tiistai 19. kesäkuuta 2018

Onkohan siellä ketään?

Tjaa-a. Enpä ihmettele, vaikkei olisikaan...?


Viimeisestä tekstistä on kulunut aikaa kolme kuukautta. Ei ihan optimaalista blogin pitoa - ainakaan sellaista, mikä houkuttelisi lukijoita sankoin joukoin kupongit kourassa jonottamaan lukuvuoroa.
Mutta toisaalta. Tätä hommaa en aikanaan vuosia sitten aloittanutkaan, kuin oikeastaan purkamaan ajatuksiani näppiksen kautta ja sitä kautta siirtymään ikään kuin seuraavalle tyhjälle sivulle. Näin nytkin. Toki on oikein mukavaa, jos joku tykkää näitä lukeakin.

En kylläkään arvannut maaliskuussa, että tästä kesästä tulisi sellainen kuin siitä tällä hetkellä näyttää tulevan. Ei juurikaan maastopyöräilyä, onneksi kuitenkin maantienlaitaa. Tai olen kyllä koko ajan tiennyt sen, että yksi asia on jäänyt hoitamatta. Nimittäin se vasemman olkapään ja kyynärtaipeen välillä majaileva kipu, joka on ollut läsnä vuoden päivät.

Kun ei ole muka joutanut. Vuosi sitten kevätlumilla jotain sattui lumitöissä ja kipiää kävi. No sitä siinä sulattelin lumien kanssa samaa tahtia, mutta sitten alkoivat Hossan puiston työt ja asia piti laittaa sivuun. Eikä se nyt ihmeemmin kesän mittaan menoa hidastanut. Mutta kyllä iltaisin tiesi, ettei käsi ole toipunut, päinvastoin. No, sitten lähestyi elokuu ja Syötteen hullutus. Kuten silloin jo kirjoitin, viimeiset kolme-neljä tuntia tuntui siltä, että käsivarren lihat taatusti repeävät lopullisesti irti jokaisessa alamäkilaskussa tai montussa, mihin keula kojahtaa. Mutta mitäpä ei adrenaliini ja itsepäisyys hoitaisi? Muistan kyllä ajatelleeni, että tästä taidetaan maksaa veroa..

Tuli syksy, tuli Tunturiajojen reittihommat, työt jatkuivat maastossa aina talven tuloon saakka Kuusamon kaupungilla. Marras-joulukuu menikin sellaisessa sumussa, etten muista moista henkistä kuoppaa aiemmin. Eipä paljoa kiinnostanut mikään fyysinen, kun oli viimeiset puoli vuotta sinkoillut sinne ja tänne. Mieli ja kroppa olivat tyhjänä. Musiikki pelasti. Sen mitä otin pois liikkumiselta, laitoin sormien liikutteluun kitaran otelaudalla, ajaen itseäni sisään taas siihen hommaan. Eikä se vasen käsi nyt siitäkään ihan tykännyt.

Potkin itseni kiloja kerryttäneenä ylös alkuvuodesta ja pakotin lenkille. Syöte MTB Winter odotti kuitenkin muutaman kuun päässä. Sitkeätä tervan juontia kesti helmikuulle, jonka jälkeen valon määrä silmäkulmassa alkoi lisääntyä yhtä tahtia keväisen auringon kanssa. Syötteen nousut tuli selätettyä ja henkinen vire nousi eloon. Hienot ihmiset inspiroivat. Mutta käsi kipuili, sitä ei päässyt karkuun vaikka mitä teki.

Tuli kevät, lumi suli puli puli ja päivänä eräänä kökin rengasavain kourassa kahden auton talvirenkaiden parissa äheltäen. Oliko lie se viides kerta aukoessa itsepäisen tiukassa ollutta mutteria poskivärinämomentin kiihtyessä, kun vasemmassa olkapäässä vihlaisi oikein kunnolla. AI PERKELE! Hammasta purren sain renkaat vaihdettua, mutta sen jälkeen ei paljon naurattanut. Mutta ei sitä nyt vieläkään mihinkään lääkäriin hyövää mennä. Ei.

Ajelin siinä heti kohta myös kevään ensimmäisen maastolenkinkin, Fuel EX:n uusia Onzan renkaita tutustellen. Yhdessä ylämäkinousussa tuntui kuin jokin olisi revennyt kyynärtaipeen yläpuolelta. Hetkellinen vihlaisu, jonka jälkeen sellaista turraa jomotusta. Seuraava viikko oli varsinaista ähinää, aivan sama mitä teki vasemmalla kädellä niin aina sattui. Pakko oli ottaa luuri kouraan ja soittaa aika.

Joten
Kävin tohtorilla, joka varsin pian kertoi hauiksen jänteen olevan tulehtunut pahemman kerran ja kipu oli molemmissa päissä yhtäaikainen. Ultrakuvaukseenkin passitti, mutta sieltä ei sillä istumalla mitään muuta löytynyt, kuin turvoksissa olevaa jännettä ja nestettä. Hyvä ettei kaikki ole korvien välissä.

Liike on lääke ja fysioterapeutin ohjeistamat kuntoutusliikkeet kuminauhan ja vastavenytysten muodossa alkoivat tehoamaan pahimpiin tuntemuksiin. Maastopyörään en koskenut muutamaan viikkoon lainkaan. Onneksi maantielenkkiä on pystynyt koko ajan tekemään, siitä käsi ei ole ollut moksiskaan. Ehkä nyt vähän putkelta ajaessa, mutta ei muuten. Teippaus auttoi myös pahimman yli. Mutta homma on vasta alkutaipaleella.

Täytyy nyt sitten malttaa, kun kerran oli niin pässinpää, ettei aikoinaan voinut tätäkään asiaa hoitaa. Maastoajohommat on siivottu kalenterista toistaiseksi. Joten mikäli mitään kummallista ei tapahdu, niin esim. Syöte MTB:n ajosarja katkeaa tänä kesänä. Eikä tule mitään eeppisiä retkiäkään. Katellaan sitten syksyllä. Mitään reittitutkimuksiakaan ei pysty nyt tekemään. Kitaraakin on pitänyt malttaa soittaa vain tunti illassa. Ei kahden kolmen tunnin sessioita..

Mutta ei tässä mitään hätää. Kuten sanoin, maantielenkkeily on pelastanut tilanteen. Se on ollut todella mukavaakin jahka sen ekan viissatasen sai alle. Uusi Cannondalen Synapse on osoittautunut loistavaksi lenkkikaveriksi. Lenkkikunto on hyvä. Maastopyörääkin olen muutaman kerran ulkoiluttanut Highballin tangon takana nätisti. Farley viettää kesälomaa. Fuel Exä ei taida löytää sijaa sittenkään minun käytössä. Se on nyt testattavana toisen kuskin käsissä ja kuka tietää jääkö sinne pysyvästi. Jos ei niin se voi löytyä jostain muualta sitten. Tällaista.

Käsi kulkee mukana, kitarakin soi. Juhannus on tuossa kulman takana. Me ajellaan täällä Kuusamossa Yöttömän Yön ajo -nimellä kulkeva huollettu yhteislenkki torstai-iltana. Tulkaa mukaan!

Saattaa mennä taas hyvinkin elämysten puolelle.



lauantai 31. maaliskuuta 2018

Pääsiäisen tunnelmia Hossan kansallispuistosta

Tuntui hyvältä saapuessani aamupäivästä Hossaan. Jokin jäi minusta sinne ikuisiksi ajoiksi ja palatessani takaisin jokin tuntuu loksahtavan paikoilleen.

Tarjolla oli aurinkoa täydeltä terältä, hohtavia metrisiä hankia ja erilaisia uria sekä talvireitin pätkiä ajettavaksi. Elämyksiä ennen kaikkea, jos ei niinkään tuntien ajokokemuksia. Poimin rusinat pullasta: Värikallio, Muikkupuro, Ala-Valkeainen ja Julma-Ölkky. Sekä Korhosen Timpan lounas ja munkkikahvit luontokeskuksella. Lounas alkuun ja munkkitankkaus loppuun ennen Ölkyn reissua.

Väkeä oli enimmäkseen pilkillä. Jonkin verran eväsretkeilemässä. Yhden fatbiken näin Muikkupurolla. Paljon on vielä kehittämisen varaa talvireiteissä. Potentiaalia on runsaasti. Mahdollisuus saada erilaista tulokulmaa tuttuihin maisemiin. Päivän ylivoimainen elämys oli Julma-Ölkyn kanjoni kaikkine elementteineen. Ennen kaikkea ne jääputoukset! Mykistäviä. Meinasi tosin mykistää Kuusamon eteläisimmän kioskin parkkipaikalle johtavan tien kunto. Kohta sinne ei pääse edes nelivedolla.

Toivotaan ja uskotaan, että talvipuitteet kehittyvät tulevaisuudessa. Hartaasti.
Siihen asti, näihin kuviin ja tunnelmiin:


Hetki menee, ennen kuin nämä Lihapyörteen tien kinokset sulavat

Se tunne, kun huomaat reissun jälkeen kameran linssissä olleen jotain hähmää...tässä talvireitillä kohti Värikalliota. Hienoa pätkää, mutta toivottoman lyhyt kihaus.


Reitti on nyt virallisesti "merkattu"

Värikallion katoksen jälkeiseltä sillalta, pidemmälle ei päässytkään.



Pottapäät potretissa




Paluureitti muuttui välittömästi huonokulkuiseksi lumikenkäjäljeksi. Sikäli mikäli olin edes oikealla uralla.


Ylhäällä jälki muuttui lupaavan näköiseksi poluksi, paitsi että...

...se oli käytännössä mahdoton ajaa, ainakaan minun taidoilla. Reunat hajosivat välittömästi ja keskiosakin oli muhjulla.

Joten takaisin oli käännyttävä...

Paluusuunta näytti Lihapyörteen tien suunnasta tältä. Tässähän menee kesällä ura kohti Mieskallionvaaraa, sinne Värikallion vastakkaisen puolen portaisiin. Mistähän tälle olisi sitten pitänyt älytä lähteä...

Siellä se Sininen saavutus olisi...kinosten alla.

Kohti Muikkupuroa

Huoltouralla oli ollut trafiikkia ja väylää oli nätti ajella

Kesäpolun suuntaa


Lopulta kaarrettiin Iso-Valkeaisen rantaan


Muikkupuron laavulla oli väkeä, joten jatkoin kohti Ala-Valkeaista


Ala-Valkeaisen sviittikin oli varattu...suunta takaisin.

Siitä kohti Hoiluan särkkää sitten kesällä

Paluusuunta takaisin Keski-Valkeaisen jäille


Muikkupuron laavun rakennuksia

Munkkitankkauksen jälkeen ajelin autolla Julma-Ölkyn parkkipaikalle. Lankkua oli ajettu rutkasti kesän töitä silmällä pitäen

Kuusamon eteläisin kioski

Edellisellä reissulla söhlin kamerani asetukset niin, että suurin osa kuvista oli käyttökelvottomia. Nyt tarkempana..

Tässä seinässä kuvan keskellä, metri lumen pinnasta ylöspäin sijaitsevat muutamat erittäin himmeät kalliomaalaushahmot







Sitkansolaan

Viimereissulla en saanut julkaista riippusillan kuvia, ettei keskeneräiselle reitille olisi intoutunut kulkijoita. En julkaissut, mutta kulkijoita oli välittömästi kun kelit antoivat myöden alkukesästä.







Eteenpäin kohti Pikku-Ölkkyä








Katsokaa nyt tuota väriä! Aivan uskomattoman hieno taideteos!


Jääputous oli viimevuotista komeampi, myös ruskeampi.







Päätepiste Ölkynperän laavulla, siitä suunta takaisin.



Toiset ovat kulkeneet omia polkujaan..











Jäistä laavaa

Jäkälä oli irronnut jossain ylempänä ja tuuli oli pyörittänyt sitä hangella..



Paluumatkan loppuosalla alkoi olla taas tiloissaan. Tosin ei ihan siihen malliin kuin vuosi sitten. Nyt tiesi etukäteen mitä oli odotettavissa. Mutta oli se taas niin vaikuttavaa. Kertakaikkiaan.


Siinä ovat Julma-Ölkyn kalliomaalaukset, mihin aiemmin viisasin. 





Ensi keväänä varmuudella uusiksi taas. Julma-Ölkky on upea kokemus myös talvella!