessä seinäkalenteriin on aika tuumailla kulunutta ajokautta ja vuotta yleensäkin. Ensimmäisenä mieleen tulee sana "kiitos", joka suuntautuu omille läheisilleni. Ilman heitä ei minunkaan harrasteista tulisi yhtään mitään. Joten suurkiitokset, että olen saanut taas toteuttaa itseäni! Arkea on jaksanut mukavasti tiedostaessaan, että edessä on odottamisen arvoisia asioita. Tavoitteita, joita kohti elää arkea sekä harjoitella. Talven kolkutellessa kulman takana mieltä lämmittävät tälläkin hetkellä monet hienot vyölle saadut kokemukset ja saavutukset kuluvan vuoden aikana.
Arjen ja vapaa-ajan kontrasti ei ole ollut onneksi ihan näin iso. Tosin jokunen maanantaiaamu on ollut kyllä menty aika skeletoffilla pitkien ajoreissujen myötä :)
Vaikka monen monta kisaa ja tapahtumaa pitikin jättää väliin milloin taloudellisista tai ajankäytöllisistä syistä (kauas on pitkä matka ja pitkä matka maksaa ja vie aikaa jne...), ajokalenteriin piirtyi kuitenkin sopivasti erilaisia kisoja ja tapahtumia. Niiden kautta myös harjoittelu muuttui entistä tavoitteellisemmaksi. 

Kokemus alkaa karttua ja pikkuhiljaa minäkin tiedän itsestäni kestävyyslajin harrastajana jotakin. Fyysisen iän lisäksi henkinen marinaadi on vähitellen maustunut. Sen myötä on syntynyt oivallus minästäni ja siitä mihin suurinpiirtein kykenen. Ihan oikeasti en ole enää parikymppinen nuori höntyilijä. Eikö olekin ihmeellistä?!


Pyörä tykkää siitä kun sillä ajetaan
Kempeleessä asia on tiedetty jo muinaiselta 1900-luvulta lähtien. Tässä suhteessa itärajalla ollaan oltu myös asian ytimessä. Itselle ei ole ollut koskaan minkäänlainen ongelma ajaa sitä pyörää. Päinvastoin. Joskus on tullut ajettua vuoden aikana enemmän polkupyörällä kuin ajettua autolla. Senpä takia auton arvo on tällä hetkellä noin viidesosa pyörän arvosta ja carinaa säilytetään ulkona tuulessa ja tuiskussa. Polkupyörä saa levätä valolta suojassa, viileässä ja kuivassa, Pirttilän pajalla. Sitä pestään ja hoivataan. Sade kastelee carinan peltiä. Asiat tärkeysjärjestykseen.

Vähitellen on syttynyt myös halu ajaa joskus täysiä. Sekin on osoittautunut maastopyörän ohjaamossa varsin hienoksi jutuksi. Silloin kun on ollut siinä kunnossa, että on kyennyt ulosmittaamaan sen hetkisen suorituskyvyn ilman ongelmia. Sekä valmistautumaan koetukseen niin hyvin kuin osaa. Tällöin ajamiseen on pitänyt alkaa rakentaa jotain tolkkua. Pitkien retkien ajaminen kun ei edistä täysillä ajamista. Sitä asiaa pitää harjoitella, mitä haluaa toteuttaa. Jos haluaa ajaa täysillä, on harjoiteltava myös täysillä. Se ei tarkoita minun tapauksessa kuitenkaan sitä, että jokainen treeni vedetään näkökenttä himmeänä. 

Tavoitetta ennen harjoitellaan nousujohteisesti kohti sitä "täysiä". Minun tapauksessa tämä lähestymistapa toimii parhaiten. Muutaman kerran sitten harjoittelujakson loppupuolella voidaan vetää kerran pari täysiä ja oppia edelleen pysymään hengissä sitä tehdessä. Tutustutaan maitohappoihin oikein kunnolla. Silloin kisassakin pysyy hengissä, kykenee tekemään asioita harjoitellusti ja selkäytimestä; kykenee ajattelemaan sen verran, että noudattaa suunnitelmaansa mutta muuten antaa mennä vaan. Saaden itsestänsä kaiken irti. Tämä on osoittautunut yllättävän haavoittuvaiseksi kokonaisuudeksi ja paljon ei tarvitse asioiden mennä pieleen kun tavoite jää saavuttamatta. Henkinen puolen merkitys on erittäin suuri tässä kokonaisuudessa. Latingin pitää olla kunnossa harjoituksissakin. Olematta kuitenkaan liian vakavissaan. Sehän on taas kuin koettaisi hoitaa krapulaa koskenkorvalla. Hienovaraista hommaa. 



Huilailee
Yllä olevan kuvan sairastelu-kohdan olen korvannut sanalla huili tai huilailee eli lonkkalontoolla "rest". En tykkää nimittäin sairastella. Mieluummin huilaan hivenen enempi kuin vedän itseni äärikireäksi ja sairasteluherkäksi. Sen suhteen onkin mennyt suorastaan komeasti. Keväällä oli viikon mittainen flunssa-kurkkukipusysteemi ja toinen taisi olla tässä loppukesän syksyn kantturoissa. Muuten on pysytty toimintakunnossa. Yli nelikymppisenä ravinnon, levon ja palautumisen merkitys on ihan helekatin suuri tavoiteltaessa parasta suorituskykyä. Asiat korostuvat vielä enemmän diabeetikkona ja selkäreumaatikkona. 

Kuluneen kesän aikana on saanut kiinnittää entistä enemmän huomiota siihen, ettei tee liian paljon liian kovia treenejä ja huonosti palautuneena. Eli täysiä ei voinut aina ajaa, vaikka olisi halunnutkin. Ihan kuten ei voi aina ajaa pitkään ja fiilistellen. Kunnon ja suorituskyvyn kehittymisen myötä on näitäkin asioita pitänyt alkaa huomioimaan.

Viime- ja tämän kesän yhtenä treenikivijalkana ovat toimineet pyramidimäkivedot. Muutaman kerran joutui toteamaan jo harjoituspaikalle ajaessaan, että tänään ei kannata edes yrittää. Kroppa oli sen tuntoinen, ettei harjoituksesta olisi saanut irti tavoitetta hyödyttävää. Siinä kohdassa piti vain hyväksyä asia ja painella kotiin palautumaan. 

Edistysaskelia
Tänä kesänä oivalsin oikeasti näiden asioiden merkityksen ja opin jonkinverran tunnistamaan päivän virettä. Tein itselleni harjoitussuunnitelman, joka toimi kohti paria päätavoitetta. Kehys oli taipumaton, mutta sen sisällä oli joustoa, pääasiassa arkielämän tarpeista johtuen. Harjoituksellinen teema oli kuitenkin koko ajan olemassa ja tiedossa. 

Johtiko tämä sitten mihinkään? Johti ilman muuta. Tänä kesänä saavutin ensimmäistä kertaa elämässäni sellaisia tavoitteita, joita pidin mielestäni kovina ja työläinä. Ensimmäistä kertaa tunsin kykeneväni ajamaan reilummalla suorituskykyreservillä mitä aiemmin. Tunsin myös palautuvani kovista rypistyksistä paremmin, niin harjoituksissa kuin esim. pitkien maratonsuoritusten aikana. Pääsin kokemaan onnistumisen elämyksiä, mikä asia on aivan olennaista näissä hommissa. Pään hakkaaminen seinään ei johda pidemmän päälle muuhun kuin siihen itse kaivettuun kuoppaan, jonne hautaa kaiken. 

Ajoin tänä kesänä hetkittäin oikeasti täysiä ja muutoin sitä tahtia, mikä riitti jo aikamonelle muulle. Edelleenkin minun täysimpää ajoi varsin moni ja sain antaa tilaa nopeammilleni. Maasto on rehellinen ja pitää nöyränä. Hyvä niin, sen takia se onkin niin kiehtovaa ja mielenkiintoista.

Olen miettinyt todella kovia kuskeja, jotka tyhjentävät palkintopöydät kisasta toiseen että miten heidän liekkinsä pysyy hengissä? Se vaatii varmasti ihan samoja elementtejä kuin itsellänikin. Mutta he ovat fyysisesti aivan eri tasolla, ovat lahjakkaita, ovat harjoitelleet pienestä asti ja sen lisäksi kilpailuvietiltään aivan armottoman kovia. Heidän täytyy kestää kipua, koska niin äärimmäisiä ovat ne suoritukset joihin he kykenevät. Siis kestää oikeasti todellista kipua. Koska ei se voi olla enää mitään muuta kuin kärsimystä ajaa tavalla, johon itse ei kykene edes moottoriavusteisesti.

Entä sitten, kun niitä kovia kisoja ja meriittejä ei enää tule, tai niitä ei enää haluakaan tavoitella. Kyllästyy? Mitä he tekevät sitten kun se liekki on palanut usein jopa kahdesta päästä ja aina täysillä. Toivoisin, että iän myötä hekin saavat ripauksen armollisuutta itseään kohtaan ja oppivat ettei se kisamonsteri voi hengittää loputtomiin. Muuten se alkaa syömään isäntäänsä tai emäntäänsä niin, ettei jäljelle jää kuin luuranko. Skeletoff.

Mutta sen ainakin voimme me harrastajat ottaa heiltä opiksi, että mitään ei voi ikinä saavuttaa, jos ei ole valmis taistelemaan ja kärsimäänkin. Meidän pitää kuitenkin opetella se valmistautuminen siihen äärisuoritukseen. Sillä on oikeasti väliä. Henkinen puoli mukaan luettuna. Joten opetelkaa vain niitä mielibiisienne sanoja tai loitsuja ja matroja. Käyttäkää niitä mielikuvissanne ennen suoritusta ja sen aikana. Luokaa rutiineja, jotka antavat selkänojaa itse tekemiselle. Silloin jää tyhät hötkyilyt vähemmälle ja tankissa on gasoliinia poltettavaksi isolla liekillä silloin, kun sen aika on.



p.s. Minun täysiä ajamiset ovat jääneet tältä kaudelta ja nyt keskitytään nauttimaan viimeisistä kuulaista syyspäivistä. Tänään meni Pirttilän julkisivun haravointihommissa 3h ja huomenna suunnataan Hossan poluille maastopyöräilemään. Hyvässä seurassa tietenkin!