lauantai 4. lokakuuta 2014

Syystäkin tyytyväinen

Lokakuun kääntyessä seinäkalenteriin on aika tuumailla kulunutta ajokautta ja vuotta yleensäkin. Ensimmäisenä mieleen tulee sana "kiitos", joka suuntautuu omille läheisilleni. Ilman heitä ei minunkaan harrasteista tulisi yhtään mitään. Joten suurkiitokset, että olen saanut taas toteuttaa itseäni! Arkea on jaksanut mukavasti tiedostaessaan, että edessä on odottamisen arvoisia asioita. Tavoitteita, joita kohti elää arkea sekä harjoitella. Talven kolkutellessa kulman takana mieltä lämmittävät tälläkin hetkellä monet hienot vyölle saadut kokemukset ja saavutukset kuluvan vuoden aikana.
Arjen ja vapaa-ajan kontrasti ei ole ollut onneksi ihan näin iso. Tosin jokunen maanantaiaamu on ollut kyllä menty aika skeletoffilla pitkien ajoreissujen myötä :)
Vaikka monen monta kisaa ja tapahtumaa pitikin jättää väliin milloin taloudellisista tai ajankäytöllisistä syistä (kauas on pitkä matka ja pitkä matka maksaa ja vie aikaa jne...), ajokalenteriin piirtyi kuitenkin sopivasti erilaisia kisoja ja tapahtumia. Niiden kautta myös harjoittelu muuttui entistä tavoitteellisemmaksi. 

Kokemus alkaa karttua ja pikkuhiljaa minäkin tiedän itsestäni kestävyyslajin harrastajana jotakin. Fyysisen iän lisäksi henkinen marinaadi on vähitellen maustunut. Sen myötä on syntynyt oivallus minästäni ja siitä mihin suurinpiirtein kykenen. Ihan oikeasti en ole enää parikymppinen nuori höntyilijä. Eikö olekin ihmeellistä?!


Pyörä tykkää siitä kun sillä ajetaan
Kempeleessä asia on tiedetty jo muinaiselta 1900-luvulta lähtien. Tässä suhteessa itärajalla ollaan oltu myös asian ytimessä. Itselle ei ole ollut koskaan minkäänlainen ongelma ajaa sitä pyörää. Päinvastoin. Joskus on tullut ajettua vuoden aikana enemmän polkupyörällä kuin ajettua autolla. Senpä takia auton arvo on tällä hetkellä noin viidesosa pyörän arvosta ja carinaa säilytetään ulkona tuulessa ja tuiskussa. Polkupyörä saa levätä valolta suojassa, viileässä ja kuivassa, Pirttilän pajalla. Sitä pestään ja hoivataan. Sade kastelee carinan peltiä. Asiat tärkeysjärjestykseen.

Vähitellen on syttynyt myös halu ajaa joskus täysiä. Sekin on osoittautunut maastopyörän ohjaamossa varsin hienoksi jutuksi. Silloin kun on ollut siinä kunnossa, että on kyennyt ulosmittaamaan sen hetkisen suorituskyvyn ilman ongelmia. Sekä valmistautumaan koetukseen niin hyvin kuin osaa. Tällöin ajamiseen on pitänyt alkaa rakentaa jotain tolkkua. Pitkien retkien ajaminen kun ei edistä täysillä ajamista. Sitä asiaa pitää harjoitella, mitä haluaa toteuttaa. Jos haluaa ajaa täysillä, on harjoiteltava myös täysillä. Se ei tarkoita minun tapauksessa kuitenkaan sitä, että jokainen treeni vedetään näkökenttä himmeänä. 

Tavoitetta ennen harjoitellaan nousujohteisesti kohti sitä "täysiä". Minun tapauksessa tämä lähestymistapa toimii parhaiten. Muutaman kerran sitten harjoittelujakson loppupuolella voidaan vetää kerran pari täysiä ja oppia edelleen pysymään hengissä sitä tehdessä. Tutustutaan maitohappoihin oikein kunnolla. Silloin kisassakin pysyy hengissä, kykenee tekemään asioita harjoitellusti ja selkäytimestä; kykenee ajattelemaan sen verran, että noudattaa suunnitelmaansa mutta muuten antaa mennä vaan. Saaden itsestänsä kaiken irti. Tämä on osoittautunut yllättävän haavoittuvaiseksi kokonaisuudeksi ja paljon ei tarvitse asioiden mennä pieleen kun tavoite jää saavuttamatta. Henkinen puolen merkitys on erittäin suuri tässä kokonaisuudessa. Latingin pitää olla kunnossa harjoituksissakin. Olematta kuitenkaan liian vakavissaan. Sehän on taas kuin koettaisi hoitaa krapulaa koskenkorvalla. Hienovaraista hommaa. 



Huilailee
Yllä olevan kuvan sairastelu-kohdan olen korvannut sanalla huili tai huilailee eli lonkkalontoolla "rest". En tykkää nimittäin sairastella. Mieluummin huilaan hivenen enempi kuin vedän itseni äärikireäksi ja sairasteluherkäksi. Sen suhteen onkin mennyt suorastaan komeasti. Keväällä oli viikon mittainen flunssa-kurkkukipusysteemi ja toinen taisi olla tässä loppukesän syksyn kantturoissa. Muuten on pysytty toimintakunnossa. Yli nelikymppisenä ravinnon, levon ja palautumisen merkitys on ihan helekatin suuri tavoiteltaessa parasta suorituskykyä. Asiat korostuvat vielä enemmän diabeetikkona ja selkäreumaatikkona. 

Kuluneen kesän aikana on saanut kiinnittää entistä enemmän huomiota siihen, ettei tee liian paljon liian kovia treenejä ja huonosti palautuneena. Eli täysiä ei voinut aina ajaa, vaikka olisi halunnutkin. Ihan kuten ei voi aina ajaa pitkään ja fiilistellen. Kunnon ja suorituskyvyn kehittymisen myötä on näitäkin asioita pitänyt alkaa huomioimaan.

Viime- ja tämän kesän yhtenä treenikivijalkana ovat toimineet pyramidimäkivedot. Muutaman kerran joutui toteamaan jo harjoituspaikalle ajaessaan, että tänään ei kannata edes yrittää. Kroppa oli sen tuntoinen, ettei harjoituksesta olisi saanut irti tavoitetta hyödyttävää. Siinä kohdassa piti vain hyväksyä asia ja painella kotiin palautumaan. 

Edistysaskelia
Tänä kesänä oivalsin oikeasti näiden asioiden merkityksen ja opin jonkinverran tunnistamaan päivän virettä. Tein itselleni harjoitussuunnitelman, joka toimi kohti paria päätavoitetta. Kehys oli taipumaton, mutta sen sisällä oli joustoa, pääasiassa arkielämän tarpeista johtuen. Harjoituksellinen teema oli kuitenkin koko ajan olemassa ja tiedossa. 

Johtiko tämä sitten mihinkään? Johti ilman muuta. Tänä kesänä saavutin ensimmäistä kertaa elämässäni sellaisia tavoitteita, joita pidin mielestäni kovina ja työläinä. Ensimmäistä kertaa tunsin kykeneväni ajamaan reilummalla suorituskykyreservillä mitä aiemmin. Tunsin myös palautuvani kovista rypistyksistä paremmin, niin harjoituksissa kuin esim. pitkien maratonsuoritusten aikana. Pääsin kokemaan onnistumisen elämyksiä, mikä asia on aivan olennaista näissä hommissa. Pään hakkaaminen seinään ei johda pidemmän päälle muuhun kuin siihen itse kaivettuun kuoppaan, jonne hautaa kaiken. 

Ajoin tänä kesänä hetkittäin oikeasti täysiä ja muutoin sitä tahtia, mikä riitti jo aikamonelle muulle. Edelleenkin minun täysimpää ajoi varsin moni ja sain antaa tilaa nopeammilleni. Maasto on rehellinen ja pitää nöyränä. Hyvä niin, sen takia se onkin niin kiehtovaa ja mielenkiintoista.

Olen miettinyt todella kovia kuskeja, jotka tyhjentävät palkintopöydät kisasta toiseen että miten heidän liekkinsä pysyy hengissä? Se vaatii varmasti ihan samoja elementtejä kuin itsellänikin. Mutta he ovat fyysisesti aivan eri tasolla, ovat lahjakkaita, ovat harjoitelleet pienestä asti ja sen lisäksi kilpailuvietiltään aivan armottoman kovia. Heidän täytyy kestää kipua, koska niin äärimmäisiä ovat ne suoritukset joihin he kykenevät. Siis kestää oikeasti todellista kipua. Koska ei se voi olla enää mitään muuta kuin kärsimystä ajaa tavalla, johon itse ei kykene edes moottoriavusteisesti.

Entä sitten, kun niitä kovia kisoja ja meriittejä ei enää tule, tai niitä ei enää haluakaan tavoitella. Kyllästyy? Mitä he tekevät sitten kun se liekki on palanut usein jopa kahdesta päästä ja aina täysillä. Toivoisin, että iän myötä hekin saavat ripauksen armollisuutta itseään kohtaan ja oppivat ettei se kisamonsteri voi hengittää loputtomiin. Muuten se alkaa syömään isäntäänsä tai emäntäänsä niin, ettei jäljelle jää kuin luuranko. Skeletoff.

Mutta sen ainakin voimme me harrastajat ottaa heiltä opiksi, että mitään ei voi ikinä saavuttaa, jos ei ole valmis taistelemaan ja kärsimäänkin. Meidän pitää kuitenkin opetella se valmistautuminen siihen äärisuoritukseen. Sillä on oikeasti väliä. Henkinen puoli mukaan luettuna. Joten opetelkaa vain niitä mielibiisienne sanoja tai loitsuja ja matroja. Käyttäkää niitä mielikuvissanne ennen suoritusta ja sen aikana. Luokaa rutiineja, jotka antavat selkänojaa itse tekemiselle. Silloin jää tyhät hötkyilyt vähemmälle ja tankissa on gasoliinia poltettavaksi isolla liekillä silloin, kun sen aika on.



p.s. Minun täysiä ajamiset ovat jääneet tältä kaudelta ja nyt keskitytään nauttimaan viimeisistä kuulaista syyspäivistä. Tänään meni Pirttilän julkisivun haravointihommissa 3h ja huomenna suunnataan Hossan poluille maastopyöräilemään. Hyvässä seurassa tietenkin!


sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Priimaa lenkkiä pukkaa

Ihan tavallista sunnuntailenkkiä lähdin ajamaan, mutta priimaa se pukkasi. Ihan mykistävän hieno päivä, hienoja sorateitä ja maastopolkuja, raastavan jyrkkiä nousuja, nopeita laskuja, lenseätä syyskeliä, auringon paistetta. Sekä ennen kaikkea törkeän hienoja maisemia! Ajoimme kaverini Esan kanssa reilut 3h ja 64km nautiskellen monista uusista metsäteistä ja poluista. Harvoin on Salmisentien ja Kitkan välisillä saloilla ja palkisilla tylsää!

Salmisentiellä keula kohti Oivankia

Myllyjoki, Singerjärven (tuon harjanteen takana) ja Kotilahden (Oivanginjärven pohjoisreunassa) välillä virtaava joki.

Jokea oli kunnostettu keräämällä vanhaa lahonnutta puuainesta tästä kohtaa pois ja tilalle oli tuotu tämmöistä murikkaa. Pieni koskenniskakin oli saatu aikaiseksi.

Esan kanssa on ajettu eräskin reissu vuosien aikana

Todistettavasti minäkin lenkillä..taustalla vanha Oivangin mylly



Junganharjuntiellä kohti etelää



Päivän uudet reitit alkoivat tästä. Ajomiehethän tuosta olis menneet keulimalla yli...

Junganjärven eteläpuolisia kankaita. Metsätie vei kohti Vasarakangasta.


Tieverkosto kulki Hietavaaran ja Ronkonkankaiden kautta ja oltaisiin päästy aina Ruoppivaaraan asti, mutta eipä älytty asiaa. Joten ajoimme Posion tielle ja siitä kohti Naatikkavaaraa.


Tässä mutustellaan ruisleipää Naatikkavaaraan johtavan tien alkupäässä.

Leipäevästä se minähi..

Naatikkavaaran viereisiä metsäpolkuja


Välillä oli reilusti märkää

Naatikkavaara (431m) pohjoispuolelta kuvattuna.


Ja sitten me kiivettiin...

...ja kiivettiin!

Jämäkkää nousua..

Rovavaaran tasalta käännyttiin kohti Kouvervaaraa


...kunnes tultiin Kouvervaaran metsäpolulle, joka johti Kodalle kaakkoispuolelta.




Sitten alkoivat ne parhaat pätkät tälle päivälle o/


Kouvervaaran reitti on Kuusamon kaupungin virallinen patikointi- ja maastopyöräreitti. Merkinnät ovat hyvässä iskussa.



Huikeata maaruskaa


Yli-Kitka, kansallismaisema ja kansallisaarre!


Kyllä tämän näyn edessä hiljentyy raavaskin mies. Huh huh.

Matka jatkui ja kohta avautuivat näkymät Rukan ja Konttaisen suuntaan.

"Kyyyllä tästä pääsee ajamalla yli, en vaan nyt kehannu..."


Tähän risteykseen edettiin laskemalla Kouvervaarasta alas, suuntaamalla Keräsniemen kautta Rönnynrantaan. Siitä arvottiin oikea tie kohti Nilonniemeä ja siitä edelleen Noivioharjujen suuntaan. Tästä jatkettiin vasemmalle.



Nilonniementien suunnasta tultiin tähän ja jatkettiin Kesäniementietä kilometrin verran kunnes..

...saavuimme Noivioharjun metsäteiden Kesäniemen puoleisella osalla. Huikeita harjuteitä!


Taas tuli ajettua ennen näkemättömillä taipaleilla, ihan parasta!

Kaikki loppuu aikanaan ja niin tämäkin hieno harjupätkä.

Tästä lähdettiin viimeiselle kympille kohti Salmista. Selän suuntaan edeten päädyttäisiin Mustosenvaaraan.

Kuten aina Kitkan läheisyydessä, järven suuntaan lasketaan ja sieltä poispäin noustaan...piiiitkiä ja loppuun kiristyviä 12-13% kinkamia. Aijai että teki jo höpöä kun oli 3h takana :)

Salmisen viimeiset ruskavärit jäivät viimeisinä muistikuvina mieleen, ennen kuin lenkki tuli päätökseensä. Se olikin syksyn paras sellainen kaikin puolin.