lauantai 18. heinäkuuta 2015

Ala-Ölkyn kivijumppaa ja muita priimapolkuja Hossassa

Mies on ajettu pehmeäksi. Viikon takainen rävellys tuli korjattua eilen Hossan poluilla. Iisalmen serpa karautti tatsunillaan Kokalmuksen liepeille parkkiin ja suuntasin itsekin eilen aamusta luontokeskukselle. 

Viimekesän reissujen malliin ukot tankattiin herrrrrkullisilla munkeilla ja moteilla kahvia. Sen jälkeen vaihdoin ajokengät jalkaan, vähensin vaatetusta (ei meinannut uskoa, että aurinko paistaa ja metsässä tarkenee lyhyissä ajokamoissa!) ja Foxien keulat suunnattiin kohti harjujen polkuja. 


Vaivoista huolimatta
Koukataan hetkiseksi kuitenkin tämän hetkisiin tunnelmiin. Kroppaa kivistää ja selkä on kuin...selkäänsä saaneella. Olisi totisesti tehnyt mieli jäädä Hossaan ajamaan toinenkin ajopäivä, mutta tässä kohtaa minun kohdalla realismi astuu peliin. Kun kahdeksan vuotta sitten, n. 16kg tämän hetkistä minääni painavempana kykenin kävelemään n.50m kerrallaan, olin todellakin romuna. Selkärankareuma jylläsi akuuteimmillaan ja aiheutti kovia kipuja. Selkäkipuahan minulla on ollut viimeiset 25vuotta, mutta tuossa kohdassa tilanne oli pahin. Yhä edelleen joudun painimaan sen tosiasian kanssa, että äärisuoritukset tai pitkät reissut maastossa aiheuttavat sellaiset jälkitilat, että selän lihaksistoa saa huoltaa tosissaan. Juuri tämän takia olisin halunnut ajaa viimeisen pitkän jotoksen viime viikonloppuna, jolloin jäljelle olisi jäänyt 3vkoa toipumiseen ja virittäytymiseen ennen Syöte MTB:tä. No nyt jäi 2vkoa ja toivotaan, että se riittää. Ensin huoltavaa ja palauttavaa tekemistä ensiviikolle ja viimeiselle viikolle sitten virittäytymistä. Siksi vain päiväreissu tälläkin kertaa. Ei minulla olisi kyllä ollut varustusta yöpymiseenkään, että ei sen puoleen. 

Usein ihmiset, jotka eivät tunne taustaani ihmettelevät, miksi suunnittelen niin tarkkaan tällaiset asiat? Vastaus on, että ei ole muuta vaihtoehtoa. Vaikka mieli tekisi toisin niin levolle ja palautumiselle sekä itsensä huoltamiselle pitää varata runsaasti aikaa. Minusta ei ole enempään. Pyöräily sopii minulle kuitenkin niin hyvin, että pystyn tätä nykyä vetämän itseni fyysesti rajoilleni halutessani. Enkä lamaudu täysin suorituksen jälkeenkään. Aika lailla kaikissa muissa lajeissa en kykene oikeastaan mihinkään. Rajoitteet astuvat esiin tavalla tai toisella. Siksi suunnittelen ja pyrin pitäytymään siinä, minkä etukäteen mietin sopivaksi. 

Kahdeksassa vuodessa 50m kävelijästä on kuoriutunut vaikkapa eilisen kaltaisen, koko päivän kestävän maastojotoksen ajava pyöräilijä. Ei se huonosti ole.

Sokeripuoli pelasi eilen siten, että testasin nyt miten käy kun annostelen pitkävaikutteisen insuliinin normaaliin malliin ja jätän ateriainsuliinin lähes kokonaan pois. Neljän tunnin jälkeen sokeri oli laskenut hivenen liikaa (3,9), joskaan en tuntenut mitään erityistä ongelmaa olevan. Kokalmuksen tulistelujen myötä tankkasin runsaasti energiaa ja loppupäivä meni hyvin. Sokerit pysyivät 6-7 välissä ja ajokyky oli erittäin hyvä pitkästä päivästä huolimatta. Eli jatkossa lasken pitkävaikutteista 1-2mmol alemmas niin sen pitäisi olla sopiva. 

Sitten sinne Harjujen poluille
Sanoin serpalle jo reissua suunniteltaessa, että ajattaa miehen semmoisiin paikkoihin, missä ei ole ennen käyty. Päivän päätteeksi saa olla puhti pois. Niinpä kartoille piirtyikin ensimmäisen kahden - kahden ja puolen tunnin aikana ajamista mukavuusalueen ulkopuolella. Ensin harjupolkujen myötä koko ajan ylös-alas kulkevaa reittiä, jossa joutui nykimään intervalleja päästäkseen tiukkoja harjunousuja ylös. 

Piirrettyä reittiä (ei mulla ole edelleenkään modernia gps-mittaria), jossa startti on oikealla (1.) ja harjuetapin päätös vasemmalla (2.). Mitat ovat suurinpiirtein tuommoisa, mitattuna retkikartan mittaustyökalulla.
Sykemittari väitti olevani kuollut ensimmäisen puolen tunnin aikana. Sykelukemat nimittäin näyttivät vaihteeksi viivaa. Tai sitä HR:ää. Mutta lukemat ilmestyivät jossain Syvä-Hoiluan päässä, muutaman ylämäkirykäisyn jälkeen. Elossa oltiin...

Reitti suuntasi Laukkujärven suuntaan ja kohti Lihapyörrettä. Laukkujärven kivisärkkien ihastelujen jälkeen lähdettiin könyämään Lihapyörteen ja Somerjoen rantapulevardeja. Aurinkoinen keli auttoi siinä mielessä, että kivet ja juuret olivat kuivia ja pitoa riitti. Niinpä kykeninkin ajamaan yllättävän hyvin itselleni vaikeita pätkiä. Toki talutinkin sitten runsaasti, koska en halunnut ottaa enää yhtään ylimääräistä riskiä kaluston tai kuskin hyvinvoinnin suhteen. 

Ala-Ölkyn ranskalainen kivitie
Sitten siirryimme Ala-Ölkyn puolelle. Serpa kysyi ensin että "miten on, käydäänkö Ölkyn eteistä tutkimassa?". Minä että Julmalle asti en lähde, mutta kioskilla voidaan käydä kahvit hörppäämässä. Ja niin lähdettiin.

Vaativin kivijumppa löytyy 1. ja 2. välistä ja Ölkyn baari löytyy 2. kohdalta. Palattiin lähes samaa tietä takaisin jatkettiin kuvan oikeaan alareunaan.
Sitten tulikin jäykkäperäiselle ja -selkäiselle kunnolla kulmakerrointa. Serpa kannusti ja meikäläinen ajoi. Pentele vieköön, rytmi löytyi ja niin vain ajoin sen n.2km ranskalaisen kivitien läpi että heilahti! Vitsit että olin tyytäväinen! 


Ai ei löydy Kuusamosta kivikkopolkua? No kyllä löytyy, tosin ihan pitäjän eteläiseltä rajalta.

Serpa tyylitteli mukavuuslippulaivallaan.
Pullakaffit maistuivat Ölkyn baarissa!
"Otetaanko ikkunapaikat?"
Pullaruokinasta selvittyämme palasimme lähes samoja jälkiä takaisin. Serpa helpotti matkaa sen verran, että ajoimme osan paluumatkaa kelkkauraa pitkin. Kiviä oli hivenen vähemmän, mutta horisontti tärisi ihan riittävästi silläkin pätkällä. Palattuamme Somerojan rantabulevardin puolelle totesin, etten ole ikinä ajanut näin teknistä pätkää alkaen harjupolkujen tiukoista kinkamista (niitä on lukuisia) Ölkyn kivipuutarhaan. Olipahan hieno fiilis kun tällainen osuus oli selätetty! No, vielä ei passannut nuolaista, sillä edessä olivat Värikallion suunnan polut (joita oli kylläkin soraistettu, hyvä niin) ja kiipeäminen ylös kohti Mieskallion vaaran reunamille. Sieltä suunnattiin sitten Valkeaisen kankaalle ja tiesiirtymää pitkin Hossalaislampien nurkille.

Hossan priimaa
Sitten olikin aika fiilistellä. Aijai mitä reittiä järvien kierros tarjoakaan! Ehdotonta Hossan priimaa. Reilun kilometrin edettyämme Muikkupuron laavun suunnalta kuului melkoinen pulputus. Laavulla piti taukoa kymmenkunta raskalaista maastopyöräilijää. No johan! Eikö ne kaikki olekkaan seuraamassa Touria? No Hossa Tour vetää vertoja Gallian kyläkisoille.

Kokalmuksen laavu on siis Rytikankaan tien päässä, Korealahden yläpuolella niemen nokassa. Tässä on huikea osuus nautiskeltavaksi!
Hoiluansärkillä mieli lepäsi. Teki mieli pysähtyä joka mutkassa ihastelemaan näkymiä. Lenseä kesäkeli ja upeat järvimaisemat. Kokalmus kutsui kuitenkin lounastauolle.


Ranskanpojat Muikkupuron laavulla. "Nuijjen kanssa ei taijja savolla pärjätä..?" Ei pärjännyt koillismaalaisellakaan..




Kokalmuksessa oli ruuhkaa
Lounastauolle saavuttiin n.4h reissaamisen jälkeen. Kokalmuksessa olikin väkeä valmiiksi. Taisi olla seitsenhenkinen perhe Mäntsälästä, joka oli iskenyt teltan parkkiin laavun viereen ja serpakin oli joutunut alivuokralaiseksi. Mukavaa porukkaa olivat ei siinä mitään. Kaivelin repusta yhtä sun toista tuliaista. Mm. Pitkäsen tilan leipäjuustoa ja lakkahilloa. Sitä kun liekitettiin nuotion yllä niin voi pojat, että maistui kaikille! Suut oli messingillä niin serpalla kuin päävuokralaisillakin. Söin kyllä itsekin hyvin mielin, kannatti lastata reppuun vähän lisäpainoa. 

Runsaan lounaan + jälkiruokien jälkeen päätetimme suunnata Lipposensalmeen ja siitä Syrjäharjun kierrokselle. Siitä tulisi vajaan 20km kierros lisää päivän jotokselle. 

Syrjäharjun tunkkausnousu. Tämän takia niitä pyöriä kevennellään!
Kannatti tunkata!
Serpa mietteissään Pistolehdon (?) soratiellä. Vähiin käy yhteisjotos ennen kuin loppuu.
Korealahti. Nimensämukainen.
Syrjäharjulle noustaessa meinasi paistettu leppäsavu-Vilhelmi pyrkiä uudelle purentakierrokselle! Jo oli taas tiukka tunkattava. Mutta kyllä se palkitsikin, sillä Syrjäharjun harjupolku on kokemisen arvoinen. Muistuttaa Pytkynharjua Syötteellä, mutta on huomattavasti kapeampi. Muutamassa kohdassa menoa hidastaa tuulen kaatamat puut, niitä tosiaan riittää Hossan alueella. Bunnyhoppia sai harjoitella yllin kyllin. Harjulla saatiin vesisadekin niskaan. Olisiko kolme pisaraa tipahtanut nahkalle! Todella hyvä tuuri kävi kyllä sen puoleen, koko päivän sai ajaa aurinkoisella puolella, kun saderintamat joko kiersivät alueen tai menivät edellä karkuun. Aittojoelta ajettiin sitten soratietä pitkin takaisin Kokalmuksen tienoille.



Kättä päälle ja kotia kohti
Kokalmuksen Korealahden maisemissa vietettiin loppuparlamenttia yhteisen matkan osalta. Mikä päivä olikaan taas takana! Minulla tietysti vielä paluumatka luontokeskukselle, sama minkä serpa oli ajanut aamulla munkkikahvin juontiin. "Illalla pittää käyä suihkussa" totesi savolainen. Mahtoi olla raikasta suihkuvettä Kokalmusjärvessä, mutta karaistuneet serpat eivät ole moksiskaan. Toivotin hyvä loppureissua ja kiittelin jotoksesta. Olin saanut taas mahtavan ajopäivän vyölleni ja varmasti riittävän viimeistelyn Syötettä ajatellen. Siellä nähtäisiin parin viikon päästä.

Suuntasin sitten toisen kerran Lipposensalmeen ja tällä kertaa menin sillan yli Lipposenniemen puolelle. 


Lipposensalmen sillalla.
Pitkä-Hoiluan rantoja.

Valitettavasti tämä on yhä yleisempi näky Hossan poluilla. Pitkokset ja ojien ylitykset alkavat lahota käsiin.
Ei tullut tällä kertaa peesaajia perässä..
Ajelin Pitkä-Hoiluan rantoja ja kastelin kenkänikin. Nimittäin Syrjäharjun kierron aikana saderintama oli pyyhkinyt alueen yli ja metsä oli märkä sateen jäljiltä. Polun reunojen korkea varvusto kasteli. Jossain kohdassa päivän pituus alkoi näyttämään merkkejä, ylittäessäni yhtä lukuisista kaatuneista puista. Ylitys ei mennyt enää kuten piti ja könähdin vasemmalle puolelle puuta vasten. Sain palkaksi pientä ruhjetta vasempaan käsivarteen, mutta ei onneksi mitään vakavampaa. Aina näillä keikoilla sattuu jotain! Päivän kun ajoin lyhyissä ajokamppeissa, niin sääret olivat saaneet osumaa ja sama koski käsivarsiakin. Ah se ihana tunne suihkussa jälkikäteen :)


Niin tulin viimeisiltä poluilta tien varteen ja ihmettelin, kun pyörän perä vetelee kummallisen löysästi puolelta toiselle. Takarengas osoittautui melkoisen lussuksi! Oliko rengas ottanut osumaa kaatuessa? No, eikun kaivamaan pumppua repusta ja hetken pumppailtua jatkoin matkaa. Pääsin lopulta hyvin viimeisen viitisen kilometriä takaisin autolle, vuotokohta ei ollut iso.

Tehollista ajoa kertyi 5h 57min ja koko jotokselle kertyi mittaa n. 7,5-8h. Kilometrejä kertyi mittarin mukaan 68km. Kalorioita palo 4000kcal. Että palautella saa. Kiitos serpalle loistavasta päivästä ja hyvä minä! Ajoin kyllä loistavasti ja autolla oli tunne, että ei olisi ollut ongelmaa jatkaa vielä muutama tunti pidempäänkin. No, parin viikon päästä saa ajaa koko rahan edestä!

Siihen asti toivutaan ja viritellään o/


Lisää kuvia täältä

 

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Marcus Keinenholtin aamuvuoro ja Syötteen sattumukset

Heinäkuun alussa alkoi taas tapahtumaan. Työnantaja suoritti asianmukaiset korvaukset menetetystä vapaa-ajasta sekä ansaituista lomista kesäkuun lopussa. Tilit oli turvoksissa mammonaa (aa-a..) ja edessä oli reilun viiden viikon jakso (työtön, ei lomalla), jonka aikana voisin keskittyä treenailuun ja suunnata ajatukset 1.8. ajettavaa Syöte MTB:tä ja sen 120km taivalta. 


Ei se ole kuin yksi etusormen painallus?
Eräänä iltana intternetin ihmemaailman erääseen ostoskoriin alkoi kasaantumaan yhtä ja toista tarpeellista artikkelia. Tärkeimpänä hankintana olisi Highballiin uusi takavaihtaja, koska entinen alkoi olla todellakin entinen. Pajalle oli tarve investoida myös kaikennäköistä tarpeellista. MM. uuteen huoltopukkiin.

Kalkuloituani vielä kerran varantoni, siirsin kursorin order-napille. Vedin perinteiseen tapaan keuhkot täyteen ilmaa, suljin silmät ja painoin oikean käden etusormella terävän klikkauksen. KLIK. Noniin. Kerranhan se kirpaisi ja köyhällä vähän vielä jälkeenkinpäin. Aina kun virtuaalirahaa siirtyy itselle merkittäviä summia, joutuu käymään pään sisäistä keskustelua asiasta. Joka kerta päädyn kuitenkin samaan: sijoitan itseeni, kun sijoitan pyöräilyyn. Eikä asiaa tarvitse sen jälkeen enää ihmetellä. Muuta kuin jälkeenpäin, etteä miksen tilannut aikaisemmin? 

Seuraavana aamuna..
Marcus Keinenholt saapui seuraavana aamuna työmaalleen n.20km Bonnin eteläpuolella sijaitsevassa katuosoitteessa Wernher-von-Braun-Straße 15. Kello oli varttia vaille 8, kun Keinenholt kurvasi Storck Fascenariollaan työmaan pihaan. Ainoa harmitus sille aamulle oli se, että viikset olivat jääneet kiireessä trimmaamatta. Perßkeles sentään! Työmatka oli sen sijaan sujunut mukavasti. 26km työmatkatempo oli joutunut mukavassa myötätuulessa ja muutama päänahka oli taas vyöllä. Tehokas aamunavaus!

Juotuaan aamusumpit Keinenholt nappasi työpisteensä pöytälokerosta päivän ensimmäisen tilauksen. Kävellessään ison päävaraston puolelle mies silmäili  nopeasti tilausta. 
"No jo on kaveri laittanut kunnon kupongin sisään. Taisi tuhlata lomarahansa? Mein Gott! Ja onpa kummallinen osoite? Moskovassako tämä jannu asuu? Ei. Kyllä tuossa osoitteessa lukee Finland. Omituista..."

Viikset väristen mies siirtyi kohti ensimmäistä hyllyosiota ja alkoi poimia artikkeleita rutiinilla, jota ei saavutettaisi kuin vuosien kokemuksella. Marcus Keinenholt oli mies, joka tiesi mitä teki. Tiesi myös mitä tekee vapaa-ajallaan. Kerätessään artikkeleita mies nyökkäili hienovaraisen hyväksyvästi. "Hyvää tavaraa..". Eikä aikaakaan kun mies tälläsi osoitelaput niin pitkulaisen paketin kylkeen kuin vähän pienempään, normaalimman muotoiseen pakettiinkin. 

"Kummallinen osoite" karkasi suupielestä toisen kerran, kun viimeinen teipinsauma sulkeutui ja mies luovutti paketit jakamon puolelle. "No, saapahan Herr Kaakinen jotain lohtua heinäkuun +10C keleihin!" Jakamon kesähessu täytti Volkkarin LT-pakun peräosan täyteen ja niin alkoi parin paketin matka kohti länsi-siperialaista kyläpahasta, kaukana Pohjolassa. Marcus Keinenholt oli toisen tiluksen parissa ja mietti, "...hmm...pitäisikö hommata itsellekin uusi huoltopukki, kuten Herr Kaakinen näytti tehneen..."

Samaan aikaan toisaalla..
Viikko meni lenkkeillen ja huoltohommia tehden. Samalla kyläpahasemme laitamilla sijaitsevan toisen saksalaisen kaupan, muistaakseni n.25€ kustantaneen, huoltopukin tarina päättyi pajassani. Tämä nelijalkapukki oli oikeasti kelvoton vaikka sen avulla olikin tullut käpisteltyä pyörä jos toinenkin. Kiroten onnettomia puristeleukoja ja sen huteraa mekanismia. Tämäkin todistaa jälleen sen asian, että alkuihmisen modernihko jälkeläinen on oikeasti sopeutuvainen olio. Ja pölijä.

Viime viikon tiistaina kuriiri kurvasi pihaan ja tällättyäni X:n kuittaukseksi digitaaliseen älylaitteeseen, kannoin paketit sisään. Lähetyslista ja pakettien sisältö vastasivat tilausta ja suupieliin kohosi muikea virnistys. Asiallista kampetta taas Pirttilän pajalle! Kiitos Herr Marcus Keinenholt!













No mimmoinen se uusi pukki nyt sitten on?
Perkuleen hyvä! Kuten arvelinkin. Kyseessähän on siis Park Toolin PRS-25 mallinimeä kantava versio. Kymmenkertainen hinta entiseen verrattuna takaa näköjään yli kymmenkertaisen laadunkin. Pyörät pysyvät juuri siinä asennossa, missä tarve kulloin on ja tarvittaessa sen saa kasaan ja vaikka mukaan reissuun. Leukaosa irtoaa varsinaisesta rungosta tarpeen mukaan ja se kiinnittyy isolla kierrepultilla rungon päästä. Leukarakenteessa on vastakierre. Asennon muuttaminen on todella helppoa ja tapahtuu kätevästi. Leukojen puristuksen säätöön on kunnolliset veivit, jotka aukeavat ja sulkeutuvat pikalinkkutyylisesti. Rungon korkeudensäätöön on myös omat pikalinkut. Yksinkertainen, tukeva mutta vielä inhimillisen kevyt (vajaat 6kg), jotta pukin voi ottaa tarvittaessa mukaansa.

Pienemmästä paketista löytyi uudet renkaat niin Rossiniin kuin Highballiinkin. Ensimainittu sai 25mm Contin GP4000SII:t lateksisisureilla. Ensilenkki osoitti valinnan loistavaksi. Lisää ilmatilaa ja ajomukavuutta. Vauhtiakin piisaa vähintään entiseen malliin, ellei enemmänkin.


Flite on testissä, erään huollossa olleen pyörän omistaja ei huolinut sitä enää hanurinsa alle.




Syötteen maastoja ajatellen Highball sai uudet Schwalben Rocket Ronit 2.25" leveinä LiteSkin -versioina. Litkuhommiin en ole vieläkään lähtenyt, mutta nyt tilasin kokeeksi 26" Misukan lateksisisurit. Enpä olisi uskonut, kuinka paljon paremmaksi muuttui ajotuntuma tuolla sisurin vaihdolla butyylistä lateksiin. Ja uusien renkaiden sivupito on vain mahtava. Ennen kaikkea tärkeimpänä hankintana oli uusi takavaihtaja entisen loppuunajetun X9:n tilalle. Nyt käskyjä välittää SRAM XO Type 2.1 mediumhäkillä. Sellainen tunne jäi vielä ensikokemusten jälkeen, että pitääköhän tuohon nyt laittaa pajan varaosalaarista XO-kiertovaihtajat pariksi. Nimittäin ihan kuin X9-liipasimet eivät synkkaisi ihan eksaktisti uuden vaihtajan kanssa?




Internetissä on kuulemma lukenut, ettei 29" kiekkossa voi käyttää 26" lateksissureita. Ajotuntuma oli erinomainen ja paineet ennätysalhaiset Syötteen reissulla. Kummallista?


Pajalle uudet sakset..


Saattaa ne tiukassa olevat kammenpultitkin aueta tulevaisuudessa...

Muistelin ulkoa, että DT:n 15mm navan päätysovitteet syövät 23mm avainta. Eivät syö kuin 22 millistä. Kannattaisikohan muistelemisen sijaan mitata ennen tilausta? Jos joku tarvii 23mm avainta, niin tuon toisesta voin luopua.

Päällirenkaan repeämän paikkaukseen..

Tällainen kannattaa olla pakissa, ellei jalkapumpun suutin ole kierrettävää mallia. Muut eivät anna varsinkaan maastopaineisiin luotettavia lukemia.

Ketjun kulumista voi mitata nyt tällä työkalulla. 0.75 on suositeltava raja. Veikkaan, että itselläkin on ollut suurin osa yli tuon..



Työkalupuolelle tuli ketjun venymisen määrää ilmaiseva mittatyökalu, kiintoavainta, pitävartista kuusiokoloavainta, sakset, puukko (lahjaksi kiekkomestarille!) ja muuta pienempää artikkelia. Vähitellen kun satsailee hyviin työkaluihin, seinällä onkin jonkin ajan kuluessa kaikkea varsin tarpeellista, joilla on hyvä tehdä huoltohommia. 


Kiekkotohtorin kiekotkin saapuivat
Tässä samassa ajanjaksossa sain käsiini odottamani uudet kiekot. Kempeleen kiekkotohtori kasasi siis DT:n napojen ympärille Sapimin cx-ray pinnoista  ja Bontrager Duster kehistä varsin mielenkiintoiset kiekot. Nyt oli käsissä taatusti kestävä kehä, jolla voisi ajella surutta missä vaan. Eikä kokonaispainokaan karannut siltikään pilviin: kiekot painoivat renkaineen, pakkoineen ja akseleineen n.3,5kg ajokunnossa. Että ei paha.

Muutama testilenkki osoitti heti, että jämäkkyyttä löytyi. Varsinkin takakiekko tuntui erityisen hyvälle. Perä ei kiemurrellutkaan enää kuin kärmes, kun kaasua avasi hivenen reilummin. Rukalla ajettu mäkipainotteinen lenkki osoitti, että käsissä oli nyt varsin toimiva kokonaisuus. Nyt ei pyörä ollut kuin uutta takavaihtajaa vaille. 

Sen saavuttua suuntasinkin sitten viime lauantaina kohti Syötettä. Aikomuksena oli ajaa mies viimeisen kerran todella pehmeäksi ennen varsinaista 3vkon päästä koettavaa Syöte MTB:tä. Näillä vaivoilla kun pitää varata viimeisen pitkän rykäisyn toipumiseen pari viikkoa ja virittäytymiseen viikko. Eilola-Jokivirran Markku tarjosi vielä vuokramökkiään tukikohdaksi, niin Tojotan keula suuntasi aamutuimaan pelipaikoille.

Syötteen kenraalia ajamaan
Vaihdoin ajokamppeet ylleni aamupuurot syötyäni ja poristuani hetken kuulumisia mökin isäntien ja emännän kanssa. Suuntasin 9.30 maita kohti Syöte MTB:n lähtöpaikkaa. Ajatuksena oli ajaa ensin 32km kierros ja sen perään lähteä ajamaan 60km kierrosta niin pitkälle kuin huumori riittäisi. Testasin samalla myös hivenen erilaista insuliinin annostelua. Jätinkin normaalisti vähentämäni pitkävaikutteisen insuliinin normitasolle ja laskin vain ateriainsuliinit alemmas. Tavoitteena oli saada parempaa sokeritasapainoa päivän loppupuoliskon tunneille. Jossain vaiheessa pidempiä jotoksia kun insuliinin tarve kasvaa kaikesta kulutuksesta huolimatta. Lyhytvaikutteisen insuliinin annostelu on vain niin arpapeliä siinä vaiheessa, että pitkävaikutteisella voisi saada aikaan loivaliikkeisempää tilannetta.

Lähdin reitille hyvillä mielin, nyt olisi koko päivä aikaa nautiskella maastopyöräilystä! Suuntasin kohti Pikku-Syötettä, koettaen ajaa reilusti kevyemmin kuin varsinaisissa starteissa olen tähän asti ajanut. Kahden kierroksen taipaleella kun ei tarvitse erityisesti hötkyillä. Tästäkin huolimatta väliaika näytti vain muutaman minuutin verkkaisempaa tahtia. Eli varsinaisessa tapahtumassa saa löysätä vieläkin sitä aloitusta. Pikku-Syötteeltä laskeuduttuani aloin nautiskelemaan. Tutut polut soljuivat vastaan. Mieli oli virkeä. Säkkiselampien huippupolut saivat suupielet ylöspäin. Onneksi oli uudet Rocket Ronit ja paineetkin ennätysalhaiset: edessä 22psi ja takana 23psi. Sivupitoa oli niissä kaltevissa juurakkokohdissa todella hyvin.

Pitämävaaran uudella osuudella tuntuma oli se, että polku oli jo kuluneempi kuin viimevuonna. Selvähän se, kun ajajia on riittänyt. Ero on kuitenkin lievä vielä, mutta mielestäni kolot olivat syventyneet ja kuntat kuluneet pois. Kiviä oli esillä selkeästi enemmän kuin ennen. Käyköhän tuolle pätkälle lopulta sama kuin esim. Pärjänjokivarressa? Mene ja tiedä. Mutta ihan hyvä sitä oli silti ajaa, eikä märät paikat olleet kuitenkaan niin pahoja, mitä kuvittelin niiden olevan. Mieleen tuli kuitenkin entistä selvemmin, että Syötteen polut ovat kuin luotuja modernille, kevyelle 29" täpärille. Miksei sille välikoollekin. 

1,5l juomareppu, varaosat ja eväät painoivat sen verran selässä, että nousupätkä tuntui kohtuu pitkältä. Ihan hyvin se sujui, mutta kulku ei ollut mitenkään lennokastakaan. Tuntui hyvältä päästä laskemaan Pitämävaarasta alas. Laskettelin pumppaamon ohi ja suuntasin kohti Ahvenvaaraa. Säkkisenojan tieylityksessä oli ehkä kymmenisen senttiä enemmän vettä kuin aiempina vuosina. Hyvin siitä silti pääsi läpi kun karautti vaan menemään. Ahvenvaaran ohitus meni jouheasti, huippupoluista nauttien. Vähitellen lähdin etenemään kohti risteystä, jossa 60km reitti eroaa 32km reitistä. Sen verran monta kertaa olen jo nämä polut ajanut, että muistan varsin hyvin mitä edessä on. Tästä on kyllä todella paljon hyötyä, sillä tunne on lähes sama kuin kotipoluilla: energian jakaminen onnistuu paremmin, kun tietää missä kohdassa kannattaa passailla ja missä taas avata kaasua. Tämä siis piti paikkansa siihen risteykseen asti. Olen kyllä 32:n kin ajanut useamman kerran ja mielikuvissa oli pitkospätkiä ja märempiä jaksoja. 

Korkiavitikon kankaiden jälkeen alkoivatkin märemmät osuudet. Muutamassa kohtaa oli syviä vesipoteroita ennen pitkoksia ja mävöä oli enemmänkuin ennen. Silti jäi mieleen, että ei ne ollet kuitenkana niin tolkuttoman märkiä kuin vähän pelkäsin. Toivotaan, että kolmen viikon aikana ei sataisi enää kovin paljoa lisää. 

Koneet tuntuivat itseasiassa käynnistyvän entistä paremmin. Tankkasin lyhyesti Pitämävaaran laella ja nyt energiat alkoivat vaikuttamaan. Samoin se ensimmäisen tunnin nousuosuus ja sen jälkeen koettava helpompi jakso avasivat kroppaa. Jatkoin hyvällä rytmillä eteenpäin. Hetken päästä näkyi edessä selkä ja jokin kanssapyöräilijä tuli näköpiiriin. Ajelin sopivassa paikassa ohi ja jatkoin omaan tahtiin. Pitkokset olivat kuivia siellä, missä niitä oli. Regas piti hyvin. Ajattelin jo hivenen edessä olevaa tiepätkää. Ajelisin sitä pitkin taas lähtöön, tankkaisin kunnolla evästä ja lähtisin isolle kierrokselle. Hitto kun olikn taas mukavaa! Kunnes...

Yks ja kaks, kaikki matalaks
Eteen tuli pitkososuus, jossa oli tiukka käännös vasempaan keskellä pitkosta. En rekisteröinyt sitä mitenkään erityisen vaikeana, ajattelin kyllä, että tarkasti pitää ottaa. 29":n akselivälillä tuommoisessa kohdassa ei ole kuin yksi ajolinja. Eihän se siihen sitten osunut. Tipahtiko sitten takarengas ensin vasemmalle puolen pitkosta ja sitten oikea. Vauhti tökkäsi samantien ja lähdin kaatumaan oikealle kyljelleni pitkosten oikealle puolelle. Sekunnin huojuin kuin kolikko, kunnes mätkähdin kyljelleni mätöön. Oikean puolen kenkä ei irronnut pedaalista ja kropan paino nitkautti pyörää pitkosta vasten. Takakiekko taipui siinä sekunnissa täysin ropelille. Oikea pakara osui satulan nokkaan ja oikea nilkka taipui jossain pyörän, pitkosten ja kengän välissä.Tajusin samantien, että se oli sitten siinä. Voi perkele!!



Tältä se näytää, kun ruhollaan runtelee kalustoa..

Kiekko oli samanlaisella ropelilla, kuin edellinenkin loskakelin haaverin jäljiltä. Ei sopinut pyörimään haarukan välissä. Menin täysin turraksi. Kuin olisi vedetty pajavasaralla otsikkoon. Ihan uskomatonta, miten tämä saattoi taas olla totta? 

Mutta eihän tuossa mikään auttanut. Tilanne oli mikä oli. Ei auttanut, kuin ottaa pyörän perä kantoon ja työntää eturatas maassa kalusto ja ukkeli pois metsästä. Noin kolmen vartin kävelyn jälkeen saavuin tukikohtaan mieli maassa. Hermot olivat menneet polkimen hakatessa akillesjänteisiin, kuitupohjakenkien muljutessa askelten alla ja sääskien sekä mäkärien kupatessa niskaa ja korvallisia. Pettymys oli valtava. Kun sitä varakiekkoa ei ollut olemassaan niin ei voinut sellaista tukikohdassa vaihtaa. Budjettiharrastajan kipukohta ja heikoin lenkki oli juuri siinä. Jos olisi ollut niin ei muuta kuin se tilalle ja homma olisi jatkunut.

Nyt suuntasin Tojotan keulan tuntia myöhemmin (n.13 maita) kohti Kempelettä. Päätin ajaa kiekkotohtorin pakeille tuumimaan mitä sitten keksittäisiin? Illan suussa todettiin sitten, että Duster oli saanut niin pahasti siipeensä, että kehä joutui kierrätykseen. Katsotaan nyt, löytyykö merimaista toista Dusteria kasattavaksi. Pinnat kun säilyivät ehjänä.

Lopuksi
Tätä kirjoittaessa varakiekot on jo hankittu ja kiitos Iisalmen suuren miehen UJ:n, matkahuolto niitä kuskaa par-aikaa kohti Koillismaata. Ehkäpä saan ne jo huomenna käpisteltäväksi. Ja minä nuolen henkisiä kolhujani, jotka nyt ovat jo aikalailla tasoiteltu. Nilkkakin sai vain pienen ruhjeen ja kankkukin pysyy mukana. Eli kyllä tästä taas noustaan uuteen kiitoon.

Sillä aikaa, pajaprojekti etenee. Raivaan lisää tilaa, puran hivenen rakenteita ja rakennan uutta tasotilaa. Rossin odottaa lenkittäjäänsä, taidanpa käydä katsomassa viielästä kelistä huolimatta, miltä Törmäsenvaaraan johtavan tien korjaukset vaikuttavat. 

Näihin kuviin ja tunnelmiin.